Kannessa1/2018

Renki

Vuoden ensimmäinen kansiteos on pitkäaikaisen Kaltion avustajan ja toimituskunnan jäsenen, 17.12.2017 poisnukkuneen Ilkka Mikkosen Oulu-postikorttisarjasta, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2015. Korteissa kuvataan sellaista Oulua, jota harvemmin esitellään turisteille. Etenkin Kooma-gallerian sekä -vaatemerkin puitteissa Ilkan kanssa paljon työskennellyt Antti Putkonen antoi meille luvan julkaista otteita kirjoittamastaan muistopuheesta, jossa asioita sanotaan hyvin.

”Vuoden ensimmäinen kansiteos on pitkäaikaisen Kaltion avustajan ja toimituskunnan jäsenen, 17.12.2017 poisnukkuneen Ilkka Mikkosen Oulu-postikorttisarjasta, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2015. Korteissa kuvataan sellaista Oulua, jota harvemmin esitellään turisteille. Etenkin Kooma-gallerian sekä -vaatemerkin puitteissa Ilkan kanssa paljon työskennellyt Antti Putkonen antoi meille luvan julkaista otteita kirjoittamastaan muistopuheesta, jossa asioita sanotaan hyvin.

Ilkka oli sosiaalinen napa. Hänellä oli kyky tutustua ihmiseen ja jättää häneen jälki. Se on harvinaislaatuinen kyky.

Ilkka oli aviomies. Ilkka oli veli. Ilkka oli setä. Ilkka oli kummisetä. Ilkka oli poika. Ilkka oli ystävä. Ilkka oli kulttuuri-ihminen. Ilkka oli taiteilija. Ilkka oli oman tiensä kulkija. Ilkka oli räppäri. Ilkka oli kirjailija. Ilkka oli runoilija. Jos Ilkka olisi arjen rattaalle itsensä antanut, hän olisi ollut jonkun ison suomalaisen lehden toimittaja. Ilkka oli toimittaja.

Vuonna 2003 Ouluun perustettiin kauppa nimeltä Real Deal. Tuo kummalinen kauppa. Yhtenä päivänä kauppa halusi oman lehden. Miksipä ei. Siinä olisi hyvä mainostaa kaupassa myytäviä tuotteita. Lehti perustettiin ja sen nimeksi tuli ESA. Myytäviä tuotteita ei lehdessä ole koskaan mainostettu, mutta ESA lähti kulkemaan omaa polkuaan. ESAn kantavia voimia oli Ilkka. Ilkan kyky luoda tekstejä oli erinomainen. Kulmat, joita teksteistä löytyi, ovat omiaan kertomaan sen, miten Ilkka maailman näki. Hän näki sen omalla tavallaan.

[…] Ilkka oli yhtenä tekijänä pyörittämässä taidegalleriatoimintaa Heinäpäässä. Galleria tarvitsi tekstin jossa kerrotaan Heinäpäästä. Ilkka kirjoitti näin:

’Nuottasaaren puistonpenkin pinnalle on muodostunut kalvo jähmeästä vihmeestä. Tuuli tulee kylmempänä, vaatii huppua päälle. Mies kertoo ajasta jolloin kaikki tämä oli merta, paitsi saari. Männyt ovat ottaneen paikan ylempää kuivalta kummulta, mutta juovatko niiden juuret suolavettä?

Heinäpää on ollut meri, siksi pohja niin pehmeä.

[…] Ylhäällä mäen huipulla lenkkeilijän tossu on kastunut märkään puruun. Naakat kerääntyvät kiertämällä kehää. On taas aika lähteä kohti valoa, sitä lämmintä.

Aika olisi miehelläkin, mutta hän jää vielä hetkeksi aloilleen. Asettaa rukkaset allensa ja antaa pimeän tulla syliin. Kulaus on pitkä, lyhdyt syttyvät yksitellen, väristen. Sahanpuruvuoret näyttävät ylväiltä oranssinhehkuisessa valonkilossa.

Vielä ei ole kiire.

Vielä pisaroivat viimeiset vaahdot keltaisilla ja punaisilla lehdillä.

Mies vetää hupun päänsä yli. Pyyhkäisee syksyn sumun poskeltaan ja vastaa naakan huutoon.

Tuolla jossain kaikki on jo valmista.’

Elämä on julman tyly. Sen on moni oppinut Ilkan poismenon myötä. Mutta ei anneta sen lannistaa. Me, jotka jäljelle jäimme, meillä on vastuu. Vastuu elää.”

Oulu-postikorttikuvien lisäksi julkaisemme myös aukeamallisen Ilkan runoja (s. 4–5). Rakkaudella.

Kommentit