Pääkirjoitus2/2017

Lainaa vain

Asioita tapahtuu koko ajan. Aiheita on joka puolella – päivänpolttavia, unohdettuja, arvostettavia, sydämenpysäyttäviä, pakahduttavia, elintärkeitä aiheita. Isoja asioita ja pieniä. Kohtaloita, valintoja, näkökulmia, tapoja katsoa maailmaa. Käsittämättömiä määriä.

Kaikki on poliittista, kaikki on naurettavaa. Katsokaa vaikka. Hirvittävää huutoa ja metakkaa pienistä, turhista asioista. Ja samalla vaietaan jylisten kaikesta siitä, mikä olisi tärkeätä. Siitä, mitä tapahtuu todella.

Arktinen napajää sulaa niin, että rahtilaivat ja öljytankkerit pääsevät vihdoin hieman lyhyempää reittiä Euroopasta Japaniin. Hurraa! Polttoainetta säästyy sen verran, että voimme tuhlata ainakin tuplasti sen verran uusiin tuotteisiin!

Hämmentävän monta vuotta Euroopan johtajat ovat hokeneet juuri nyt olevan ehdottoman viimeinen hetki tehdä ratkaisevat päätökset, jotka estävät maanosamme syöksymisen ennennäkemättömään sekasortoon. Pelko on hyväksi havaittu hallintaväline, ja päätökset ovat enimmäkseen olleet niukkuuden (austerity) toteuttamista, julkisen sektorin alasajoa. Kaikki eurooppalaiset ovat tasa-arvoisia, mutta jne.

Aiemmin sivilisaatiot ovat kuitenkin olleet suhteellisen rajattuja. Nykyään markkinatalouden käsissä on koko Maapallo. Markkinatalouden, jonka toimintalogiikka perustuu luonnosta vieraantumiselle ja sen ryöstökäytölle.

Ehkä mekin olemme vähitellen vieraantumassa. Orgaanisen elämän maailmasta kohti betonia ja abstraktioita, näyttöpäätteisiin. Pala palalta. Kuten kaksisataa vuotta ennen meitä teollisiksi alkaneen britit.

Kansallinen identiteettimme pyrkii edelleen ylikompensoimaan. Kansallinen identiteettimme on täysin fiktiivinen konstruktio.

Pitäisi saada ymmärretyksi se, että ikuinen talouskasvu ja kapitalistinen markkinatalous ovat yhtä lailla myyttejä kuin Lapin puhdas luonto tai erämaan hiljaisuus. Molempien myyttien palvojat kun päätyvät herkästi pitämään omaansa ainoana mahdollisena totuutena.

Vaaleissa keskityttiin jälleen yksityiskohtiin. Epäolennaisuuksiin. Mitä lupaat opiskelijoille? Mitä lupaat vanhuksille? Mitä lupaat yrityksille? Mitä lupaat pääomasijoittajille? Mitä lupaat teollisuudelle? Mitä lupaat köyhille? Mitä lupaat lapsiperheille? Mitä lupaat minulle?

Tärkein kysymys hukkui jälleen näiden korollaarien varjoon: Miksi? Miksi lupaatte tehdä sen, mitä ikinä lupaattekin tehdä?

Kuitenkin ainoa varteenotettava asia, jonka puolesta kannattaa kamppailla, on tuo mahdoton täydellisyys. Derrida puhuu messianismista ja jatkuvassa tulemisen tilassa olevasta demokratiasta (”democracy to-come”), joka historiansa ymmärtävänä pitää itsensä jatkuvasti avoimena kritiikille ja mahdollisille täydennyksille. Sitä kohti toimiessamme emme saa olettaa tietävämme, minkälainen se luonteeltaan on.

Vallankumouksen on oltava jatkuva. Variaatioita teemasta.

Ja parempi näin. Jos matkan alkaessa tietää, mihin on menossa, on siellä jo. Eikä matkalla ole silloin todellista merkitystä. Neljän päätoimittajavuoden jälkeen jokainen numero on edelleen yhtä vaikea. Kertynyt sammal vaikeuttaa liikkeen uudelleen aloittamista, tekee vierimisestä nihkeämpää. Mutta samalla se myös pehmentää kulkua, kunhan sammaloitunut kivi vain saadaan pukattua johonkin suuntaan. Uskon sen tarkoittavan, että välitän edelleen.

Vallankumousta tarvitaan. Järjestelmää on muutettava, ennen kuin vastaanottokeskuksiin kohdistuvat polttopulloiskut muuttuvat suunnitelmallisiksi terrori-iskuiksi.

Vallankumousta tarvitaan. Maapallo ei kestä taloudellisen voiton pitämistä kaiken menestyksen ja edistyksen mittarina.

Ja kyllä, käyttämällä, kääntämällä ja vapauttamalla sanoja se maailmanrauhakin on saavutettavissa. Ei sulkeutumalla ja salailemalla, vaan avautumalla. Uskomalla rakkauteen työn ja kaiken muunkin perustana. Ja kuten latvialainen Ingmāra Balode kirjoittaa:

Ehkä viesti vielä tavoittaa jokaisen:
kaikkien aikojen vihaa hautovat sotilaat
ja rauhanveljet?

 

 

PS. Tämä pääkirjoitus on valmistettu sataprosenttisesta kierrätysmateriaalista. Siihen on lainattu otteita Kaltion pääkirjoituksista, järjestyksessä alusta loppuun numeroista 4–5/2010, 5/2012, 3/2012, 2/2013, 4/2013, 6/2013, 5/2011, 2/2011, 1/2011, 5/2014, 6/2014 sekä 6/2010. Palaamme seuraavassa numerossa niin sanottuun alkuperäismateriaaliin.

Kommentit