Pääkirjoitus1/2017

Mieleni minun tekevi

Vaikka Touko Laaksonen eli Tom of Finland onkin alkanut näkyä tänä talvena uutena suomalaisuuden ikonina niin pussilakanoissa, suodatinkahvissa kuin elokuvasankarinakin, Suomen itsenäisyyden ensimmäistä vuosisataa tunnutaan kuitenkin juhlivan näkyvimmin sotamuistojen merkeissä. Tuntematon sotilas tehdään kolmannen kerran elokuvaksi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI tuo teattereihin digitaalisen esityskopion niin Edvin Laineen versiosta kuin Pekka Parikan Talvisodasta. Tuntematon nähdään myös ainakin neljänä teatteriesityksenä, ja talvisodalle pystytetään ikuinen muistomerkki Helsingin Kasarmitorille.

Toinen maailmansota näkyy yllättävissäkin paikoissa. Helmikuussa Bioenergia ry kävi turvelobbausoffensiiviin kokosivun lehtimainoksin, joissa Venäjän karhu odottaa terävähampaisena haarukan ja veitsen kanssa ateriaksi ilmeisesti naapurirukkaansa Suomea, joka ei tajua käyttää enemmän turvetta sähköntuotannossa.

Toki Venäjä esitetään nykytilassaankin usein Suomelle pelottavampana kuin se ehkä todellisuudessa onkaan. Globaalin informaatiosodan melskeissä presidentti Vladimir Putin tuntuu olevan joko ilmestyskirjan peto tai maailman pelastaja riippuen siitä, mitä trolliarmeijaa kuuntelee. Julian Assange’iin henkilöityvä Wikileaks ei salaista informaatiota vapauttamalla ole saavuttanut ainakaan turvallisuuden tunteen lisääntymistä: eri sähköpostiviestien julkaisu ja jatkuva tulkinta näyttää vain kasvattaneen ihmisten sekaannusta siitä, mikä informaatio on luotettavaa ja mikä täyttä valehtelua.

Faktat ja mielipiteet sekoittuvat, kun Youtube-persoonat kilpailevat suurten mediatalojen kanssa vastaanottajista. Donald Trumpin esikunnan ja jopa oman Yleisradiomme kehrätessä ympärilleen enemmän kaaosta kuin luottamusta on ehkä turvallisinta palata johonkin 1800-lukulaiseen. Johonkin ”sivistävään”.

Kaltio päätti aloittaa tämän suomalaisuuden riemuvuoden katsomalla kansakunnallemme esihistorian luoneeseen Kalevalaan, jonka kokoamisesta ja kirjoittamisesta tulee pian kuluneeksi kaksikin vuosisataa. Suullisena perinteenä runonlaulajien kautta Elias Lönnrotille saapuneiden tarinoiden hahmot jaksavat yhä innoittaa kaikenlaisia Suomessa asuvia ihmisiä, joten jotakin totuudellista niissä voisi kuvitella olevan.

Kalevala, kuten muutkin maailman eepokset, on yhtä aikaa totta ja tarua. Myytti on menneisyyden selitys siltä ajalta, kun sitä ei vielä kirjattu muistiin historiaksi. Myytin avulla on selitetty niitä asioita, joihin havainto ja päättely eivät ole kyenneet antamaan vastauksia. Siitä, missä järki loppuu, alkaa myytti tai uskonto.

Myytillä ei kuitenkaan ole tarvinnut selittää sitä, mihin ihmisen oma järkeily riittää. Tämän hetken poliittisia johtajia kuunnellessa välillä tuntuu, että myytit otetaan selityksiksi kovin nopeasti – ja toivoo, että useammilla riittäisi päätöksenteon pohjaksi enemmän myös järkeä.

No, enemmän politiikasta taas kuntavaalien jälkeen. Mutta tätä Kaltion numeroa tehtäessä kävi ilmi, että Kalevala ei edes minun ikäluokassani ole niin tuttu kuin olin kuvitellut. Suomalainen identiteetti on kuitenkin isolta osin Kalevalan pohjalta luotu, joten tutustuminen kyllä kannattaa.

Kalevalaa lukemalla saavutan ainakin minä sen päätelmän, että suomalaiset ovat taitavia laulajia, soittajia, seppiä ja keksijöitä, mutta sotaretket tuottavat meille menetystä ja surua. Jospa Suomen satavuotiaan itsenäisyyden kunniaksi ottaisimme tämän opetuksen vakavasti ja satsaisimme sotaan valmistautumisen sijasta yhä enemmän taiteeseen ja kulttuuriin. Kuten Väinämöisenkin olisi kannattanut.

Oulussa 20.2.2017

Kommentit