Pääkirjoitus4/2020

Tyyntä myrskyn edellä

Toisen aallon saapumisaikaa arvuutellaan jo. On kuitenkin kesä, kauniit ilmat täyttävät Oulussakin patioita ja torinrannan kojuja. Mietin, oliko Pariisissa 1900-luvun alun Belle Époque’in tai Suomessa 1940 välirauhan aikaan ilmapiiri yhtään samankaltainen: pakahduttava halu uskoa kaiken jatkuvan juuri tällaisena, karmea tietoisuus pian jatkuvasta synkkyydestä juuri ja juuri tietoisuuden alle painettuna.

Vaan eipä tämä juuri poikkea siitä, miten tällainen laiskantiedostava ihminen on joutunut jo pitkään suhtautumaan olemassaoloonsa näkökentän laidoilla roikkuvan ilmastonmuutoksen ja ekokatastrofin kanssa. Todellisuus on aurinko: sitä on melkein mahdotonta katsoa suoraan avoimin silmin.

Niinpä minäkin uskon vakaasti, että lokakuussa matkustan Helsinkiin Ane Brunin, Steve Hackettin ja Philip Glass Ensemblen konsertteihin, että esittelen Kaltiota Helsingin kirjamessuilla tai että torstaina 29.10. pidetään Kaltion päivällä juhlaseminaari sekä illalla 75-vuotismuistamisten juhlavastaanotto Valvegalleriassa.

Tornionjoen länsiraja on pandemia-aikana kiinteytynyt sen verran, että pohjoisruotsalaisen kulttuurin minifestivaalin päätimme siirtää ensi vuoteen.

Ensi vuoteen siirtyi myös se Kenen luonto? -valokuvanäyttely, jonka teemanumerona tämän lehden oli tarkoitus toimia. Luonnon omistamisesta ja omimisesta kirjoitetaan laajemmin siis maaliskuussa 2021, nyt sisällöstä voi löytää ehkä useampiakin punaisia lankoja. Parin esseen ja parin kirja-arvion verran on jonkinlaista sukukansa-asiaa, muutaman jutun verran kuluneena kesänä ihan trendiksi noussutta lähimatkailua.

Itselleni ehkä vaikuttavinta on ollut lukea Marlene Hyypän kirjoittamaa juttua Saarelan kaupunginosasta. Miten olenkin voinut tietää niin vähän olympiavoittaja Yrjö Saarelasta! Oulussa pitäisi ehdottomasti olla vähintään patsas tällaiselle kansalliselle urheilusankarille!

Olemme tässäkin taas lehden olemassaolon ydinkysymyksessä: kulttuurin ja etenkin kulttuurilehden tarkoitus on estää meitä unohtamasta. Unohtamasta sitä, mikä tapahtui sata tai viisisataa vuotta sitten, mutta myös unohtamasta sitä, mikä tapahtui viime vuonna tai toissapäivänä. Tai millaista oli Suomussalmella, Essaouirassa tai Norrbottenissa.

Tai millaista oli elokuussa 2010, kun aloitin kirjoittamaan tätä palstaa. Yritin tarkistaa Hesarista, mutta haastattelu (www.hs.fi/kotimaa/art-2000004749242.html) on vain tilaajien luettavissa. Vain ingressi on näkyvissä: ”uusi päätoimittaja Paavo J. Heinonen moittii vauraita lehtiä markkinahumusta.”

En tiedä, onko Suomessa enää juurikaan ”vauraita lehtiä”, mutta ”markkinahumua” kaipaisin niihin nykyään jopa enemmän. Oletan, että olen itsekin vuosikymmenessä muuttunut, mutta en varmaankaan yhtä paljon kuin ihmisten tapa kuluttaa kaupallisia medioita.

Seuraava myrsky on aina tulossa, aina jossain matalapaine kohtaa korkean, syntyneiden jännitteiden on aina pakko purkautua. Myrskyn ajankohdasta ja voimakkuudesta on aina ristiriitaisia ennusteita, eri asiantuntijoiden ohjeet ja varmat neuvot valmistautumiseen ovat aina keskenään yhteensopimattomia. Kaiken informaation globaalin saatavuuden aikana vahvistavaa todistusaineistoa löytyy jokaiselle profetialle, oli se miten vainoharhainen tahansa.

Totuus on kuitenkin kuin aurinko: sen kirkkautta ei voi kieltää. Siltä voi piiloutua tai sen edessä voi kääntää katseen muualle, mutta kääntyjänkin on pakko myöntää päivän olevan yöstä hyvin erilainen.

Pohjoisen erilainen päivä alkaa taas kääntyä kohti hämärää, syyspäiväntasaus on tämän ilmestyessä enää noin viiden viikon päässä. Tämä numero julkistetaan Oulun Taiteiden Yön verkkolähetyksessä (pohjoinenkulttuurivirta.fi) perjantaina 14.8., seuraava Kaltio taas live-tapahtumassa Kajaanissa, missä 16.–17.10. juhlitaan myös Rauniokaupunki ry:n 10-vuotissynttäreitä. Näistä some-kanavillamme enemmän, nyt vain turvallista loppukesää ja muistakaa yskiä hihaan!

Kommentit