Pääkirjoitus4/2016

Keskeneräisyydestä

Elokuun alussa kesä on vielä kesken, joten siitä ei voi kirjoittaa. Kesä tapahtuu yhä, kaikkialla ympärillä. Pilvisinä öinä jo pimenee, kosteus vaatii pitkähihaista paitaa.

Sitten aurinko taas kohoaa koillisesta taivaanrannasta.

Toukokuussa asumani kerrostalo suljettiin edestä ja takaa muoviseen huppuun. Hupun alla rakennustelineillä miehet tekevät seiniä, porailevat aukkoja parvekeraudoitukselle. Joka arkiaamu seitsemän tienoolla kivipora iskeytyy seinään tai työmaaksi valjastetulta sisäpihalta alkaa louskuttaa joku toinen meluisa vempain, äänet kaikuvat korttelin taloista ja tunkevat makuuhuoneeseen. Ikkunoita ei voi pitää auki, hellepäivän lämpö ei ehdi haihtua ennen seuraavaa.

Odotamme työmaan valmistumista, kaikki.

Mutta mitä, jos se ei ikinä valmistukaan? Lehti menee painoon, tulee painosta, postitetaan tilaajille, ja päätoimittaja siirtyy seuraavan numeron pariin. Päätoimittaja ei muista nauttia yhden valmistumisesta, koska toinen ja kolmas, neljäs ja viides ja niin edelleen hyökkäävät mielen päälle. Työ jatkuu, maailma pyörii, aina on seuraava tehtävä.

Heinäkuun alussa julkisivuremonttimme viereen, kadulle, kaupunki kaivoi myös kaukolämpöjohtotyömaan. Ihan varoittamatta. Ulko-ovien edustojen esteratojen taakse nakuteltiin toinen aitojen kehä.

Parinkymmenen metrin ylimääräinen kiertotie, hieman hutera astinlaudoitus – pieniä kiusoja kuitenkin, jos perspektiiviin laitetaan. Toisessa vaakakupissa vaikkapa Syyria, Turkki, Pariisi, Molenbeek. Miten voikin näin pieni haitta näin suureen ärtymykseen ihmisen ajaa.

Kaupunki ei koskaan ole valmis. Valmistuminen olisi kuolema – aivan kuten maailmankaikkeuden liike pysähtyy, kun eri osien väliset lämpötilaerot tasoittuvat lopullisesti. Muuttuminen, liike, liike-elämä pitävät kaupungit hengissä. Uudet ihmiset, uudet talot, uudet kulkureitit. Uudet tapahtumat.

Toisessa työssäni järjestän Oulun Taiteiden Yötä, joka ei enää ole uusi. Tämä Kaltionnumero julkistetaan jo yhdeksännessä. Vaikka tapahtuma on joka kerta erilainen, pääpiirteittäin runko on sama: mahdollisimman monia juttuja ympäriinsä mahdollisimman monissa paikoissa. Vuodet sulautuvat toisiinsa, motivaatio karkailee. Sama toistuu.

Toisesta kerrasta eli vuoden 2009 Taiteiden Yöstä lähtien tapahtuma on loppunut auringon noustessa lukemaani James Joycen Finnegans Wake -romaanin viimeiseen kappaleeseen. Tunnin tai parin lepäämisen jälkeen takaisin ulos lähteminen hieman ennen aamuviittä tuntuu joka kerta järjettömämmältä ja merkityksettömämmältä. Kolmen vartin ääneenlukemisen aikana kaikki kuitenkin kirkastuu: sama teksti on joka kerta aivan uusi, erilainen, omituinen ja tuttu.

Kuudelta perjantaiaamuna kotikaupunkikin on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Ensimmäiset ihmiset kulkevat töihin – yksi kiiruhtaa, toinen raahustaa. Muutama on vasta lähtenyt jatkoilta kohti yöpuuta. Yksinäinen pulu lentää suoraan päin kirjakaupan lasiovea, täydellä vauhdilla, höyhenet pöllähtävät.

Höyheniä. Tässä numerossa aloitamme yhteistyön Hyrynsalmen Mustarinda-talon kanssa (s. 11). Vakiopalstalla kirjoittajat vaihtuvat ja voivat olla niin Mustarinda-seuran jäseniä, talossa vapaaehtoisina tai työllistettyinä työskennelleitä kuin residenssitaiteilijoitakin. Yhteistyötä viritellään myös Iin KulttuuriKauppilan kanssa valokuvaaja Antti J. Leinosenkuvareportaasilla Art Ii Biennaalista (s. 4–10).

Jotain muutakin oli mielessä, vaan se ajatus keskeytyi. Kesken jäi jotenkin tämäkin lehti. Jos päihinne juolahti kehitysehdotuksia, lähettäkää niitä toimituksen sähköpostiin, osoite löytyy apinalaatikosta ykkössivulta. Lokakuussa kuullaan taas!

Kommentit