Mustarinda3/2017

Päiväkirjasta

 

2.4.2017

Olen täällä Mustarindassa, keltaisessa talossa, joka on hankien ja metsän ympäröimä. Yritän ajatuksillani jäljittää villeyttä. Matkalla keittiöön törmään toiseen ihmiseen, seisomme pirtissä rairuohon molemmin puolin ja keskustelemme. Keittiöstä kuuluu äijien porinaa. Tiedän lapsuudesta, että heidän vaatteissaan tuoksuu bensan, hien ja metsän yhdistelmä. Lusikat kilisevät kahvikuppien reunoihin.

Metsän edessä olo on sama kuin uudessa kaupungissa, jossa metrokartta on vielä tuntemattomien merkkien sokkelo. Tännekin on rakentunut ihmisten merkeistä verkosto. Metsässä kulkee yksi polku umpihangessa, puihin on maalattu punaiset, siniset ja vihreät pisteet, joiden mukaan suunnistaa. Joka ilta suunnistan näkötornille, josta näen kauas kuin lintu. Ihmisen polut kulkevat merkittyinä, mutta lumikengillä ja suksilla pääsen minne vain. Eläinten jättämiä jälkiä seuraamalla eksyn kahdesti ja uppoan reittäni myöten lumeen. Mutta talon takana on suojeltu alue, joka on rajattu valkoisilla merkeillä puihin. Laki suojelee niitä alueita, jonne ihmisiä ei tarvita, ja luonto tarvitsee apua vain ihmisen poissa pitämiseen.

3.4.2017

On pyryttänyt koko päivän ja ikkunasta näkyvä maisema peittyy valkean peitteen alle. Makaan huoneeni sängyllä kuin riekko kiepissä. Tunnen itseni suojattomaksi tuolla ulkona, jos jälkeni peittyvät lumisateen alle tai kun ilta pimenee. Jos on kylmä, menen sisälle, talvella nukun kahden peiton ja yhden makuupussin alla.

Vieressäni on radio, josta kuuluu YLEn Luontohetki. Aiheena on ilmastonmuutos. Ihmiset soittavat huolissaan ja luettelevat sääpäiväkirjojensa merkintöjä. Niiden mukaan keskilämpötilan nousu on huomattava, eikä kukaan voi olla skeptinen omien puumerkintöjen edessä. Tuttu käsiala toteaa kesäkuusta -73 lähtien lumen vähentyneen, lintujen paluulennon aikaistuneen ja lämpöasteiden piirtämän kaaren muuttuneen. Jotkut linnuista eivät enää pysähdy etelässä vaan jatkavat suoraan Lappiin. Kaikilla on kyky välittää, kun asian voi omin silmin todeta tutuksi.

4.4.2017

Istumme keittiössä valkoisen pöydän äärellä, on aamu. Kuuntelen keskustelua. Yksi sanoo tätä ympäröivää metsää turvallisimmaksi paikaksi, jonka tietää. Toinen hätkähtää sanoja, jotka vähättelevät hänen metsää kohtaan tuntemaansa pelkoa. Ensimmäisellä on vyössä kiinni kainuulaispuukko ja hän hengittää ja elää kuten metsässä kuuluu. Jos tämä metsä on hänen puolellaan, niin miten se suhtautuu pelokkaaseen?

Löydän kirjahyllystä H. D. Thoreaun, joka toteaa villiyden ihmisen määrittelemäksi inhimillisyyden ja sivistyksen poissaoloksi. Pelko ei ole todellisuudessa kiinni mutta halkoo merkittyjä polkuja umpihankeen. Villiys on siellä hallitsematon ja pelonsekainen aavistus siitä, mikä ei ole itselle tuttua.

Muistelen, miten tänään kävelin saunan jälkeen alasti korkealla hangella ja se kantoi painoni. Kuu ja aurinko paistoivat lumen pinnalle ja iholleni yhtä aikaa. Halusin kiljua riemusta, mutta en tehnyt sitä. En halunnut hämmentää ketään ja pysyin hiljaa. Oma villeyteni tuntui yksityiseltä ja pelkäsin sen jakamista, tunsin sen pakenevan toisia ihmisiä. Muiden katseiden alla olen kesytetty.

Huusin täällä metsässä, karjaisin kerran. Säikähdin ääntäni ja nolostuin ennen kuin kaiku ehti vastata. Laitoin saman tien nappikuulokkeet korvilleni, en kyennyt kuuntelemaan karjaisuni kajahtaessa pari kertaa ympäröivillä vaaroilla. Silti edes lähellä laulanut lintu ei säikähtänyt eikä tauonnut kevätlaulussaan.

10.4.2017

Samalla, kun olen täällä ja unohdan muun maailman olemassaolon, jossain muualla tapahtuu jatkuvasti. Avaan netin. Luen otsikoita siitä, miten Suomeen on vaikea saada mahtumaan lisää ihmisiä. 10 000 on saanut väliaikaisen turvapaikan, 12 000 odottaa pakkokäännytystä Irakiin tai Afganistaniin. Katson uutisia Kabulista, minne palautuslentokone lentää, siellä näkyy räjähdys, pöllyävää hiekkaa ja pakenevia ihmisiä. Ystäväni on lähettänyt viestin, jossa kehottaa ihmisiä tänä iltana Helsinki-Vantaan lentokentälle osoittamaan mieltään.

Näin kaukaa katsottuna en tiedä ketä uskoa; en erota, kuka on villi – poliitikot, turvapaikanhakijat, mielenosoittajat vai minä – kun suljen selaimen. Täällä on lunta vielä ainakin metri, naavaa puissa, taivaalla aurinko ja kuu yhtä aikaa, loputtomasti tyhjää tilaa.

Suunnistan hiljaa näköalatornille. Vapaa umpihanki on koskematon, seuraan polulla tuttuja punaisia, sinisiä ja vihreitä merkkejä, talon takana on valkoisten merkkien sinetöimä alue. Lain turvin suojeltu ummistaa silmänsä.

Annika Sohlman on Helsingissä tällä hetkellä asuva kirjoittaja ja taidekasvattaja, joka vietti huhtikuisessa Mustarindassa kaksi viikkoa tutkien villeyttä ja joka tekee kuvataidekasvatuksen lopputyötään aiheenaan kesyttäminen.

Kommentit