Pääkirjoitus4/2018

Pohjoinen kiinnostaa

Jo kauan on puhuttu, miten pohjoinen on muuttumassa yhä tärkeämmäksi ilmansuunnaksi etenkin geopoliittisesti. Helsinkiin fiksautunut poliittisia päätöksiä tekevä ja valtion asioita hoitava väkijoukko on kuitenkin lähes yhtä kauan pitänyt tätä tematiikkaa yllä vain juhlapuheissaan, aktiiviset toimet se on jättänyt pitkälti ulkomaisten kaivosyhtiöitten hoidettaviksi.

Myös Etelä-Suomessa uriaan tekevät taidepiirit ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siirtäneet katseensa vahvasti Berliiniin, Pariisiin ja Lontooseen päin Jäämeren sijasta. Maan hallitusten harjoittama liikennepolitiikka tuntuu tukeneen vahvasti tätä Pohjois-Suomelle peräpään kääntämistä, kun raideliikenteen hinnoittelu on tehnyt Helsingistä Ouluun matkustamisen useimmiten kaksikin kertaa kalliimmaksi kuin ilmastonmuutosta nopeuttava Euroopan suurkaupunkeihin lentokoneella suhauttelu on.

Junamatkojen hinnat ovat onneksi viimeisten VR:n hintauudistusten jälkeen laskeneet järkevämmälle tasolle. Pääkaupungista periferiaan on silti toki edelleen pitempi matka kuin periferiasta pääkaupunkiin tai pääkaupungista toiseen pääkaupunkiin.

Pikkuhiljaa hivuttaen pohjoinen ilmansuunta alkaa kyllä kiinnostaa Arkadianmäelläkin. Uusi rautatieyhteys on ehkä pelkkää haihattelua ja vaalipuhetta, mutta suunnitelmat  Kiinan ja Euroopan yhdistävästä, Koillisväylän ja toivottavasti Suomenkin kautta kulkevasta datakaapelista ovat taloudellisesti paljon lähempänä toteutumista. Tiedonkulun nopeus vastaa menneitten vuosien kultavarantoa, ja datan valtaväylät ovat kuin keskiaikaiset joet: talous keskittyy niiden ympärille.

Vähitellen ovat toki Etelä-Suomeenkin asettuneet taiteilijat ja muut kulttuurintekijät alkaneet nähdä myös oman maan periferioiden merkityksiä. Sodankylässä ei ole enää ainoa Lapin kesän kulttuurifestivaali, joka houkuttelee eteläsuomalaistakin mielenlaatua. Kittilän Hiljaisuus, Tornionlaakson Väylä-festivaali, Pyhä Unplugged… Inarin PaPaNa-baarinkaan tapahtumat eivät ainakaan sosiaalisen median välityksellä tunnu eroavan hirveästi Kallion tai Pyynikin meiningeistä.

Parasta uusissa etelästä pohjoiseen tekijöitä ja yleisöjä vetävissä tapahtumissa on se, että ne luottavat vuoropuheluun ja yhdessä tekemiseen. Lappia ei enää eksotisoida, eikä yritetä sivistää villiä pohjoisen ihmistä näyttämällä hänelle kerrankin hienoa Helsingin taidetta. Pääkaupungin ei oleteta välttämättä olevan se standardi, jonka mittapuulla periferiassa tehtävää taidetta arvotetaan. Jotkut menevät niinkin pitkälle, että avoimesti vaativat yleisöltä vaivannäköä taidekokemuksen saadakseen (kuten vaikkapa Juha Hurmeen luotsaama Paulaharju-projekti, joka tänä kesänä esiintyy Iisakkijärvellä Sevetissä 20.–26.8. – toim. huom.).

Elämme mielenkiintoisia aikoja, ystävät hyvät. Ilmastonmuutoksen suuruus näyttää lähivuosikymmeninä, kuinka kiinnostavaksi tämä meidän pohjoisemme muotoutuukaan. Jos päiväntasaajaa likeisimmillä leveysasteilla eläminen käy mahdottomaksi, on selvä, että ihmiskunta muuttaa kohti napoja. Meillä täällä Fennoskandian pohjoisosissa on maailman kehittynein arktinen infrastruktuuri, joten voi olettaa väen suuntaavan ennemmin tänne kuin vaikkapa Siperian pohjoisosiin.

Sitä odotellessa voimme vain sulkea tuulettimet ja muut ilmastointilaitteet ja toivoa, että jo tähänastinen sähkön- ja luonnonvarojen kulutuksemme ei olisi tehnyt kehityksestä täysin hallitsematonta. Iloitaan lämmöstä, kun siihen ei vielä kuole!

Kommentit