AjankohtaistaNäyttelytVerkkoartikkeli1/2020

Sandarmoh

Ihmiset, älkää tappako toisianne

Kuvat: Kenneth Mikko
Teksti: Pasi Pikkupeura

Kenneth Mikon valokuvista ja Pasi Pikkupeuran kirjoittamista teksteistä koostuva näyttely ”Sandarmoh” oli esillä Rovaniemen pääkirjaston aulassa 2.–15.3.2020 ja sen jälkeen Haaparannan Café Haparandassa 17.3.–15.4. Julkaisemme tässä näyttelyn tekstit sekä osan kuvamateriaalista.

Sandarmoh on hiekkainen mäntykangas kaksitoista kilometriä Karhumäeltä (Medvežegorsk) etelään Venäjän Karjalassa. Sinne on haudattu Stalinin terrorin uhreja, suomalaiset yliedustettuina. Sanotaan, että haudat löydettiin 1997 – tietenkin teloittajat ja haudankaivajat ovat ne tienneet, paikallisetkin. Alueella on noin 9 500 ruumista, kuuttakymmentä kansallisuutta: venäläisiä, suomalaisia, karjalaisia, ukrainalaisia, juutalaisia. ”Viimeistään joukkohaudassa maailman proletariaatti yhtyy”, totesi Aatami Kuortti, yksi kolmestakymmenestäkahdeksasta – vuoteen 2003 mennessä kirjana ilmestyneestä – suomalaisesta Gulag-muistelijasta.

Sandarmohissa on ehkä 4 500 läheisen Vienanmeren kanavan rakentajaa, suuri osa heistä lienee kanavan pohjalla, rantavalleissa tai lähimetsissä. Karhumäellä vangit riisuttiin alusvaatteisilleen, kädet ja jalat sidottiin, kasattiin auton lavalle, vietiin teloituspaikalle ja ammuttiin. Nyttemmin ihmiset ovat tehneet muistomerkkejä uhreille. Monesti ne ovat omatekoisia ja tuovat inhimillisyyttä synkeään, surun leimaamaan metsikköön. Aavemaisuutta luovat hautojen valokuvat, monet emaloituja – perinteinen venäläinen tapa. Monille kansallisuuksille on muistopaadet, ei Suomen valtiolta suomalaisille kuitenkaan. Karjalan tasavalta pystytti 1993 graniittikiven, jossa lukee: ”Ihmiset, älkää tappako toisianne”.

Kaikkia Itä-Karjalan joukkohautoja ei ole löydetty. Yksi tunnetuista on Puudosissa Äänisen itärannalla. Suomalaiset loikkarit sijoitettiin sinne kauemmaksi rajasta surkeisiin oloihin, vainoharhainen diktatuuri pelkäsi heidän olevan vakoojia. Suomalaisia oli Petroskoin politiikan ja kulttuurin johtopaikoilla ja myös esimerkiksi lehdistössä, radiossa, kustantamossa, rakennuksilla ja suksitehtaalla. Monet likvidoitiin ja haudattiin Punaiseen Männikköön Petroskoin eteläpuolelle. Siellä on 1 196 teloitettua, joista 560 suomalaista, 432 karjalaista, 136 venäläistä ja 48 muita kansalaisuuksia.

Pietarin lähellä Levashovon metsässä on suuri joukkohautojen keskittymä, jossa arvioidaan olevan jopa 40 000 ruumista, joista ehkäpä toistakymmentätuhatta suomalaista. Sinne lähetettiin hävitettäväksi Muurmannin, Inkerin ja Pietarin suomalaisia.

Tietenkin suomalaisia Stalinin terrorin uhreja on pitkin Venäjänmaata – esimerkiksi Uralilla paljon, osa vanhoissa kaivoskuiluissa.

Gulag

Lyhenne Gulag tarkoittaa alunperin pakkotyöleirejä johtavaa hallintoa, myöhemmin se on laajentunut kuvaamaan Neuvostoliiton sortojärjestelmää yleensä: teloituksia, kulakkien hävittämistä, keinotekoisia nälänhätiä. Kansoja siirreltiin: inkerin- ja muurmanninsuomalaisia, Krimin tataareja, turkkilaisia, armenialaisia, azereita, kreikkalaisia, inguušeja, korealaisia, bulgaareja, Volgan saksalaisia, tšetšeenejä, virolaisia, puolalaisia, liettualaisia, latvialaisia, kalmukkeja…

Moni suomalainen teloitettiin jo ennen kuin hän leirille joutui. Kuulustelut olivat paitsi brutaaleja myös absurdeja. Monesti tapettavien määrä oli ennalta sovittu – mitään kuulusteluja ei olisi tarvittu. Suomalaisia syytettiin usein vakoilusta: kuulustelija: ”Kuka on yhteyshenkilönne Suomessa?” Vanki: ”Johan Ludvig Runeberg.” Kuulustelija: ”Missä tapaatte?” Vanki: ”Esplanadin puistossa Helsingissä.” (Viittaa tietenkin kansallisrunoilija Runebergin (1804–1877) patsaaseen.) Vakoilupöytäkirjat piti allekirjoittaa, eräs vanki kirjoitti nimekseen ”Tehty Juttu”, mitä venäläinen kuulustelija ei varmaan ymmärtänyt.

Vainot liitetään usein Staliniin, muttei Leninilläkään ollut mitään väkivaltaa vastaan. ”Proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri on valtaa, johon on päästy ja jota ylläpidetään proletariaatin porvaristoa vastaan käyttämän väkivallan avulla, valtaa, jota mitkään lait eivät koske” kirjoitti hän 1919. Alan ihmisille ilmestyi oma lehtikin nimeltä Krasnyi Terror, Punainen terrori.

Suuri Terrori ajoittui vuosiin 1937–1938. Kun O. W. Kuusinen kokosi Terijoen hallitusta talvisodan aikana, ongelma oli, että melkein kaikki pätevät oli tapettu. Laajimmillaan Gulag oli 50-luvun alussa ennen Stalinin kuolemaa. Gulagissa kuoli ehkä 20 miljoonaa – tarkkaa lukua ei tiedä kukaan. Ne jotka leireiltä selvisivät, kärsivät monenlaisista vaivoista: pölykeuhkoista, säteilysairauksista, traumaperäisestä stressistä. Raajoja amputoitiin erityisesti pohjoisen kaivoksiin joutuneilta. Asioista ei voinut puhua, ainakaan julkisesti, mikä lisäsi ahdistusta.

Toisin kuin natsien keskitysleireiltä, Gulagista ei juuri ole dokumentaarista tai muunkaanlaista filmimateriaalia. Leirit ovat lahonneet taigalle, tundralle ja kaukaisille aroille. Tavallaan Gulag on läsnä: vangit rakensivat suuren osan Venäjän teistä, rautateistä, kanavista, padoista ja kaupungeista. Aiheesta voi lukea Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen matkakirjasta Luiden tie, joka on myös kirja muistamisesta. Gulagia ei ole paljoakaan muisteltu eikä kukaan ole joutunut siitä vastuuseen.

Suomalaisia kuoli Gulagissa lähteestä riippuen 12 000–30 000. Nyt vasta Kansallisarkisto suunnittelee tutkimusta. Suomen Kirjallisuuden seura kerää muistitietoa – taitaa olla vähän myöhäistä? Jälkipolvilla voi tietenkin olla jotain lisättävää. Kansallismuseossa on keväällä 2020 tärkeä aiheeseen liittyvä näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset.

Venäjänsuomalaiset

Inkeriläiset. Ruotsi sai Stolbovan rauhassa 1617 Inkerinmaan ja sinne alkoi muuttaa väkeä Suomesta. Alueella asuneet inkerikot ja vatjalaiset taas siirtyivät suurin joukoin Sisä-Venäjälle Tveriin pakoon pakkokäännytystä luterilaisuuteen. Pietari Suuren valloitettua Inkerin asukkaista tehtiin maaorjia, sitä jatkui vuoteen 1861, josta alkoi kulttuurin nousu: kouluja, kirjastoja, kuoroja, lehtiä, opettajaseminaari.

Kommunismi ei saanut suosiota talonpoikaisten inkeriläisten parissa. Kollektivisointi ja kulakkien likvidointi merkitsi lopun alkua. Inkeriläiset karkotettiin esimerkiksi Novgorodiin, Uralille ja Siperiaan. Kuolassa heitä oli mm. pakkotöissä viemäreiden puhdistajina. 1900-luvun alkupuolella inkerinsuomalaisia oli 144 000, loppupuolella puolet vähemmän. Voi puhua kansanmurhasta. Jari Tervo on kirjoittanut aiheesta merkittävän romaanin Matriarkka (2016). 1990-luvulta lähtien inkeriläisiä on muuttanut Suomeen, kun presidentti Mauno Koivisto soi heille sen mahdollisuuden.

Pietarinsuomalaiset. Kun Suomi oli osa Venäjää, oli Pietari suurin suomenkielinen kaupunki. Sinne mentiin muutamaksi vuodeksi tai loppuelämäksi. Suomalaisia oli paljon esimerkiksi piikoina, ajureina, suutareina, nokikolareina ja Fabergén kultaseppinä. Moni säätyläinen ja aatelismies teki hienon uran. Pietarinsuomalaisia olivat muiden muassa näyttelijä Ansa Ikonen, kuvittaja Rudolf Koivu ja marsalkka Gustaf Mannerheim. Useimmat muuttivat vallankumousta pakoon Suomeen.

Punasuomalaiset. Lähtivät pakoon hävittyä sisällissotaa tai sitten aatteen vuoksi. Monille avautuikin ura Itä-Karjalassa – tulijat olivat jonkin verran sivistystä saaneita tai ainakin lukutaitoisia, mitä suurin osa alueen venäläisistä ja karjalaisista ei ollut. Petroskoista venäläinen yläluokka oli paennut länteen, jos oli älynnyt, tai istui jo leireillä.19 30-luvun puolivälissä alkoi etninen vaino, joka ulottui jopa suomenkieleen, joka oli nyt porvarillista. Sitä alettiin sovjetisoimaan, ei esimerkiksi enää saanut kirjoittaa ”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustuslaki” vaan ”Sosialististen Sovettirespublikkojen Liiton konstitutsio”. Vieläkin pitemmälle mentiin, kehitettiin kieli, jota nimitettiin luojansa mukaan Bubrichin karjalaksi. Se oli kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettu suomen, karjalan ja venäjän sekoitus, jota kukaan ei ymmärtänyt ja joka kuoli omaan mahdottomuuteensa parissa vuodessa.

Suomalainen kommunistieliitti ja älymystö puhdistettiin melko perusteellisesti, erityisen synkkä kohtalo oli ”punaupseereilla”. Neuvostoliittoon loikkasi myös suomalaisia, jotka eivät olleet aatteesta kiinnostuneita: Suomessa oli lama ja Neuvostoliiton saavutuksia mainostettiin, eikä vain vasemmistolehdissä. Muuton syynä olivat myös muilutukset ja poliittinen painostus, esimerkiksi vapautuneet punakaartilaiset saattoivat valita Neuvosto-Karjalan. Ehkäpä 15 000 loikkasi. Heihin ei luotettu, osa joutui esimerkiksi Nivan rakennustyömaalle alkeellisiin oloihin Kuolassa, osa Äänisen taakse tai Siperiaan.

Amerikansuomalaiset. Tuhansia suomalaisia muutti USA:sta ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaa rakentamaan, ensimmäiset jo 1920-luvun alussa, mutta suurin osa 30-luvun alussa. Heitä asettui ammattimiehinä myös muualle Neuvostoliittoon, esimerkiksi Donbassille ja Nizhni Novgorodiin. Noin 20–40 % onnistui palata. Osa osti paluulipun heti Petroskoin rautatieasemalle tultuaan. Toisaalta he olivat etuoikeutettuja, aluksi, oli omat kaupatkin. Joidenkin mielestä se oli kiusallista, oltiinhan tultu tasa-arvoista yhteiskuntaa luomaan.

Amerikansuomalaisten kohtaloista voi lukea Mayme Sevanderin ja Vieno Zlobinan eloisista muistelmista. Kuuluisa Säde-kommuuni tuhottiin täydellisesti, esimerkillisessä, eniten koneistetussa Matroonan ”metsäpunktissa” on amerikansuomalaista rakennuskantaa ja tulijoiden jälkeläisiäkin. Heitä oli 90-luvun alussa Karjalassa jäljellä muutama sata, joista sittemmin osa on ”paluumuuttajina” tullut Suomeen, missä eivät luultavasti olleet koskaan käyneetkään. ”Isän olisi ollut parempi pysyä paikallaan, eikä lähteä hoopoilemaan tänne”, eräs jälkeläinen toteaa. (”Hoopoilla” tulee varmaan amerikanenglannin hobo-sanasta, joka tarkoittaa maankiertäjää.)

Kalle Juntunen

Muurmanninsuomalaiset. Pohjois-Suomesta on vuosisataista muuttoa Kuolaan. Kun M. A. Castrén tapasi saamelaisia Kantalahden pohjoispuolella 1842, he olivat suureksi osaksi suomalaisperäisiä ja kieli turmeltunutta. Laajempi muutto käynnistyi 1860-luvun nälkävuosina. Keisari lupaili pioneereille etuja, mutta ne jäivät usein saamatta. Samuli Paulaharjun mukaan Kuolassa asui 1900-luvun alussa noin 15 000 ihmistä, joista ehkä 2 000 suomalaista. Muurmannille jäi myös ennen vallankumousta valmistuneen Muurmannin radan suomalaisia työläisiä ja ”Läskikapinaan” osallistuneita.

1920-luvulla sanottiin suomalaisia asuvan viidessäkymmenessä paikassa, heillä oli 24 koulua ja kaksi lehteäkin. Kirkon kanssa oli vaikeuksia. Rakentamista varten kerättiin rahaa, mutta kassanhoitaja – eräs herra Bergström Haaparannalta – häipyi niiden kanssa Amerikkaan. Kun kirkko viimein valmistui, jo kohta bolsevikit nousivat valtaan ja tekivät siitä puoleksi koulun, puoleksi klubin. Muurmanninsuomalaiset pakkosiirrettiin ja arviolta 80–85 % tästä aikoinaan elinvoimaisesta kansanryhmästä tuhoutui. Kulttuurista jäi jäljelle lähinnä Sven Lokan taulut ja kirjat.

Siperiaan karkotettiin tsaarinaikana suomalaisia, esimerkiksi 1826–1888 Suomesta ja Inkeristä 3 321 henkeä. Siperiaan muodostui suomalaisia kyliä kuten Helsinki. Osa kutsui itseään ”korlekoiksi” – mahdollisesti karjalaista tarkoittavasta sanasta – eivätkä tienneet, miten olivat Siperiaan päätyneet. Jotkut muuttivat sitten Neuvosto-Karjalaan. Jonkinlaista innostusta oli aikoinaan muuttaa Suomen Suuriruhtinaskunnasta Kauko-Itään, tästä on muistona Amurin kaupunginosa Tampereella. Ruotsalaisen Nobelin tehtailla Bakussa oli paljon suomalaisia.

Kohtaloita

Lauri Letonmäki syntyi 1886 Tampereella, isä kapteeni. Opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta vallankumousinnostus vei mukanaan. Kansanedustaja, sisällissodassa punaisten johtajia. Pakeni Venäjälle 1918. Moskovassa perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta Yrjö Sirolan ja O. W. Kuusisen kanssa. Pontevaa runoutta uuden isänmaan puolesta: Koskaan ei sortua saa / työläisen, talonpojan maa, / koskaan ei sammua voi / punaisen tähtemme koi. Tämä lukee myös hänen hautakivessään.

Petroskoissa Letonmäki toimi apulaisoikeusministerinä, suomalaisen opettajaopiston lehtorina, Punaisen Karjalan päätoimittajana, kustantamo Kirjan marxilaisen osaston johtajana ja Leninin suomennosten tarkastajana yhdessä kuuluisan sosialistin Kullervo Mannerin kanssa, joka oli myös Suomesta paennut. Kirjoitti Karjalan historian, kehitti sosialismiin sopivia uudissanoja kuten ”iskuruus” ja ”lenturuus”. Suomensi Goethea, Heinea ja Petöfiä. Syytettiin nationalismista, erotettiin Venäjän Kommunistisesta Puolueesta, hirttäytyi pian tämän jälkeen Petroskoissa marraskuussa 1935.

Vaimo Maria os. Kurkela oli myös ollut kansanedustaja Suomessa, Petroskoissa lastentarhan opettaja. Teloitettiin siellä 15.11.1937.

Lauri Luoto syntyi Hämeen maaseudulla, muutti nuorena USA:han, palasi osallistumaan sisällissotaan, pakeni 1918 Venäjälle. Soti Koltšakin valkoarmeijaa vastaan Siperiassa.

Kirjoitti Suomen sisällissodasta kehuttuja kirjoja, ne julkaistiin Yhdysvalloissa 1920-luvulla, mikä myöhemmin oli raskauttava tekijä. Sai vaikutteita Zacharias Topeliukselta ja Santeri Ivalolta, teki myös kokeilevaa proosaa. Kun sosialistisesta realismista tuli 30-luvun alussa ainoa hyväksytty tyyli, syytettiin porvarillisesta psykologisoinnista, mystiikasta ja marxilaisuuden puutteesta. Erotettiin Kirjailijaliitosta ja puolueesta 1935. Yritti saada muuttolupaa Suomeen; vain vaimo ja poika olisi hyväksytty. Kuulusteluissa myönsi (kidutettuna?) haukkuneensa neuvostojärjestelmää mutkan kautta kehumalla amerikansuomalaisten Säde-kommuunia kirjassaan Lakeuksien Aunus (1933). Ja että musiikkinäytelmänsä Herra Melperi lähtee sotaan todellakin oli pornografinen. Teloitettiin Petroskoissa 9.2.1938.

Antti Tuurin Ikitie-romaanin (2017) kolhoosin esikuvana on juuri Säde. Tuuri ja kirjasta elokuvan tehnyt AJ Annila halusivat järjestää yksityisnäytöksen viimeiselle elossaolevalle ”sädeläiselle”, lähes satavuotiaalle Vieno Zlobinalle, joka asui pojanpoikansa luona Viron Otepäässä. Oltiin huolissaan: kestäisikö vanhus väkivaltaiset kohtaukset? ”Kyllä täytyy pystyä katsomaan kun on sen pystynyt elämäänkin”. Hänen kanadansuomalainen isänsä Elis Ahokas oli teloitettu Aunuksessa 4.2.1938.


Katri Lammi ja Jukka Ahti oli suosittu laulajakaksikko amerikansuomalaisten keskuudessa, he myös levyttivät paljon, Ahti työväenlauluja ja operettisävelmiä, Lammi valsseja ja foxtrotteja. Suurilla levymerkeillä oli siirtolaisosastot, paras eurooppalainen musiikki julkaistiin 1920-luvulla usein USAssa.1930 pariskunta esitti päärooleja Sirkusprinsessassa New Yorkin Harlemissa Työn Temppelin – mahtava suomalaisen työväen saavutus – lavalla. Jo seuraavana vuonna he olivat Petroskoissa, jossa esiintyivät Suomalaisessa teatterissa ja radiossa. Kauhunpäivänä 21.7.1938 Lammi pakotettiin muiden mukana auton lavalle, lähdöstä tuli legenda: seisten, kuuluvalla äänellä, teatterin rooliasuun pukeutuneena hän lauloi kuuluisan venäläisen laulun ”Laaja on mun synnyinmaani”. Se kertoo kauniista suuresta maasta, jossa on tilaa hengittää.

Matka vei Äänisen karulle Kalkkisaarelle, jossa louhittiin myrkyllistä sammumatonta kalkkia. Olot olivat alkeelliset, osa asui hevospilttuissa. ”Ei edes puuta johon hirttäytyä.” Lammi oli ainut, jonka onnistui saarelta paeta. Ensimmäinen naispuolinen suomalainen iskelmätähti kuoli katkeroituneena Laatokan Valamon vanhainkodissa 50-luvulla, hautapaikka ei ole tiedossa.

Jukka Ahti, joka oli USAssa levyttänyt muun muassa vallankumousmarssin ”Vapaa Venäjä”, teloitettiin Petroskoissa 26.2.1938.

Jahvetti Moilanen syntyi 1881 Viipurissa Frans Myyryläisenä. Töihin jo lapsena, kohosi työnjohtajaksi savotoilla ja osuuskaupan hoitajaksi Kainuussa. Sanavalmis, teatterista kiinnostunut. Vaati suuressa kansankokouksessa Suomussalmella Suomea itsenäiseksi ja Itä-Karjalaa siihen liitettäväksi. Kajaanin punakaartin johtajia, joutui vankilaan, josta karkasi. 1920 Venäjälle, toimi politrukkina ja turvallisuuspoliisissa.

Moilanen tunnetaan ”Läskikapinan” johtajana. Seisoi lihalaatikon (ruotsinkielen ”fläsk”, sianliha, läski) päällä puhuessaan. Tuli joukkoineen lietsomaan kapinamieltä Itä-Lapin savotoille ja saikin kannatusta: olot olivat ankeat ja palkka pieni. Suurempaa kansannousua ei syntynyt, palasi takaisin Vienaan monta rekikuormaa varastettua tavaraa ja kolmattasataa henkilöä mukana, joista osa palasi pian Suomeen.

Alunperin tarkoitus oli koukata Kuusamon kautta, päästä ”heimosotureitten” selustaan. Siellä suomalaiset olivat tekemässä Suur-Suomea: unelmoijia, seikkailijoita, ”veneerisiä puoliherrasmiehiä” (Ilmari Kiannon ilmaus). Vienan kansa ei innostunut, Toivo Antikainen hiihtojoukkoineen oli vastassa. Operaation oli suunnitellut punaupseeri Eino Rahja, joka myös kirjoitti aiheesta julistuksen ja otti paraatin vastaan Vienanmeren rannalla.

”Läskikapinan” ryöstely kohdistui metsäyhtiöihin, valtion laitoksiin, kauppoihin ja varakkaisiin taloihin, köyhät jätettiin rauhaan, verta ei vuodatettu. Jotkut pitivät Jahvetti Moilasta eräänlaisena Robin Hoodina, Suomen lehdet kylläkin kirjoittivat bolševikki-rosvojoukosta. Moilanen teloitettiin Petroskoissa 8.5.1938.

Lauri Nalkki / Arvi Leppänen

Eino Rahja syntyi 1885 Kronstadissa, Pietarin edustan linnoitussaarella. Isänsä oli muuttanut sinne Pohjois-Pohjanmaan Kalajoelta. Rahja toimi paitsi Leninin henkivartijana myös salakuljettajana, rahanväärentäjänä ja lopuksi Puna-armeijan kenraalina. Alunperin hän oli sorvari. Rahja edusti suomalaispunikkien sotaisinta laitaa ja oli myös turvallisuuspoliisin miehiä, mikä mahdollisti tovereiden likvidoinnin. Alkoholisoitui, tuomittiin teloitettavaksi 1935, ehti kuolla keuhkotautiin. Tuomiosta huolimatta sai sankarihautajaiset, leposija Pietarissa Aleksanteri Nevskin hautausmaalla. Rahjan mukaan on nimetty pieni taajama Pietarin liepeillä.

Eino Rahjan yhtä kiivas Jukka-veli loukkaantui vakavasti Viipurin edustalla kun oli junalla tuomassa aselastia Suomen sisällissodan kapinallisille. Loppunsa koki ”Kuusisen klubin murhissa” Leningradissa, suomalaiskommunistien keskinäisessä välienselvittelyssä, missä tuli yhteensä kahdeksan vainajaa, puolet alkuperäisen Suomen Kommunistisen Puolueen perustajia.

Oscar Corgan

Yksi amerikansuomalaisten innokkaimmista värvääjistä oli Oscar Corgan (alunperin Kurkinen) Haaparannan Nikkalasta. USA:ssa hän toimi Työmies-lehden johtajana ja osuuskauppamiehenä, suomalaisethan olivat alan pioneereja. Corgan oli Karjalan teknisen avun viimeinen johtaja ja lähti itse muuttajien perään viisilapsisen perheensä kanssa, Petroskoihin tultiin Vappuna 1934. Noin 6 500 amerikansuomalaista muutti Karjalaan, syinä aate, työttömyys ja seikkailumieli. Tuomisina valuuttaa, autoja, traktoreita, tiilitehdas, työkaluja, tietotaitoa ja muotivirtauksia, kuten jazz.

Oltiin innoissaan, kotiin jääville kirjoitettiin: ”Toverit! Olemme lähdössä maahan, missä seisoo sankarillinen työn jättiläinen, toisessa kädessään vielä hurmeinen miekka, jolla se on lyönyt ja lyö maahan lukemattomat vihollisensa, toisessa kädessään muurauslasta, jolla se luo ennennäkemättömällä sankaruudella ja työtarmolla uutta, onnellisempaa yhteiskuntaa…”

Corgan päätyi Uhtualle kirjakaupan johtajaksi. Häntä syytettiin nationalismista ja Pjotr Irklisin kirjasen myynnistä. Toverin Irklis oli vielä äsken ollut kunnioitettu Karjalan johtaja, nyt kansanvihollinen odottamassa teloitustaan. Ehkä metsäperän Uhtualla ei oltu pysytty Petroskoin ja Moskovan äkkikäänteissä mukana?

Oscar Corgan teloitettiin Sandarmohissa 9.1.1938. Vaimo Katri (os. Alalauri Lumijoelta) nälkiintyi pahoin pakkotyöleirillä ja kuoli pian sieltä päästyään. Tytär Mayme Sevander on kirjoittanut monta ansiokasta kirjaa amerikansuomalaisten surkeasta kohtalosta Neuvosto-Karjalassa, muutti synnyinmaahansa Yhdysvaltoihin kun sai siihen tilaisuuden.

Enoch Mattias Nelson

Albert ”Red” Lonn (alunperin Lönn) – mies joka vei baseballin Neuvostoliittoon! Red syntyi kaivoskaupungissa Wyomingissa, josta perhe muutti Detroitiin. Red innostui baseballista ja tutustui jopa legendaariseen Babe Ruthiin, jonka signeeraama pallo oli kallis aarre.

Kun lähdettiin 1932 Neuvosto-Karjalaan, otettiin tietenkin pelivehkeet mukaan. Pian baseball-buumi valtasi Petroskoin, parhaimmillaan kaupungissa oli viisi miesten ja kaksi naisten joukkuetta.

Nöyryytettiin milloin moskovalaisia, milloin esimerkiksi kuuluisalle bolševikille Frunzelle omistetun sotakoulun joukkuetta. Pelit käytiin usein Kustaa Rovio -stadionilla, yleisöä saattoi olla tuhansia. (Kustaa Rovio, Karjalan kakkosmies Gyllingin jälkeen, teloitettiin 21.4.1938, sotakomissaari Frunze jo 1926.) Moskovassa Petroskoin hemaisevat cheerleaderit herpaannuttivat pääkaupungin pelaajat. USA:sta oli muitakin kuin suomalaisia idealisteja muuttanut Neuvostomaata rakentamaan ja he tietenkin tunsivat pelin.

Juko Mattson (oik. Juho Mattsson)

Baseball levisi melko laajalle Jerevania myöten. Peliä – kuten pesäpalloa Suomessa – pidettiin hyvänä sotakoulutuksena, sehän valmensi heittämään kranaatteja. Puna-armeijalla ja turvallisuuspoliisillakin oli omat joukkueet.

Red Lonn sai kymmenen vuoden leirituomion ja sen päälle viisi vuotta karkotusta. Hän säilyi hengissä ehkä hyvän kunnon, valoisan elämänasenteen ja sähköinsinöörin taitojen ansiosta. Tai vain sattumalta. 1956 Lonn pääsi palaamaan Karjalaan, perhe asettui Suojärvelle. Red oli kätevä käsistään, rakensi itselleen auton ja taloonsa keskuslämmityksen. Vaimo, kanadansuomalainen Dora, opetti koulussa englantia. Pidettiin erityisiä päiviä, jolloin sain puhua vain englantia. Perheessä käytettiin sujuvasti sekaisin suomea, englantia ja venäjää.

Kun baseballia alettiin 80-luvun loppupuolella elvyttää, kutsuttiin Red Lonn apuun. Hän kylläkin arveli, että venäläisillä olivat menneet baseball ja softball sekaisin. Viimeisenä elinvuotenaan 1988 Red oli kunniavieras Neuvostoliitto–USA-ystävyysottelussa Moskovassa. Albert Lonnin kuoleman jälkeen vaimo ja tytär muuttivat Suomeen, kun muuttolupia sai jo helpommin.

Iisakki Männikkö

Edvard Gylling syntyi porvarisperheeseen, kävi koulua Otto Wille Kuusisen kanssa, väitteli tohtoriksi, tilastotieteen dosentti Helsingin yliopistossa, eduskunnan jäsen. Kapinassa punaisten kärkikaartia, pakeni Tukholmaan. Lenin pyysi Karjalan johtajaksi, jossa toimessa menestyikin, joidenkin mielestä ehkä liiankin hyvin. Ilmeisen pidetty, Petroskoin (Petrozavodsk) nimeä ehdotettiin muutettavaksi Gyllingradiksi. ”Hyvin arvovaltainen mies”, kuvaa kirjailija Urho Ruhanen muistelmissaan. Oli tietenkin tietoinen ihmisten epäinhimillistä kohtelusta. Viisitoista vuotta Karjalan johdossa.

Gylling oli paitsi sosialisti myös suomenmielinen ”Punainen Fennomaani” ja opetteli jopa karjalaa. Monet Neuvostoliittoon paenneet haaveilivat sosialistisesta Suur-Suomesta, johon kuuluisivat Suomen ja Itä-Karjalan lisäksi Pohjois-Ruotsi ja -Norja. Gylling teloitettiin Kommunarkassa Moskovan liepeillä 14.6.1938. Vanha aatetoveri Kustaa Rovio on haudassa siellä myös. Vaimo Fanny os. Achrén kuoli Karagandan leirillä 6.9.1944.

Suuri Selviytyjä. Harmaa Eminenssi. Ainoa suomalainen, joka on haudattu Kremlin muuriin. ”Kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneiden kommunistien joukossa oli miesvainajani Otto W. Kuusinen arvoituksellinen ilmiö” aloittaa Aino Kuusinen muistelmansa.

Fedor ja Marija Vasiljev

OWK oli kyläräätälin poika Keski-Suomesta. Uskovainen, isänmaallinen, kirjoitti runoja. Hyvä koulussa, luokkatovereina Edvard Gylling ja valtiopäivämiehen poika Sulo Wuolijoki, johon tutustuminen johti poliittiseen heräämiseen. Opiskeli filosofiaa ja taideaineita, filosofian kanditaatti 1905. Samana vuonna perusti Gyllingin ja Wuolijoen kanssa ylioppilaiden sosialidemokraatisen yhdistyksen, liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen ja alkoi perehtyä marxilaisuuteen. 1908 eduskuntaan, jossa vastusti esimerkiksi venäläistämistä. Punaisten johtajia sisällissodassa, joiden perustuslaki on suureksi osaksi OWK:n kirjoittama.

Pakeni Neuvosto-Venäjälle, alkoi bolševikiksi, oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta Moskovassa 1918. Ajautui erimielisyyksiin puheenjohtaja Kullervo Mannerin kanssa: Kuusinen voitti, Manner kuoli pakkotyöleirillä.

OWK toimi pitkään kommunistisen internationaalin johtajistossa. Terijoen nukkehallituksen pääministeri, jonka jälkeen Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtaja 1940–1956. Siitä muistona jättiläismäinen, Ääniselle tähyävä patsas Petroskoissa, lempinimeltään ”Kalastuksenvalvoja”. Tutki Kalevalaa marxilaisesta näkökulmasta. Kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen, sanotaan olleen Stalinin puheiden haamukirjoittaja, mutta myös Hruštšovin suojasään pääarkkitehtejä.

Korkeasta asemastaan huolimatta ei kyennyt suojelemaan omaisiaan ja ystäviään Stalinin terrorilta, kuten eivät muutkaan johtavat bolševikit. Ihme että itse selvisi hengissä. Poika Esa joutui leirille, jossa sairastui, vaimonsa katosi vankileirien saaristoon. OWK:n oma vaimo Aino Kuusinen joutui yli viideksitoista vuodeksi Gulagiin, esimerkiksi pahamaiseen Vorkutaan. Pakotettiin osallistumaan miehensä (johon ei ollut ollut yhteydessä seitsemääntoista vuoteen) suurellisiin hautajaisiin 1964 Moskovassa. Sanomalehdissä oli mustat surureunat, suruharsoin somistettuja valokuvia oli kaikkialla liikkeiden ja hallintorakennusten ikkunoissa.

Urho Kinnunen

Hautajaisten jälkeen Aino Kuusisen sallittiin muuttaa länteen, missä hän kirjoitti merkittävät muistelmansa. Neuvostoliiton suurlähetystö tietenkin ilmaisi paheksuntansa, kun ne ilmestyivät suomeksi 1972, alunperin ne on kirjoitettu saksaksi.

Tytär Hertta Kuusinen oli keskeinen kommunistipoliitikko sodanjälkeisessä Suomessa. 1970-luvulla äärivasemmistolaiset taistolaiset julistivat: ”Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamalla tiellä!”. OWK yritti sotien jälkeen useamman kerran päästä Suomeen, synnyinmaahansa. Neuvostoliitto ei päästänyt, Suomi ei halunnut – liian voimakkaita tunteita herättävä persoona, kun ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa luotiin. Vanhoilla päivillä rakastui tulisesti itseään 31 vuotta nuorempaan armenialaiseen naiseen.

Saamelaiset Gulagissa

Leif Rantala – Lapin yliopiston edesmennyt saamen-lehtori – teki pienen mutta tärkeän kirjasen Gulagin saamelaisista uhreista. Mukana on toistasataa nimeä, saamelaisia asui Kuolassa niihin aikoihin noin kaksituhatta henkeä, kuten nytkin. Kirjassa on muutama Suomen puolen saamelainenkin: Kiprijanov, Osipov, Haltta.

Tuomiot vaihtelivat kolmesta vuodesta kuolemaan. Saamelaisia myös pakkosiirrettiin, milloin rajan läheisyyden, milloin voimalaitosrakentamisen tai kolhooseille keskittämisen vuoksi. Määrättiin esimerkiksi Luujärvelle (Lovozero) työttöminä ja asunnottomina. Koska irtolaisuus oli laitonta Neuvostoliitossa, saattoi joutua työleirille.

Karl Tuomainen

Kommentit