Paperilehdestä2–3/2018

Teksti: HP Heikkinen

Ahdistelun taide

Miten elokuva­maailmaa riepottelevat ahdistelu­kohut asettuvat oikeus­valtion käytäntöihin? Jos ahdistelijoita ja ahdistelun kohteita ohjaa pohjimmiltaan sama halu rikkoa hankalia yhteis­kunnallisia rakenteita – tosin vastakkaisin tavoin ja osin vähemmän ja osin enemmän merkityksellisesti – nyt käytävä keskustelu saattaa tuottaa vain uuden haaran byrokraattiseen järjestelmään, minkä myötä moni ydinongelma jää käsittelemättä.

Ajattelipa elokuvamaailmasta liikkeelle lähteneistä ahdistelusyytöksistä mitä tahansa,  ohjausmetodeihin kohdistuva kritiikki sisältää tietyn vaaran. Seurauksena on politiikassa tyypillinen sisäänpäinkäpertyminen, jossa vallitsevat ja riittävän hyviksi havaitut keinot korostuvat. Vaistot takertuvat ennalta sovittuun ennakoimattoman ja impulsiivisen kustannuksella. Tällöin katse harhautuu rakenteisiin jo sisältyvien valta-asetelmien ohi.

Luotettavan ohjaajan ja menetelmien valta kasvaa, olkoonkin, että sille on syynsä. Mahdollisesta hyväksikäytöstä tulee hienovaraista ja puolinäkymätöntä. Joku voi edelleen kärsiä mutta eri tavoin ja hiljaisuudessa. Siksi väitän, ettei ongelma suinkaan ole tekemisen tapa vaan näyttelijöiden epätietoisuus kunkin menetelmän luonteesta.

Ankara metodiohjaaminen, jatkuva realismin tavoittelu, perinteisten toimintamallien holtiton kiertäminen tai muut hankalat menetelmät, joilla on juhlistettu asemansa elokuvan historiassa, ovat sekä sairaudenilmaus että lääke elokuvantekemiseen väistämättä kuuluvaan valtapeliin. Tarkkaan hallinnoidut puitteet eivät automaattisesti minimoi ongelmia, eikä rajojen rikonta aina tuota rikkinäisiä ihmisiä.

”Tapaus Louhimies” eli metodiohjaamisen äärimmäistyminen voi muuntua yleisesimerkiksi siitä, kuinka kaikilla aloilla on pelisääntönsä ja miten tärkeää näitä sääntöjä on noudattaa. Kuitenkin juuri silloin otamme jonkin alan – esimerkiksi elokuvatuotannon – valmiina kuin taivasten valtakunnasta annettuna tekemisen tapana ja hyväksymme alan arkiset tai vähemmän ilmeiset ongelmat ja rajoitteet. Luovuus kadotetaan.

Toinen ongelma liittyy teon ja seurausten jännitteeseen. Jossain tilanteissa aiheutetun mielipahan harmitteleminen itse teon sijaan voi olla subjektiivisesti osuvampaa. Teon luonne voi olla monitulkintainen silloinkin, kun rajoja on selvästi ylitetty ja sen vaikutuksia voi olla aidosti vaikea ennakoida. Yksilön vastuun korostaminen on eksistentialistisesti tarkasteltuna joskus erikoista ja täyttää mielen jossittelulla, vaikka on oikeusvaltion näkökulmasta välttämätöntä. Tämä on totta myös tiettyihin seksuaalisiin rajatapauksiin liittyen, sillä niissäkin voi olla kyse useamman impulssin kompromissista, siis jo tietynlaisesta perusetiikasta. Vastuu tarvitaan, mutta tuntuu kuin teon ja vastuun välistä puuttuisi jokin kollektiivinen ymmärryksen palanen, joka vääristää todellisuutta, tekee siitä teatterinäytelmän ja ympäristöstä lavasteita.

Tuomitsemalla tietyntyyppiset teot luodaan kielto, joka toimii valehtelemiskiellon tavoin: Se siis sisältää laajan tulkinnanvaraisen alueen. Tuomittu voi sanoa ”enhän voinut tietää”, jolloin hänelle vastataan ”mutta tekosi oli ehdottoman väärin”, vaikka myös teon välttely voi olla hankalaa. Vääryys ei ole kymmenen käskyn tavoin teossa vaan jossakin aavistuksen lähempänä seurauksia.

Kun perinteiset ohjaaja–näyttelijä-valtasuhteet murretaan ja tekemiseen etsitään vaihtoehtoinen lähtökohta, asioista voidaan väitellä ja heittäytyä sen myötä ennakoimattomiin ratkaisuihin. Vastaavasti ankaraa ohjausmetodia on totuttu pitämään hyväksyttävänä siitä seuraavien autenttisten tulosten tai näyttelijän kasvun kautta. Rajoja rikkova metodi voi rikkoa myös ohjaajan tavalla, jolla hänen on uskallettava heittäytyä visionsa tuolle puolen. Ehkä lääke on sama kuin oire.

Laki hyväksyy itseensä sisältyvän epätäydellisyyden ja järjettömyyden, mikäli lakiin ei ole kirjailtu loputtomia poikkeuksia, mikä on mahdoton projekti. Taiteilija voi puskea rajoja vasten tuodakseen läsnä laissa ilmenevät epäkohdat. Ajatus on klisee, mutta sen sivuuttaminen jättää pois salakavalamman ongelman, jossa ääri-ilmiö johtaa jonkin alan tai toimintatavan jähmettymiseen.

Helsingin Sanomat uutisoi vastikään (21.3.2018) Espanjan sananvapautta pilkkaavasta laintulkinnasta, jossa on nähtävissä uusfasistisia piirteitä. Sama tapahtuu Ranskassa, missä kansallisia tragedioita loukkaavat tai terroritekoja erittäin epäsuorasti puoltavat yksittäiset mielipiteenilmaisut ovat oikeusjutun arvoisia (HS 29.3.2018). ”Me too” -kampanjan päämäärä on toinen ja tietenkin huomattavasti tärkeämpi, mutta pahimmillaan se voi pelata kontrollivaltion pussiin ja pohjustaa aristokraattisen käytösmoraalin paluuta. Andorran päätös palauttaa Ilja Janitskin Suomeen edustaa toisentyyppistä pedanttia laintulkintaa, joka kytkeytyy epäsuorasti samaan tematiikkaan.

Vaikka toimivan lakijärjestelmän horjuttaminen on ajatuksena vaarallinen, perustuu myös tarkka oikeusvaltio laajaan harmaaseen alueeseen, jota voidaan tulkita monin eri tavoin. Laki ei voi loputtomiin huomioida vaihtuvia olosuhteita tai oman ohjeistuksensa seurauksia eikä irrottaa itseään rangaistusmentaliteetista eli epäsuorasta väkivallasta.

Esimerkiksi Janitskinin tapauksessa on kysyttävä, mitä tavoitetta tuomio edistää. Tuomio jähmettää osan harmaasta alueesta, ja tämän seuraukset voivat olla monimutkaisia eivätkä välttämättä humanitaarisesti parhaimpia. Silti laista voidaan joustaa vain, jos laki on olemassa ja jos joustaja on joku muu kuin itse järjestelmä, jonka sisällä joustavuus näyttäytyisi alkeistason korruptiona. Järjestelmän on hankala palkata koko järjestelmää syyttävää ”puolustusasianajajaa”, ja tällöin sivuutetaan uhrin kärsimys – siis se tosiasia, että järjestelmä on olemassa syystä. Jokainen vaihtoehto on eri tavoin epätäydellinen.

Äärimmäinen valtion haastaja voisi hyvinkin ottaa jokaisen oikeuslaitoksen tekemän ratkaisun tai valtion tasolla säädetyn päätöksen ja käydä läpi niiden johdonmukaisuutta: Jos pakolaisia palautetaan tietyissä olosuhteissa, palautetaanko väärärotuisia potentiaaliseen fasistiseen valtioon, vangitaanko Carles Puigdemont ja niin edelleen. Tarkka eettinen näkökulma sanoisi aina ”ehdottomasti ei” mutta vaatisi eettisyydelle jatkuvasti auki pysyvää kompromissia tai menetelmää, joka minimoisi tai poistaisi ratkaisusta seuraavat ongelmat. Samanaikaisesti tällainen ehdottomuus on vaarallista ja samalla se on ainoa tekijä, joka legitimoi myös lain itsensä.

Entäpä, jos Venäjällä tapahtuisi vallankumous ja Putin pakenisi Suomeen? Tulisiko hänet palauttaa? Itse sanoisin todennäköisesti ”ei”, koska en voisi täysin luottaa tuomion humaaniuteen. Samalla tavoin Salisburyn myrkytystapauksen rangaistukset toteutettiin länsimaiseen oikeuskäytäntöön nähden hätäisesti, vaikkakin ymmärrettävistä syistä. Ei liene kuitenkaan olemassa vesiselviä todisteita siitä, että Venäjän ylin johto hallinnoisi täysin esimerkiksi FSB:n toimintaa tai että FSB olisi kauttaaltaan yhtenäinen toimija. Puhe Venäjästä yhtenäisenä kokonaisuutena sivuuttaa sen tosiasian, että löyhää kokonaisuutta pitävät kasassa lojaalius, korruptio sekä Putinin myytti, joka on itse Putinia suurempi ja merkityksellisempi.

Laki ei sellaisenaan kykene olemaan eettinen. Siltä puuttuu kyky empatiaan.

Tässä mielessä tuomio on sen ymmärrettävyydestä ja mahdollisista hyödyistä huolimatta ongelmallinen. On nimittäin olemassa realistinen mahdollisuus, että myrkytyksen taustalla on riittävän itsenäisiksi laskettavia toimijoita.

Samaa lakiin liittyvää pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin: Jos vihapuhe tuomitaan, miksei koulukiusaamista kriminalisoida? Miksi joitakin ideologioita on sallittua loukata ja toisia ei? Toisaalta jos Suomeen saapuu maahanmuuttajia, jotka täyttävät osan kansasta pelolla, eikö rasismi ole osin luonnollista, niin kuin jatkuva luokkahuoneessa istuminen johtaa kasvuiässä helposti levottomaan käyttäytymiseen? Miten naisten kokema ahdistelu on suhteutettava näihin muihin ahdistelun muotoihin, joissa normeja osin tietoisestikin ylitetään? Entä miten tämä kaikki asettuu nettitrollaamisen kontekstiin, onhan internettiä totuttu pitämään länsimaiden villinä läntenä, jossa kaiken täytyy olla sallittua ja jossa lainkuuliainen kansalainen voi purkaa hermostuneisuuttaan?

Vaikka vanhan ajan ahtaan käytösmoraalin voi tuomita teatteriksi, on käytöskoodin romahtaminen ollut varmasti stressaava tapahtuma siihen ”ohjelmoituneelle”. Käytöskoodi on sekä järjetön että eettisyyden autenttinen ilmaus. Sekä totta että leikkiä. Länsimaiden nykykulttuuri edustaa jo nyt ala- ja yläkulttuurin sekalaista liittoa, enkä usko, että lain selkeä tiukentaminen edistäisi mitään. Pikemminkin pitäisi vihdoin kysyä, voivatko eri elämänmallit tulla aidosti toimeen keskenään. Tarvitaanko siihen erillistä ihmisiä sitovaa ”koodia”?

Laki ei sellaisenaan kykene olemaan eettinen. Siltä puuttuu kyky empatiaan.

Millainen olisi elokuva-alan, tai miksei minkä tahansa alan, todellinen empatia? Voisiko se olla metodiohjaamisen puskeminen yhä pidemmälle kohti rajaa, jonka ylittämisen jälkeen muodollisen ohjaustilanteen tilalle tai rinnalle syntyisi jatkuvia luottamukseen perustuvia suullisia sopimuksia tai vaihtoehtoisia mahdollisuuksia kuin puolinaisessa improvisaatiossa? Empatia-improvisaatio tulisi puskea myös ohjaajan ja teknikkojen reviireille, mikä pakottaisi huomioimaan sattuman ja hyväksymään kaiken epätäydellisyyden. Tällöin vaadittaisiin empatiaa myös tuottajilta.

Edellä esitetty ajatus edustaa omanlaistaan esteettistä mieltymystä, jolle en tietenkään odota tai edes halua universaalia hyväksyntää, sillä tällöin sen vapauttava merkitys katoaisi. Näyttelijöiden rasitus realismin tähden on kuitenkin menetelmänä sisäisesti jännitteinen, sillä maailma ei ole joka ikisessä tilanteessa realistinen vaan myös typerä, genrejä sekoitteleva ja niin edelleen. Dokumentaarisuuskin on fiktio.

Autenttisuutta henkivä fiktio vaatii suorituksen äärimmäisyyttä, mikä taas vaatii luottamusta. Tällöin pysytellään yhä tuotteen tekemisen alueella, jossa todellisuudesta rakennetaan hämmentävän aidolta vaikuttava keinotekoinen illuusio, joka joltain osin on todellisuutta todellisempi. Huomion kääntäminen dokumentaarisuuden lavastamisesta itse todellisuuteen ei välttämättä ole näyttelijälle yhtään helpompi lähtökohta mutta saattaa nostaa näyttelijän ohjaajan vertaiseksi: joudumme molemmat pistämään itsemme alttiiksi todellisuuden edessä ja meillä molemmilla täytyy olla edes jokin sananvalta lopulliseen teokseen, jota emme kumpikaan sataprosenttisesti hallitse.

Kaiken tämän vuoksi eettinen toimija joutuu puolustamaan paradoksaalista aatetta. ”Me too” -kampanja olisi syytä pitää käynnissä vaikka loputtomiin tai ainakin niin pitkään, kunnes alistavat rakenteet aidosti murtuvat, mutta samanaikaisesti näin syntyvät uudet rakenteet olisi uskallettava tarvittaessa murtaa. Toisin sanoen se, mitä kampanjan pohjalta syntyy, ei väistämättä ole jotakin vähemmän ahdistavaa vaan mahdollisesti uusien rajoitusten ja säädösten monimutkainen kirjo, tekemisen latistuminen ja sopimusluonnosten lohduton pino, joka voi peittää taakseen todellisen ongelman: kommunikaation tai aidon yhteyden puutteen.

Kommentit