Paperilehdestä3/2020

Teksti: Leena Kangas

5 000 merkkiä kriitikon työstä

Työskentelen kuvataiteesta kirjoittavana kriitikkona sanomalehdessä, Oulussa ilmestyvässä Kalevassa. Olen avustaja, freelancer, mutta kirjoittanut lehteen näyttelyarvioita säännöllisesti viikoittain jo vuosia – helmikuussa tuli täyteen neljätoista vuotta.

Taustaltani olen kuvataiteilija. Alun perin hakeuduin kriitikon tehtävään, koska taiteilijan osa huomiointiaan odottavana passiivisena kohteena ärsytti minua. Halusin kääntää tätä asetelmaa ylösalaisin, ottaa tilaa ja sanoa itse.

Vähitellen kriitikkona toimiminen on muodostunut minulle osittain ammatiksi oman varsinaisen kuvataiteilijan työni rinnalle. Se on suonut myös tärkeän ja melko säännöllisen tulonlähteen taiteilijan muuten hyvin epävakaassa taloudessa. Se on ollut minulle myös leipää.

Sanomalehtikritiikin kirjoittamisessa on omat reunaehtonsa, joista ehkä etenkin jutun pituuteen liittyvät rajoitukset erottavat tehtävänasettelun esimerkiksi blogiin tai erikoislehteen kirjoittamisesta. Tämän tekstin otsikossa mainitut 5 000 merkkiä olisivat kirjoittamassani kritiikissä poikkeuksellisen paljon: harvoin, jos koskaan kirjoitan näin pitkiä kritiikkejä, useimmiten mennään reilusti yli puolet vähemmällä.

Tästä syystä sanomalehdessä ilmestyvä (kuvataide)kritiikki on usein vain välähdys tai sarja välähdyksiä näyttelystä ja taiteilijan tuotannosta. Täydellisiä läpiluotauksia täytyy etsiä muualta, mutta toivon, että ainakin silloin tällöin tiiviskin arvio onnistuu tavoittamaan syvyyksiä.

Päivälehtikritiikki elää hetkessä ja hetken, ja sillä tavalla se on myös sitä kalankäärettä, joksi sitä joskus kutsutaan. Teoksestaan palautetta odottavan taiteilijan mielessä sen sanat voivat kuitenkin pysyä pitkään. Ne voivat kannustaa ja kantaa, mutta myös masentaa. Joskus taiteilijat voivat olla myös äärimmäisen herkkiä pienellekin poikkipuoliselle.

Enemmän kuin mitkään sanat turhautumista herättää silti ehkä se, ettei sanoja ole, ettei noteerata lainkaan. Kriitikkona joutuu tekemään myös valintoja siitä, mistä kirjoitetaan ja mistä ei. Näihin valintatilanteisiin pakottavat taiteellisten vaikuttimien lisäksi usein myös aivan käytännölliset pulmat, kuten jonain hetkenä poikkeuksellisen vilkkaan näyttelytarjonnan ja rajallisen julkaisutilan yhdistelmä. Joka tapauksessa kriitikolla on mahdollisuus/velvollisuus/valtaa valita, nostaako valoon vai jättääkö pimentoon. Tämän valtansa kanssa kriitikon on toimittava ja elettävä oman näkemyksensä ja oikeudentuntonsa mukaisesti.

Mutta ei kritiikkiä kirjoiteta vain taiteilijoita varten. Yhtä tärkeää on kommunikointi yleisön suuntaan. Ajattelen, että kritiikki on avaus keskustelulle silloinkin, kun se tapahtuu yksisuuntaisessa mediassa lehden sivulla, ja sanomalehdessä ilmestyvällä kritiikillä on mahdollisuus tavoittaa sellaisiakin yleisöjä, jotka eivät varta vasten etsiydy taidetekstien äärelle. Siksi haluan kirjoittaa niin, että tekstiini olisi tavallaan monta ovea ja muitakin kuin se, joka avautuu alan asiantuntijoille. Omalta osaltaan kritiikki on luomassa kontaktipintaa ja mahdollisuuksia taiteen tekijöiden ja yleisön kohtaamiselle. Tässä vuorovaikutuksessa kriitikko voi olla välittäjä, tulkki.

Taidekritiikin erityispiirre ja henkilöbrändeihin viehättyneessä nykyhetkessämme huomionarvoinen ominaisuus on, että se mahdollistaa keskittymisen itse taideteoksiin. Julkisessa kirjoittamisessa kritiikki on alue, jossa voi uppoutua taideteosten maailmaan ja pohtia joskus hyvinkin spesifejä yksityiskohtia niiden ilmaisussa. Tämän kautta voi lähestyä myös kaikkea keskeistä olemassaoloomme liittyvää. Se on tärkeää ja varjelemisen arvoista. Kun taiteilijat teoksissaan tulevat usein ilmaisseeksi myös monenlaisia heikkoja signaaleja, niitä, jotka ovat ensioireita muutoksista mutta vasta kytevät piilossa pinnan alla, voi kritiikki sanallistaessaan monenlaista vielä muotoaankin etsivää samalla ilmaista jotain olennaista aikakautensa ajattelusta.

Se, että kriitikko allekirjoittaa laatimansa arvion omalla nimellään sekä velvoittaa että vapauttaa. Sanoilla on seurauksensa, ja on hyvä olla nimellään vastuussa sanoistaan. Niin ei hölise mitä sattuu. Kirjoittamisen lajina kritiikin voi nähdä yhtenä vastavoimana muun muassa erilaisten keskustelupalstojen nimettömälle tai nimimerkkien taakse kätkeytyvälle kommentoinnille ja huutelulle. Toisaalta: kritiikki ei ole yleinen totuus vaan yhden ihmisen näkemys.

Ainakin minun havaintojeni mukaan kritiikin tilasta ja tulevaisuudesta on keskusteltu aika paljon viime vuosina. Muuttuvalla mediakentällä, jossa tiedonvälitys yhä enemmän siirtyy verkkoon ja printtimedian tulospaineet muokkaavat juttutyyppejä ja ketjuttavat lehtitaloja, ovat taidekritiikki ja kulttuurijournalismi laajemminkin joutuneet pohtimaan asemaansa. Näkisin tämän enemmän kipuiluna kuin kuolonkouristuksina – kritiikin nykyhetki on yhdistelmä muutoksiin mukautumista sekä oman erityislaatunsa tunnistamista ja vahvistamista, taisteluakin.

Ajattelen, että kritiikki keikkuu median tyrskyissä kohon lailla. Vaikka se hetkeksi painuisi, kohta se jossain tuikkii pinnalla taas.

Leena Kangas on oululainen taiteilija ja kuvataidekriitikko.

Kommentit