Postikortteja Oxfordista3/2019

Tunkkaisuutta vastaan

Kaltiossa 4/2018 tauolle jäänyt Emma Hirvisalon postikorttisarja jatkuu. Oxfordin vanhojen ja komeitten julkisivujen takana yliopiston toimintamallit ovat monilta osin ihan yhtä vanhoja ja vanhoillisia.

Oxfordin vanhojen rakennusten ja varakkaiden collegejen keskellä kokee vahvasti brittiyhteiskunnan häikäilemättömän epätasa-arvoisuuden – tai jopa huomaa todistavansa Margaret Thatcherin (Somerville College 1947) väittämää, ettei yhteiskuntaa ole olemassa. Innovaatioon ja huippututkimukseen panostavana instituutiona yliopisto on tehnyt irvokkaan vähän sosiaalisten ongelmien kuten köyhyyden, rodullistettujen ihmisten, seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolten tasa-arvon hyväksi.

Sama välinpitämättömyys näkyy myös siinä, miten ponnettomasti Oxford panostaa erilaisista taustoista tulevien sisäänpääsyyn. Kuten koko tuhatvuotisen historiansa aikana sen hakuprosessit palvelevat edelleen parhaiten etuoikeutettuja valkoisia miehiä. Naisiakin on hyväksytty yliopiston jäseniksi vasta viimeisen 99 vuoden ajan.

Syksy 2017, jolloin aloitin täällä maisterintutkintoni, oli ensimmäinen, jolloin naisia hyväksyttiin opiskelemaan enemmän kuin miehiä. Collegeni Corpus Christin historiassa näin ei ole vielä päässyt tapahtumaan. Viimeisen kolmen vuoden aikana collegessa on ollut kirjoilla vain kolme mustaa opiskelijaa.

Collegeni ilmapiiri on muutenkin harvinaisen konservatiivinen. Sen oppilas- ja opettajakunta koostuu pitkälti yksityisten poikakoulujen kasvateista, joista moni opiskelee ja tutkii klassisia kieliä ja kirjallisuutta. Uumoilen, että omistautuminen kulttuureille, joissa naisilla tai huono-osaisilla ei ollut minkäänlaista julkista valtaa, on vääristänyt heidän käsityksiään nykyelämästä.

Jopa jatko-opiskelijayhteisömme sisällä monille elämä näyttää olevan peliä, jossa ei saa paljastua heikoksi ja jossa itsevarmalla argumentoinnilla ja hyvällä opintomenestyksellä voi kuitata huonon käytöksen. Heistä monelle mielenterveysongelmat tai seksistiset vitsit – tai edes seksuaalinen väkivalta – eivät vaikuta olevan vakavasti otettavia ongelmia. Häkellyn miespuolisten tovereideni vähätteleviä asenteita. Pari viikkoa Oxfordiin palaamiseni jälkeen alan välttää ajan viettämistä collegella.

Vuonna 1929 ilmestyneessä pitkässä esseessään A Room of One’s Own (suom. Oma huone) Virginia Woolf kirjoittaa, että naiset tarvitsevat oman huoneen ja säännöllisen tulon, eli tilan ja rauhan, jotta he voivat tuottaa yhtä hyvää tekstiä kuin miehet. Nämä minulla nyt on. Mutta entä maailma, sen yhteiset tilat?

Samaisessa esseessä Woolf myös leikittelee ajatuksella, että William Shakespearella olisi ollut yhtä lahjakas sisko, Judith Shakespeare. Sukupuolensa takia Judith – toisin kuin veljensä – ei kuitenkaan voi kouluttautua ja luoda menestyksekästä uraa Lontoon teattereissa. Hänen osansa ovat puuduttavat kodinaskareet ja lampaalta haiseva aviomies. Woolf kuitenkin uskoo, että Judith on sinnikästä laatua, joka ympäristönsä vastustuksesta huolimatta taistelee unelmansa ja paremman elämän puolesta ja karkaa Lontooseen. Mutta 1500-luvun Lontoo on kotiakin vähemmän naisia varten: siellä Judithia syrjitään sukupuolensa vuoksi ja käytetään hyväksi. Huomattuaan olevansa raskaana nuori nainen vaipuu epätoivoon ja tappaa itsensä.

Judithin katse on kärsivällinen ja kärsivä. ”Patriarkaatti on totta”, hän huokaisee minulle valoisassa, kirjoja pursuavassa toimistossaan. Hän on yksi Englannin anglikaanisen kirkon ensimmäisistä naispapeista, kirkkohistorioitsija, collegen kappalainen ja sen opiskelijoiden hyvinvoinnista vastaava dekaani. Pitkäjänteinen työ naisten ja erilaisten vähemmistöjen puolesta niin kirkon sisällä kuin yliopistolla on ollut tuloksekasta mutta kivuliaan hidasta.

Ja sitten välillä tulee minunlaisiani opiskelijoita, jotka eivät voi hyväksyä collegen elitististä ja naisvihamielistä ilmapiiriä ja haluavat välittömiä muutoksia: lisää erilaisista taustoista tulevia opiskelijoita, lisää naisia ja laadukkaampia mielenterveyspalveluita.

Judith ehdottaa harkitsemaan tarkasti, mille taisteluille annan aikaani ja energiaani vain viikkoja ennen graduni palautuspäivää. Hän myös lainaa Shakespearen Henrik Viidettä (1599):

Ei itserakkaus niin suuri synti,

Kuin itsensä laiminlyöminen.

(Suomentanut Paavo Cajander, suomennosta korjattu.)

Lähden tapaamisesta hämmentyneenä. Pitääkö todella odottaa, että luonnollinen poistuma jossain vaiheessa muuttaa Oxfordin tasa-arvoisemmaksi ja edistyksellisemmäksi? Minua häiritsee, että olen osa tätä järjestelmää ja että olen halunnut tänne.

Pitääkö todella odottaa, että luonnollinen poistuma jossain vaiheessa muuttaa Oxfordin tasa-arvoisemmaksi ja edistyksellisemmäksi?

Toisaalta vaikka olenkin monella tapaa etuoikeutettu, läsnäoloni täällä on osa Oxfordin hidasta muutosta poikien kerhosta moninaisemmaksi opinahjoksi. Toki voin myös jonkin verran vaikuttaa ilmapiiriin kannattamalla edistyksellisiä asioita, mutta monesti se tuntuu raskaalta. On helpompi vain jättäytyä pois, luovuttaa oma osansa yhteisestä tilasta niille, jotka sen röyhkeimmin ottavat.

Corpuksen nettovarallisuus oli viime keväänä melkein 200 miljoonaa puntaa, ja se on kasvanut tasaisesti vuosisatojen saatossa. Luulisi, että tästä potista heltiäisi enemmän rahaa tasa-arvoistaviin toimiin. Ja vaikka maksamaan siivoojille ja ruokalan henkilökunnalle palkkaa, jolla pystyy elämään?

Vastaus: ei.

Retoriikka on tuttua: tulevaisuuden muutoksiin pitää varautua ja suurin osa varallisuudesta on myös hankalasti realisoitavissa: on maata ja kiinteistöjä. Se on siis liian kannattavaa realisoitavaksi. Myös kandiopiskelijoiden opetus yhden–kolmen hengen ryhmissä on kallista, ja collegejen varallisuus tutkitusti korreloi suoraan heidän opiskelijoidensa akateemisen menestyksen kanssa. (Greg Ritchie: ”Why money matters: college financial and educational disparities revealed”, Cherwell, 9.5.2018.) En tosin ymmärrä, miten se, että nämä ihmiset osaavat latinaa ja kreikkaa hieman paremmin kuin kukaan muu, voi olla kenellekään hyväksi, edes heille itselleen.

Myös avokätisten lahjoitusten käyttö on monesti tarkkaan määriteltyä. Toisin sanoen entiset opiskelijat lahjoittavat rahaa käytettäväksi tarkoituksiin, jotka tukevat juuri heidän kaltaisiaan opiskelijoita. Onko siis kehitys luonnollisen poistuman kautta edes mahdollista?

Vuonna 1939 Woolfin ajatukset olivat radikalisoituneet. Three Guineas -pamfletissa, joka pohtii keinoja sotien ehkäisemiseksi, hän ehdottaa: ”Polttakaa Oxbridgen colleget!” Yllättäen ajatus ei mielestäni ole järjetön. Ehkä tosiaan parasta, mitä syrjivien rakenteiden tuhoamiseksi voi rahalla ostaa, on ”Riepuja. Polttoainetta. Tulitikkuja.”

Ehdotan tätä Judithille. Hän ei innostu vaan vetoaa Oman huoneen maltillisempaan sanomaan. Annan sen hänelle anteeksi. Onhan hän tehnyt elämäntyönsä Corpuksessa, ja se luonnollisesti myös maksaa hänen palkkansa.

Kuviot toistuvat: uudistukset rakennetaan vanhalle kivijalalle, kynä kyntää uutta paperia aina vanhojen linjojen uomassa.

Mutta aina välillä ajattelen: Antaa palaa.

Emma Hirvisalo 

suorittaa maisterinopintoja Oxfordin yliopiston Corpus Christi -collegessa.

Kommentit