Pääkirjoitus4/2019

Liike ja kuva, liikkuva

Haluaisin ehtiä katsoa enemmän elokuvia. Tai itse asiassa kyse ei ole ehtimisestä: haluaisin saada katsottua enemmän elokuvia. Nautin elokuvien katselemisesta elokuvateatterissa ehkä enemmän kuin mistään muista taide-elämyksistä.

Tämä on asia, jota en ehkä ole tunnustanut kunnolla edes itselleni. Pidän yllä ajatusta itsestäni sivistyneenä ja kultivoituneena taiteenystävänä, joka viihtyy parhaiten teatterissa, taidenäyttelyissä tai elävän musiikin konserteissa. Tai edes kirjallisuuteen uppoutuneena. Mutta ei: pystyn päästämään irti turhista ympäröivän maailman vaateista ja poliittis-taloudellisten realiteettien huutavasta vankilasta vain antamalla valkokankaan vallata kaiken huomioni.

Tai vielä banaalimpaa: nautin television katselusta. Itkeäkseni, kokeakseni todellisia tunteita en tarvitse edes hämärän elokuvasalin yksinäisyyttä, siihen riittää tavallinen televisio ja läpikäsikirjoitettu draama. Joskus viime keväänä huomasin kyynelehtiväni aamukymmeneltä brittiläisen Sydämen asialla (Heartbeat) -sarjan äärellä, kun jakson alkukohtauksessa äitinsä pyörtymistä säikähtänyt pikkutyttö oli jäädä auton alle vaeltaessaan pimeässä hakemaan apua naapurista.

Iso osa Heartbeat-sarjan viehätyksestä ainakin itselleni on 1960–1970-lukujen musiikissa ja hyvin ja harkiten tehdyissä kappalevalinnoissa. Tuskin mainittu kohtauskaan olisi itseeni niin vaikuttanut, jos taustalla ei olisi soinut hetkeen täydellisesti sopiva Cat Stevensin kappale.

En tietenkään nyt muista, mikä se oli. Kuvittelen, että ”Lady d’Arbanville”, mutta yhtä vahvasti kuvittelen olevani väärässä.

Liike ja kuva, aika ja tila: nämä elokuvan peruselementit jäävät usein myöhemmin niiden yhteyteen esitellyn ääniraidan varjoon. Kolmekymmentä vuotta kaikki elokuvat olivat niitä, joita äänielokuvan kehittämisen jälkeen alettiin kutsua mykiksi; kolmekymmentä vuotta kuvan ja liikkeen leikki sai kehittyä omana taiteenaan. Toki elokuvia säestettiin jo aiemmin, mutta tuolloin ihmeellisyys oli vielä projisoituna kankaalla, äänettä.

Tämän lehden ilmestyessä Oulun juhlaviikkojen mykkäelokuvakonserttien sarjasta on jäljellä enää sunnuntaina 18.8. Lau Naun, Topias Tiheäsalon ja Hermanni Yli-Tepsan säestämä Tohtori Caligarin kabinetti, saksalaisen ekspressionismin merkkipaalu vuodelta 1920. Huomaan odottavani tätä kokemusta enemmän kuin osasin kuvitella sarjaa kootessani. Kuvan ja äänen sulautumisessa on jotain taianomaista, jota en ainakaan nyt tunnu osaavan selittää mitenkään järkevästi.

Elokuu on itselleni ihmeellistä aikaa. Nyt yhdeksättä kertaa vietettävät Oulun juhlaviikot raamittavat tämän ihmeellisyyden, ja kuun puolivälissä Oulun Taiteiden Yö toimii yhdenlaisena vedenjakajana tai huippukohtana. Yön lopuksi, perjantaiaamuna (16.8.) kello 5 luen James Joycen Finnegans Wake -opuksen viimeisen kappaleen ääneen Elballa, kävelen kotiin nukkumaan ja ihmettelen maailmaa. Tänä vuonna näin tapahtuu jo yhdennentoista kerran.

Sitten lepään hetken ja odottelen Caligaria sekä seuraavan viikon Musiikkivideofestivaaleja.  En osaa olla huolestunut edes napajäiden sulamisesta. Huoli palaa kyllä myöhemmin. Nyt katselen elokuvia

Kommentit