Pääkirjoitus6/2017

Pääkirjoitus: Koti

Missä on kotini? Eniten tunnen kodikseni Ivalojoen kivikkoiset rannat, synnyinkyläni Kutturan, sukuni karut kankaat, kivet ja kannot tuttuja, polut täynnä muistoja, portailla hekin, joita ei enää ole.

Vaikka olen asunut suuren osan elämästäni Limingan lakeuksilla, merkittäviä vuosia punaisessa Kemissä tehtaan varjossa sekä Paavo Väyrysen mailla Keminmaassa ja viime vuodet pikkukaupunki Kempeleessä, pieni saamelaiskylä on yhä rakkaimpani. Vuosikymmenten jälkeenkin kaipaan hiljaisia aamuja ja lempeitä iltoja ja siinä välissä työntekoa, sukuloimista, raataamista, joskus tiukkaa tinkaamista, asioiden pistämistä oikealle tolalle.

Ei pieni kyläni paratiisi ole, vailla huolia ja epäkohtia, ei tietenkään. Ihmisten kylä se on, ilojen ja itkujen kehto, valon ja varjon vankila se on, mutta pitkän pimeän jälkeen auringon ihme nousee aina uudestaan, elämän kalenteriin tulevat omat merkintänsä, yksi kuolee, toinen syntyy, joki virtaa, elämänvesi virtaa. Koti.

Sydämen kodin olen löytänyt monesta muustakin paikasta. Kodin tuntu on saattanut olla pieni hetki tai se toistuu joka kerta, kun matkaan tiettyyn paikkaan.

Virossa, Tarton maakunnassa, Puhjan kylässä koin 1990-luvun alussa työmatkalla ihmeen. Tutustuin inkerinsuomalaiseen Mariin, Siperian kauheudet kokeneeseen vanhukseen. Kuvasin ja haastattelin ihmisiä, ikuistin tunnelmia. Silmiini osui silmä tarkkana tekemistäni seuraava nainen. Kultahampaat loistivat kilpaa hymyn kanssa. Siitä alkoi ystävyys. Kävin Marin luona pitkälti toistakymmentä kertaa, hänkin luonani kaksi kertaa. Kirjeet ja paketit seilasivat yli lahden.

Marin keittiö oli elämän koti. Istuimme yökaudet pienen, vihreän pöydän ääressä. Talvella huonetta lämmitti puuhella, kesällä siirryimme puutarhaan omenapuun alle. Niin kietoutuivat kahden eri kulttuurista tulevan naisen elämät toisiinsa. Syntyi luottamus, kunnioitus, arimpienkin salaisuuksien portilla kiitollisuus siitä, että olimme kohdanneet.

Puhjan kylästä tuli minulle äärettömän rakas. Mäen töyräitä, kultavainioita, harmaita rakennuksia, työnsä tehnyt sovhoosin navetta Marin naapurissa. Omenapuun alla, Marin ryhmyinen käsi omassani kuulin tärkeät sanat. ”Ja äiti löysi lapsensa, lapsi äitinsä.” Niin me tunsimme. Lapseton Mari otti minut lapsekseen, laittoi lasteni kuvat kamarin piirongin päälle, esitteli ylpeänä kuvia naapurin naisille.

Ensi kesänä pääsen taas Puhjaan. Marin mökkiin en voi mennä. Uudet asukkaat istuvat nyt omenapuun alla, vihreää keittiönpöytää ei enää ole.

Mutta pihalla haluan käydä. Haluan nähdä pihan laidalla seisovan harmaan vajan. Rakkaan ystäväni elämä päättyi siellä 10.4.2002. Mari koki vajassa toisen Siperian. Minä olin matkalla ystäväni luokse, mutta vasta Venäjällä. En ehtinyt ajoissa.

Kesällä vien haudalle punaisia neilikoita. Niitä Mari rakasti.

Kommentit