Eesti kirjavahetajalt4/2017

Setomaan raportti

Viron kirjeenvaihtajamme on tällä kertaa päätynyt maan kaakkoiskolkkaan, setojen maille.

Kyläläiset tanssivat pienen järven rannalla. Me makaamme kankaalla Sergon, Kaljun ja Evarin kanssa ja naukkailemme eetteristä ja handsasta, setukaisten pontikasta, sekoitettua väkevää juomaa. Eukot laulavat, lapset tanssivat ja aurinko paistaa. Nämä ovat setohäät.

Poltan piippua jo kolmatta tuntia putkeen ja se saa voimaan pahoin, sillä en ole tottunut piipputupakkaan. Sergo nousee viltiltä ja kaataa kansantieteilijöiden kameran. Syntyy hurja tappelu ja rähinä, jonka keskeyttää maaginen huuto ”Suur tänu, suuret kiitokset!”

Ne ovat ohjaajan sanat, sillä tämä on elokuvaa, ja me esitämme eetteripäisiä miehiä hääjuhlissa Obinitsan kylässä. Laseissamme on valitettavasti vain vettä.

Virolaisen ohjaajasuuruuden Hardi Volmerin uusin elokuva kertoo Johannes Pääsukesta, valokuvaajasta ja kinematografista, joka keräsi valtaisasti aineistoa setoista, Setomaan pienestä kansasta nykyisen Viron kaakkoisnurkassa ja osittain Venäjän puolella.

Vain 25-vuotiaana hukkunut Pääsuke oli visuaalinen Lönnrot, maarahvaan ja perinteiden kuvaaja ja taltioija. Volmerin elokuvassa esitän itse nuorta suomalaista kansanmusiikin tutkijaa A. O. Väisästä, joka kiertää Pääsuken (Ott Sepp) ja tämän avustajan Hannes Volterin (Märt Avandi) kanssa Setomaata keräten materiaalia.

Yhdessä tapaamme myös aikanaan kuuluisan runonlaulajan, setolaisen Taarkan (Merle Jääger), jonka taltioiminen on etnologi Väisäselle valtava elämys. Yritän näytellä haltioitunutta, mutta olen ainoa amatööri koko filmiryhmässä ja käskystä haltioituminen on vaikeaa.

Yritän ajatella pieniä, vain kämmenenkokoisia sukulaiskansojamme. Ajattelen savusaunoja, havumetsiä ja järviä. Jotenkin sieltä se löytyy. Taarka laulaa ja minä hymyilen. Ehkä hieman väkinäisesti, mutta yritys on kova. Olisipa sitä eetteriä.

Taarka laulaa ja minä hymyilen. Ehkä hieman väkinäisesti, mutta yritys on kova. Olisipa sitä eetteriä.

Setot tai setukaiset, kuten heitä ajoittain kutsutaan, ovat pääosin ortodoksisia kristittyjä, jotka puhuvat seton kieltä. Noin 5 000–7 000 puhujan kieliryhmää pidetään võrun kielen murteena, mutta setojen oman tulkinnan mukaan kyseessä on oma kieli.

Setot tunnetaan erityisesti hyvin säilyneestä runonlauluperinteestään, ja nytkin elokuvan kuvauksissa on kymmeniä nuoria ja vanhempia setonaisia ja -miehiä esittämässä vanhoja laulujaan. Yksi ukoista, Kalju, ohjeistaa minua olemaan puhumatta ”setukaisista”.

”Se on pilkkanimi. Käytämme itse sanaa setot”, hän jatkaa. Kaljun taustalla nyökkäilee Evar, entinen setokuningas eli sootska.

Setot valitsevat keskuudestaan kerran kolmessa vuodessa kuninkaan, sootskan, joka sitten johtaa edustuksellisesti setokansaa. Sootskanvaalit ovat kiinnostava tapahtuma, sillä niissä ehdokkaat asettuvat riviin ja heitä äänestävät setot muodostavat jonon oman ehdokkaansa eteen. Pisimmän jonon saanut ehdokas voittaa vaalit. Sootskaehdokkaan kannattanee siis kosiskella mieluummin pyyleviä äänestäjiä kuin langanlaihoja.

Hääjuhlien kuvauspäivän jälkeen siirrymme viettämään iltaa setolaiselle savusaunalle. Pääosan esittäjä Ott Sepp täyttää 35 vuotta, ja maistelemme hieman olutta ja handsaa saunan verannalla – ilman eetteriä tälläkin kertaa.

Käytyäni setojen pyhässä Piusa-joessa uimassa kyselen tuotantokoneistolta setojen eetterinjuontiperinteistä. “Meillä on vielä elokuussakin kuvauspäiviä, Ville”, minulle vastataan. “Kyllä sinä saat vielä eetterisi.”

Sillä hetkellä olisin voinut esittää haltioitunutta paremmin kuin aamupäivällä.

Ville Hytönen on Viroon muuttanut turkulainen runoilija ja kustantaja.

Kommentit