Eesti kirjavahetajalt2/2017

Raportti Viljandista

Kaltion Viron-kirjeenvaihtaja vierailee Viljandissa. Hän löytää hauskoja kirpputoreja, perinnetyylisiä graffiteja sekä vanhan klavikordin.

”Viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, kun tsaarin Venäjä oli taas kerran liittänyt Viron, Latvian ja Liettuan itseensä, jopa maaseutukaupunki Viljandissa puhalsivat muutosten tuulet. Luonnollisesti se tiesi sekä hyvää että huonoa. Otetaan esimerkiksi tuo samainen sotasaalisraitiovaunu, joka oli Puolaa vastaan käytyjen suurtaisteluiden päätteeksi siirretty kiskoineen ja halleineen päivineen Viljandiin jostain Krakovasta tai Varsovasta.”

Näin kirjoittaa Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittaja Paavo Matsin eteläisen kulttuurikaupunki Viljandin lähitulevaisuudesta. Matsinin hurja teos Gogolin disko kertoo Venäjän tsaarikunnan maaseutukaupungin elämästä, sen taskuvarkaista ja muista omituisista asukkaista.

Absurdisti ja venäläisen kirjallisuuden traditioilla leikittelevä Matsin tuo Viljandiin venäläisinvaasion lisäksi raitiovaunun, Beatles-aiheisen temppelin, itse kirjailija Nikolai Gogolin ja useita muita kummallisuuksia, joiden ansiosta hiljainen taidekaupunki muuttaa muotoaan.

Kaikki tapahtuu verkkaisesti kuin venäläisessä klassikkoromaanissa. Vauhti ei ole pilannut nykyisen järvikukkulan kaupungin rauhaa.

Kaduilla ja baareissa luuhaa hippejä ja perinneveneenrakentajia. Tai en oikeastaan erota kummat ovat kumpia.

Viljandi todella on poikkeuksellinen virolainen kaupunki. Vanhojen puutalojen rykelmät, parhaimpiin niistä sisustetut hyvät ravintolat, hauskat kirpputorit ja vanhat kirkot kuvaavat perinteistä virolaista mielen arkkitehtuuria. Mutta Viljandi on jotain muutakin.

Arabialainen matkamies Al-Idriss mainitsee matkapäiväkirjoissaan Viljandin olemassaolon jo vuonna 1154. Viljandi, tuo Sakalan ylännön kummajainen, mulgien kiistelty pääkaupunki.

Mulgit ovat Mulgimaan asukkaita, keskistä Etelä-Viroa ja Latviankin puolta asuttavia perinteisesti isänmaallisiksi, ahkeriksi ja lämpimiksi tunnustettuja ihmisiä. Neuvostoaikana Viljandi olikin se kaupunki, jossa ei ollut yhtään Leninin tai Stalinin mukaan nimettyä katua tai heidän patsaitaan.

Viljandin etnotaiteisiin ja kulttuurihistoriaan erikoistunut kulttuuriakatemia, pienet hauskat museot ja kahvilat tekevät kaupungista pienen taidemekan. Puutalokaupungin vanhoja aitoja koristavat erilaiset perinnetyyliset graffitit. Teattereitakin tuntuu olevan kulmalla kuin kulmalla.

Kaupunkia rikastuttavat sinne asettuneet ja sieltä kotinsa löytäneet erikoiset seikkailijat, kuten amerikkalainen arkeologi-taiteilija Paul Firnhaber, jonka hämmästyttävästä kotimuseosta löydän vanhan klavikordin, inkojen taidetta ja amerikkalaisten klassikkovalokuvaajien alkuperäisvedoksia.

Kaduilla ja baareissa luuhaa hippejä ja perinneveneenrakentajia. Tai en oikeastaan erota kummat ovat kumpia. He ovat rennompia kuin virolaiset muualla eivätkä loukkaannu pienestä paikkakuntavitsailusta.

Paavo Matsinin Gogolin diskon kaltaisen kirjan sijoittuminen pikkukaupunkiin edellyttää vahvaa itseluottamusta niin kaupunkilaisilta kuin kirjailijaltakin.

Viljandia on viime vuosina pitänyt näkyvimmin kartalla väistynyt presidentti Toomas Hendrik Ilves. Sonnustautuessaan kansallispukuun hän on aina valinnut kotipaikkansa Mulgimaan maakuntakostyymin. Sillä seudulla sijaitsee myös hänen yksityinen perinnetilansa, ja Viljandin folk-festivaaleilla hän on ollut itseoikeutetusti kunniavieras. Sekin on näyttävä merkki mulgien vahvasta itsetunnosta.

Kun kansallisen heräämisen keskuksena 1800-luvulla pidettyä Viljandia retostellaan Matsinin romaanin venäläisinvaasiolla oikein kunnolla, Viljandissa ei kuitenkaan loukkaannuta.

Pikemminkin myhäillään itsevarmasti. “Se on meidän kylän kirjailijoita”, saatetaan tokaista.

Sitten lähdetään rakentamaan taas perinnevenettä.

Ville Hytönen on Viroon muuttanut turkulainen runoilija ja kustantaja.

Kommentit