Mustarinda4/2016

Äärellä olemisesta

Vietin tämän kevään elämismaailman keskipisteessä, Hyrynsalmen Paljakanvaaralla Mustarindan talonnaisena.

Maaliskuussa, tullessani, olen hämilläni suuresta talvesta. On onni olla täällä, vaikka vielä kannattelenkin itseäni niinkuin palelisin jatkuvasti. Kaipaan aurinkokylpyä, jonkinlaista sulamista. Tekisi mieli jo ravistaa kaupunki kokonaan pois, hartiat nousevat korviin koko ajan.

Pian saapumiseni jälkeen olen viikon yksin talolla, tykkylumen suojassa. On niin hiljaista. Ei kuulu mitään. En näe ketään muutamaan päivään. Ladulla pysähtelen useaan otteeseen kuuntelemaan, pienetkin äänet imeytyvät lumeen.

Hiihtoretkiin tulee myös tietynlaista kylillä käynnin sivumakua: siellä saattaa tavata ihmisen, johon heijastella olemistaan. Tässä tilassa on hankala suhtautua pihalla liehuvaan lippuun.Far north from reality, se väittää. Ärsyynnyn tuollaisesta väitteestä oikeastaan; tunnen olevani niin toden äärellä, etten vuosikausiin.

Sitten äkkiä talven selkä taittuu, tykkylumet tulevat alas yhtenä yönä, hiljainen metsä muuttuu taistelutantereeksi. Kevät tulee rytinällä, puiden lomassa liikkuminen on jatkuvaa säpsähtelyä lumen vyöryessä alas; yhtäkkiä olen aivan uudessa paikassa, paljaiden kuusien keskellä. Sisällä huomaan auringon lämmittävän kasvoja ikkunalasin lävitse, alan sulaa ja käännyn valoisampaa kohti. On häikäisevänkin kirkasta.

Jokainen päivä on täällä hämmentävän erilainen nyt, kun on aikaa katsoa.

Hiljalleen olen alkanut tuntea paikan omakseni ja ryhtynyt tekemään siitä muillekin mahdollisimman vastaanottavan. Noudan residenssin vieraat tänne ytimeen, sivusta todistan sulamisen, jaan täydet päivät ja taas viikkojen päästä saatan pehmentyneet ihmiset Hyrynsalmen torin bussipysäkille.

Menen kevään ja ihmisten virran kannattelemana läpi jostain tunnelista, mistä putkahdan kevyempänä ulos, mielen kevääseen. Hartiat laskeutuvat hieman.

Yhtenä päivänä harhailen metsästä lumikenkineni suolle. Muistan selvästi, miten on niin keveä olla, aavalla. Kengät purskauttavat toisinaan vettä lumen alta suonsilmistä, on hiljaista, kirkas taivas, olen erityisen yksin ja onnellinen.

Huhtikuussa Gregoryn kanssa ihmeellinen ilta ulkona vihreässä auringonlaskussa. Revontulet syttyvät taivaalle, vaikka on jo kuun loppupuolta eikä pimeäkään vielä kerennyt laskeutumaan. Hortoilen ymmälläni pitkin pihaa; miten tämmöinen ilta onkin olemassa, ja missä minä olen ollut kun en tämän äärellä?

Mahla virtaa nyt jo valtoimenaan.

Yö näkötornissa, tulen tänne niin usein jäsentämään ajatuksiani, että miellän paikan jo avokonttoriksi. Tänään yötöissä tässä toimistossa. Auringonlaskun jälkeen levitän yösijan. Makuupussin vetoketju on rikki tietenkin, etsin lämmintä kohtaa ja käännän kylkeä niin pitkään että hävettää, suhisen ja rapisen pelastuspeittoni kanssa, tekee mieli pyytää metsältä anteeksi kömpelöä ihmisyyttäni. En saa unta kun tuulee sisään, keskityn kuuntelemaan metsää. Linnut hiljentyvät muutamaksi tunniksi keskellä yötä. Seuraan, kun aurinko piirtää punaista linjaa pitkin taivaanrantaa aina sen nousuun saakka. Auringon taas ilmestyttyä horisontista kohotan termosmukillisen jäähtynyttä kahvia tälle aamulle ja lähden sisälle nukkumaan, pois häiritsemästä metsän aamua.

Joskus toukokuussa pääskyset lentävät sisään. Kuukkelit saattavat vaellukselle hyppien oksalta toiselle ja hiiripöllö tähystää puunlatvasta.

Saapuessani talolle maaliskuun alussa Samuel oli juuri lähdössä takaisin Lontooseen. Mietin tuolloin, kuinka absurdilta tuntuu ajatus koko kaupungista – miten voi sellaiseen palata tai elää ihmisiksi miljoonakaupungin tahdissa? Nyt olen itse täällä, hieman syrjempänä kevään ytimestä, jossakin päin Lontoota, miettimässä niitä kaikuja. Kaupungin horisontti avautuu edessä pilvenpiirtäjineen kuten vielä kuukausi sitten ikimetsä vaaran näkötornista, ja tuntuu helpottavalta huomata, etteivät nämä näkymät sittenkään ole niin kaukana toisistaan.

Kevät vaaralla teki huomaamattani minusta selvää. Näkymättömästi koko aika kaivautui ihon alle, sulatteli hartioiden ikijäätä hieman alemmas, avasi minut aisteineni maailmalle.

Pesin vahingossa itseni vaaralle jätetyllä metsäshampoolla. Sehän haisee, niin että vieläkin tunnen olevani aivan siellä olemisen ytimessä, sen saman äärellä, minkä kanssa Mustarindassa pääsin kosketuksiin. Täällä järripeippo ei ehkä tahdita iltaa tai kärpät pesi pihaan, mutta jokin ilmassa on silti hyvin tuttua. Tunnistan jonkin nimettömän virtauksen mille keväällä altistuin, mikä vie minut metropolista metsään hetkessä, elähdyttää, ja saa minut yhtä lailla kuulumaan kaupunkiinkin kuten kevään kuuluin vaaralle. Piti vain käydä pesemässä itsensä auki, että huomaan sen jälleen.

Lähtiessäni vaaralta oli jo vehreä kesä. Vedin lipun pois salosta ja shampoon jätin siivouskomeroon, seuraavia pesuja varten.

Kommentit