Paperilehdestä2/2017

Teksti: Sanna Huhtela

Hyvää reformaation juhlavuotta!

Vasta kypsällä aikuisiällä minulle selvisi karu totuus läntisen kirkkokunnan päälinjan historiasta: katolilaisuus on hiukan kärjistettynä yhtä kuin valikoidut kirkkoisät ja lista Tuomas Akvinolaisen aristoteelisia reunahuomautuksia uskonopin muodossa! Jos olisin syntynyt katolilaiseen Italiaan, olisin jo paniikin vallassa.

Onneksi parikymmentä sukupolvea sitten joku muukin oli kauhuissaan ja päätti iskeä silloisen läntisen Euroopan ainoan kirkkoinstituution oveen 95 kirkkoa uudistavaa teesiä. Keskeisimpänä niistä porvarillistuneen kirkon riisumisen vaatimus, paluu yksinkertaisuuteen ja köyhyyteen sekä sielujen ”etukäteispelastamiseen” näennäisesti tähdänneiden aneiden myymisen lopettaminen.

Vaikka Martti Lutherin toimilla oli myös sananmukaisesti tuhoavia piirteitä, esimerkiksi kirkkotaiteen suhteen oli onni, että Luther tuli, sillä ilman häntä olisimme Suomessakin ilman nykyisten kristillisten liikkeiden moneutta ja pääosin katolilaisen kirkon armoilla.  Olisimme myös ilman virren veisuuta ja saarnan nykypäivänä suhteellisen laajaa ja itsenäistä asemaa osana luterilaista Jumalanpalvelusta.

Liekö olisimme ilman kansakielistä Jumalanpalvelustakin? No, tuskin sentään. Luther siis uudisti länttä, idän kirkko taas pitäytyi bysanttilaisen filosofian linjoilla.

Vaikka kaikkialla uskonpuhdistus ei toteutunut ainoastaan ideaaleista ja hengellisistä päämääristä lähtien, se kuitenkin pyyhkäisi yli Euroopan läntisen osan onnistuneesti. Nyt on siis varaa mistä valita, on luterilainen, ortodoksinen ja katolilainen kirkko, kasa erilaisia herätysliikkeitä, pelastusarmeija ja lestadiolaisuus. Jos sattuu muuttamaan Englantiin, siellä on varsin laaja anglikaaninen kirkko, kolmanneksi suurin maailman kristillinen kirkkokunta. Eikä anglikaanipappien ole pakko mennä naimisiin tai elää selibaatissa.

Tosin homot ja naiset hajottavat anglikaanien rivejä siinä missä muidenkin. Näistä kahdesta tekijästä – toisen olemassaolon muodon asteesta ja toisesta ihan vaan tasa-arvoisen arvoaseman ja vallanjaon kysymyksenä – kun ei tunnuta päästävän ”sovintoon” yhtään missään kirkkokunnassa. On se kumma, nykyaikaa kun eletään. Mutta kukapa meistä olisi samaa mieltä kaikkien kanssa yhtään missään instituutiossa?

Mutta reformaatio eli uudistus ja Martti Luther ovat lähihistoriaa, sillä Antiikista on nelinkertainen aika ja vaikka Jumalan pojan syntyminen ihmisten keskuuteen kahdessa luonnossa – sekä inhimillisessä että Jumalallisessa – ylittääkin kaiken ymmärryksen, on se ollut huomattavasti kovempi pala Antiikin maailmassa, mikä käytännössä tarkoittikin kymmeniä tuhansia teloitettuja marttyyreitä kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina.

Mitä annettavaa kirkolla (reformoidulla tai ei) on nykyajalle, jota leimaavat ”heti mulle kaikki sekä minä itse ja mun some” -keskeinen ajattelu sekä täysin pidäkkeetön individualismi, jossa nopeat syövät ehdottomasti hitaat? Taistolaiset vielä taistelivat, mutta meillä ei tunnu enää olevan arvoja, joiden puolesta lähteä barrikadeille. Marttyyriudesta puhumattakaan.

Vai onko kysymys väärin aseteltu? Pitäisikö pikemminkin kysyä, mitä erityistä ihmisillä voisi olla kirkolle, ei toisinpäin? Kaipaako kukaan enää kirkkoa ja sen syvällistä ihmiskuvaa? Suhde kirkkoon voi olla myös dialoginen, eikä sen tarvitse olla yksisuuntainen ”mitä minä haluan sen minä otan” -ideologia, vaikka nykyaikana nimenomaan jälkimmäinen tuntuu olevan se, mikä laitetaan ensimmäiseksi. Tarvitaanko uskontoa enää yhtään mihinkään, vai onko se korvattavissa teknologisilla keksinnöillä, New Age -henkisellä meditaatiolla, joogalla tai värillisillä kivillä?

Kysymys on tietysti typerä. Sen näkee joka joulu, jos kävelee ohi evankelisluterilaisen kirkon, jonka lämpimässä valossa hytisee joukko talvitakkisia ihmisiä. Kaunis ja harvinaisen ”solidaarinen” näky, siis nykyaikana. Kuten myös se, että Heikki Hursti järjestää aina sekä itsenäisyyspäivän vastaan oton että joulujuhlan myös heille, joiden pahimpiin painajaisiinkaan ei tunge ajatus maksaa tuhansia euroja hiuslaitteesta, silkkipuvusta tai taksikyydistä Espoosta Linnan pihalle. Hursti hommaa hallin täyteen ruokaa ja porukkaa ja kuvista päätellen kaikilla on suhteellisen mukavaa, vaikka ovatkin köyhiä ja yhteiskunnan ”ulkopuolelle” tipahtaneita, työttömiä tai muulla tavalla kapitalismin raateluhampailta eräällä tavalla turvassa.

Hirveän kivan näköistä ja hirveän kivaa käytöstä tämä siis on Hurstin osalta, eikä vain heille vaan kaikille nykyajan materialististen epäjumalien suosiota vaille jääneille ”ressukoille”. Ja näin Suomi100-juhlavuoden kunniaksi se ei ole ”se toinen Suomi” vaan tämä Suomi. Se saattaa hyvinkin alkaa meidän perheemme roskalaatikon takaa. Tai se saattaa alkaa työkaverin sisäisestä maailmasta, jossa hän miettii iltaisin tehokkainta tapaa riistää itseltään henki.

Tasaaminen kun ei ole ainoastaan tavara- ja ruokakeskeistä, vaikka rikkailla onkin sen suhteen huomattavasti suurempi vastuu kuin köyhillä. Joku päivä voi käydä myös niin, että mitään keinotekoista rajaa ei enää ole, vaan me itse seisomme pihan perällä, kun aurinko laskee. Hattu kourassa tai jopa ilman hattua. Tuleeko silloin apuun Hursti, työkaveri vai sosiaalitoimi, on toissijaista. Ensisijaista on se, tuleeko ylipäätänsäkään ketään. Miksi siis Hursteja ei ole enemmän?

Miksi sinä tai minä emme ala hursteiksi tai uudista fransiskaanista liikettä nykypäivään? Fransiskaanien mukaan kun ”Kristus teki itsensä köyhäksi meidän tähtemme tässä maailmassa.” Miksi omaisuudesta luopumisen joukkoliikettä ei ole näkynyt, vaikka taivasten valtakunta kuulemma kutsuu ennen kaikkia köyhiä, ”autuaita ovat hengessään köyhät” (Matt. 5:3)? Vai tarkoittavatko Vuorisaarnan Autuuden lauseet heitä, joilla ei ole henkistä pääomaa rakentaa omaa elämäänsä nykykapitalismin mittapuiden kokoiseksi – taikka pituiseksi? Mitä ihmettä ”hengessään köyhät” voisi tarkoittaa nykypäivänä? Ja entä jos sen ottaa todesta – siis kirjaimellisesti – ja myy kaiken mitä omistaa, vaikkapa vain säälistä puutteenalaisia kohtaan?

”Mitä ihmettä? Miksi minä en saisi omistaa kahta Mersua, oleskella lomilla ulkomailla ja tukea sukulaisteni bisneksiä valtakunnankanslerina?” Ei kukaan varmaan sitä kiellä, mutta ei siihen Vuorisaarna suoranaisesti kehotakaan. Miksi? Ehkä siksi, että kristinuskon keskiössä on Yksilö. Ei kuitenkaan yksilö siinä mielessä kuin individualismi sen käsittää. Se on Yksilö sekä Jumalana että ihmisenä. Sekä taivaasta tulleena että ihmiseksi syntyneenä. Sen toisintona sen keskiössä on ilman mitään opillisia ja kirkkokunnallisia rajoja tai erimielisyyksiä yhtenevä, absoluuttinen ja historiallisesti ainutlaatuinen näkemys jokaisesta ihmisestä Jumalan kuvana ja ainutlaatuisena persoonana. Kristuksen kuva on yhtä paljon sairas, köyhä, tapettu, pakolainen kuin menestyvä liikemieskin; niin kapitalisti, veropakolainen, prostituoitu, presidentti, Idols-voittaja, alkoholisti, hyljätty vanhus, Sipilä, katulapsi, puhelinmyyjä, Nobel-palkittu, kuin Saddam Husseinkin. Kyse on sinusta ja minusta, ei kirkkokunnasta eikä uskonopista.

Se on niin iso juttu, että se sisältää myös vähän vastuuta. Sillä toiset näistä nykyajan Kristuksista kärsivät enemmän, toiset vähemmän. Voimmeko – tai ylipäätänsä haluammeko – olla

edes nimellisesti kristittyjä? Pysymmekö Mersu-tasolla vai laskeudummeko kärsivien lähimmäistemme tasolle edes minimaalisesti arkipäivän politiikassamme? Enkä nyt tarkoita luomubanaanien ostamista lähikaupasta.

Siksi pitäisi tasata, kaikkea. Ja kaikkien kanssa, ei vain oman lähipiirin. Se pitäisi kirjoittaa peruskoulun opetusohjelmaan ja laittaa lakisääteiseksi ehdoksi tietyn tulorajan saavuttamisen jälkeen. Miksi kysymykset esimerkiksi lukumäärällisesti promillen tasolla liikkuvasta ”sukupuolisesta moneudesta” kirjataan sinne päät höyryten, mutta monta sataa tuhatta leivätöntä veljeämme ei tarvitse erityishuomiota?

Meidän huomiotamme, joilla on varaa valita, kuinka monen tuuman taulutelevision kautta katselemme maksullisia kaapelikanavia mielestämme hirveän rasittavan mutta erinomaisesti palkatun työpäivän jälkeen odottaessamme loma-aikamme Espanjan-matkaa.

Elämme kapitalistisessa maailmassa ja työ ja raha määrittelevät arkeamme. Mutta onko meillä oikeasti hyvä omatunto, vai onko itsepetoksemme näin sakea?

Ei lakisääteisellä kuukausimaksulla vähäosaisille ehkä pääsisi taivaaseen, mutta ainakaan ei voi sanoa, ettei ole ikinä kuullutkaan mistään Vuorisaarnasta. Ai siis kenelle? No vaikka Jumalalle, jos joskus sattuu Hänet tapaamaan.

Reformaatiosta on 500 vuotta. Kristinuskon synnystä 2017 vuotta. Juhlikaamme erimielisyyttä ja samanmielisyyttä. Mutta erityisesti ja ennen kaikkea – samankaltaisuutta!

Sanna Huhtela 

on valokuvaaja, kuvataiteilija ja kirjallisuuden opiskelija.

Kommentit