Pääkirjoitus4/2015

Mitä tein tänä kesänä

Heinäkuun 29. päivänä kirjoitin henkilökohtaiselle facebook-sivulleni päivityksen, joka alkoi näin: ”Väkivallan uhka ei pienene väkivallan uhkaa lisäämällä, väkivaltaa harjoittamalla ei väkivalta maailmasta lopu.” Jotakuinkin tällaisen vakaumuksen takia valitsin kahdeksantoistavuotiaana kutsunnoissa siviilipalveluksen enkä armeijaa. Valitsisin edelleen.

Rauhaa julistavat Ilmakitaransoiton MM-kisat ovatkin olleet yksi kesieni kohokohdista jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Säilyisivätpä ne aina.

Heinä- ja elokuussa järjestettiin Suomessa mielenosoituksia, minäkin kävin yhdessä. Olen marssinut 2000-luvulla YK:n päivänä rauhan puolesta, mukana on ollut ehkä pari–kolmekymmentä muuta oululaista. Ei ole pelkästään hyvä merkki, että kesällä 2015 väkivaltaa vastaan organisoitu mielenilmaus kerää yli 50 kertaa enemmän väkeä.

Sananvapaus on tänä vuonna joutunut niin monen mankelin ja äänigeneraattorin käsittelemäksi, että siitä ei tunnu olevan juuri mitään järjellistä sanottavaa missään. Kaltionjuhlaseminaarinkin (11.11. Oulun kaupunginkirjastolla) teemaa päätettiin vaihtaa. Kerromme tarkemmin lokakuussa.

Ehkä sen viitsii vielä ääneen sanoa, että mielipiteenvapaus ja väkivaltaan yllyttäminen ovat kaksi kovin erilaista asiaa.

Sanoa voisi vaikka mitä. Ja pitäisi. Puhetta vain on joka puolella niin paljon, että ei tahdo jaksaa. Mihkel Koldits muistuttaa, että kyllä se kuitenkin aina kannattaa. Vähintäänkin se aiheuttaa yllättäviä yhteensattumia: Juhani Rantalan pohdinta Pentti Haanpään novellista ”Atomintutkija Fulmarin tapaus” (s. 30) on yhtäkkiä kuin juuri tähän hetkeen kirjoitettu puhuessaan niin natsien mahdollisesta pahuudesta kuin ydinvoiman autuudesta.

Viime viikolla oli soitettava huoltomiehelle, kun kotikonstit – odotus, vihainen tuijottelu, kavereille valittaminen – eivät keittiön lavuaarin vetämättömyyttä korjanneet. Hetken päästä sisään astuttuaan huoltomies iloisena kommentoi vasta katsoneensa tähdittämäni Tekijänä-dokumenttisarjan jakson Yle Areenasta, siksi näytin niin tutulta. Näytti sitten tiskialtaalle karhupumppua, ja taas kaikki toimi kuten pitääkin. Lähti pois, annoin uusimman lehden mukaan. Jäin yksikseni ihmettelemään, sattuukohan tällaista useinkin.

Ai niin, kesäkuisen Kultti ry:n järjestämän some-koulutuksen tuloksena Kaltiokin löytyy nykyään Instagram-kuvafoorumilta. Käyttäjänimemme on Kaltiolehti, tulkaa seuraamaan! Merkittävin ero jo aiemmin asuttamaamme Facebookiin lienee se, että facessa kivoille asioille annetaan peukkua, instassa sydän.

Ehkä näittenkin seikkojen välille joskus löytyy joku yhdistävä juoni tai punainen lanka. Ehkä se voisi olla ystävällismielinen kommunikaatio myös vieraitten kanssa.

Rauhaa, ihmiset.

Tätä pääkirjoitusta kirjoitettaessa kuunneltiin Franz Ferdinandin ja Sparksin yhdessä nimellä FFS tekemää eponyymiä levyä sekä Ruotomielen pitkäsoittoa Kovempi kuin muut.

Kommentit