Paperilehdestä4/2017

Miehen työtä

Dokumentaristi Visa Koiso-Kanttila jatkaa tärkeiden aiheiden käsittelyä ensimmäisessä näytelmäelokuvassaan.

Oululaislähtöisen ohjaajan Kaiken se kestää sai ennakkoesityksen tänä kesänä Sodankylän elokuvajuhlilla. Aiemmissa töissään Koiso-Kanttila on käsitellyt muun muassa sukupolvien välistä kuilua ja erityisesti vanhemman ja lapsen suhdetta. Kaikki tämä on läsnä myös uudessa elokuvassa: sen keskeisiä teemoja ovat aikuisten seksuaalisuus, rakkaus, parisuhde, mustasukkaisuus ja suomalainen alkoholikulttuuri lapsen silmin nähtynä.

Tuore, Oulussa kuvattu elokuva sijoittuu 1970-luvun murroskaudelle. Kaupungit kasvavat ja niihin muuttavalle väelle pitää saada asuntoja. Toiset joutuvat luopumaan kodeistaan, kun kokonaisia kaupunginosia jyrätään, jotta tilalle saadaan suuria asukasmassoja nieleviä kerrostaloja.

Ensimmäinen sotien jälkeinen sukupolvi yrittää elellä kykyjensä mukaan lisääntyvän vapauden ja elintason keskellä. Vaimollekin ostetaan auto. Kielletty hedelmä kuitenkin houkuttelee, eivätkä avioliitot välttämättä ole enää ikuisia, vaikka Raamattu Korinttolaiskirjeessään – ”kaiken se kestää” – opettaakin. Joskus ne ovat pikemminkin itkuisia.

Luterilais-metsäläinen Suomi on pudonnut puusta, eikä välttämättä aivan tyylipuhtaasti jaloilleen. Oululaiset esipuberteetti-ikäiset pojat yrittävät pärjäillä tämän keskellä, mutta välillä tulee turpaan sanan useammassakin merkityksessä.

Esityksiä meillä ja muualla

Ennen Sodankylän esitystä Kaiken se kestää oli nähty vain Göteborgin elokuvafestivaalilla ja Espoo Cinéssä. Sen jälkeen Visa Koiso-Kanttila suuntasi elokuvineen Moskovaan. Teos oli valittu sikäläisen festivaalin kansainväliseen kilpailusarjaan.

Haastattelin Koiso-Kanttilaa hänen palattuaan Moskovan elokuvajuhlilta. Ohjaajan mukaan Kaiken se kestää sai siellä erittäin hyvän vastaanoton. ”Erityisen ilahduttavaa on ollut se, että ne ihmiset ja tapahtumat ovat tulleet ymmärretyiksi ihan kulttuurieroista huolimatta”, hän iloitsee. ”Ihmiset pystyy todella samastumaan näihin henkilöihin.”

Sodankylän elokuvajuhlien Kaiken se kestää -esitys keräsi Ison teltan täydeltä yleisöä. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen.

Myös Sodankylän elokuvajuhlilta jäi Koiso-Kanttilalle ainutlaatuisen hyvä muisto. ”Se vastaanotto oli ihan huikea! Täytyy sanoa, että en semmoista esitystä ole kokenut koskaan”, ihastelee vaikuttunut ohjaaja. ”Jos olisi lähellekään vastaavaa sitten kotimaan esityksissä muuten, niin aika hyvää lupaa”, hän arvioi elokuvajuhlien lähes täyteen pakkaantuneen Ison teltan tunnelmaa.

Kotimaan elokuvateatterikierroksen menestystä Koiso-Kanttila pääseekin arvioimaan varsin pian. Kaiken se kestää aloittaa sen 8.9. Oulun Tuirasta, elokuvateatteri Starista. Paikka on Koiso-Kanttilalle erityisen merkityksellinen. Se oli hänen lapsuutensa elokuvateatteri. ”Olen siellä käynyt katsomassa ensimmäiset elokuvani valkokankaalta. Asuin ihan kivenheiton päässä, Koskitiellä kasvoin.”

”Star on tullut läheiseksi myöskin siitä syystä, että siellä on esitetty ainakin minun kolme viimeisintä dokumenttielokuvaani, eli Isältä pojalle (2004), Talvinen matka (2007) ja Miehen kuva (2010). Ne ovat kaikki saaneet siellä tosi hienon vastaanoton ja hyvät yleisöt. Sitä kautta tietysti myös Kantalan perhe [Starin yrittäjät] on tullut minulle hyvin tutuksi. Kaiken se kestää -elokuvaa jopa kuvattiin Starin pihalla”, ohjaaja muistelee.

Paluu Ouluun

Oulussa on kuvattu varsin vähän pitkiä näytelmäelokuvia. Visa Koiso-Kanttilalle tarinan sijoittaminen Oulun Tuiraan oli tärkeää ja suoranainen itsestäänselvyys. Hän eli kaupunginosassa omaa lapsuuttaan nimenomaan elokuvan tapahtuma-aikaan.

Kyseessä oli siis myös paluu juurille. ”Ne paikat, missä elokuvaa on kuvattu, ovat kaikki minun lapsuuden leikkipaikkoja ja pelipaikkoja, ja niihin ne tapahtumat on kirjoitettu. Ei siis ollut kysymystä, että se voisi tapahtua jossain muualla.” Koiso-Kanttila kuitenkin korostaa, että vaikka tarinoilla on jossain määrin todellista alkuperää, Kaiken se kestää on ehdottomasti fiktiivinen teos. ”Se on saanut inspiraationsa todellisuudesta”, hän muotoilee.

Koko aikuisikänsä Etelä-Suomessa asunut Koiso-Kanttila tunnustaa elokuvan kuvaamisen Oulussa olleen monin tavoin valtavan nostalgista. ”Oulun murteella työskentely ja toimiminen oli minulle jotenkin tosi miellyttävää ja ilahduttavaa.” Elokuvan näyttelijöistä ja työryhmästä suuri osa olikin joko nykyisiä tai entisiä avojalakasia oululaisia. Alueen murretta käytettiin kuvauksissa myös työkielenä.

Kuvausryhmä otettiin Oulussa avosylin vastaan: ”Me saimme apua ihan kaikessa, jopa pyytämättäkin tarjottiin ja vinkattiin asioita”, Koiso-Kanttila kiittelee. Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Elokuva sijoittuu suurelta osin vanhaan puu-Tuiraan. Siellä sijaitsee myös muun muassa tarinan kannalta keskeinen päähenkilö Vesan (Vili Saarela) isovanhempien talo. Koska puu-Tuira kuitenkin on hävitetty jo vuosikymmeniä sitten, kuvauspaikkojen piti löytyä muualta.

”Se oli todella haasteellista, ja hyvin pitkään harkitsin, että tekisimme ne puu-Tuira-jaksot Raahen Lapaluodossa”, ohjaaja tuskailee. Lopulta isovanhempien taloksi sopiva rakennus löytyi kuitenkin Karjasillalta, ja näin vältyttiin logistiseltakin painajaiselta.

Koiso-Kanttila harmittelee, miten Oulustakin on purettu niin paljon vanhaa rakennuskantaa pois. Vastaavaa on koettu toki muissakin kaupungeissa. ”Se on jotenkin liittynyt juuri siihen aikakauteen, eli 1970- ja vielä 80-lukuun. Kaikki vanha ja perinteikäs on nähty köyhänä ja vanhanaikaisena. Vasta nyt pikkuhiljaa on opittu arvostamaan, että se on meidän kulttuuriperintöä. Tekee kaupungeista rikkaampia ja kiinnostavampia, että niissä on eri aikakerrostumia ja historiaa myöskin. Historiatietoisuus on ehkä se olennainen asia, tai sen arvostaminen, että kaupungit osaisivat olla ylpeitä siitä, että niillä on historiaa takanaan”, ohjaaja arvioi.

Avotakkaa avuksi

Kaiken se kestää -elokuvassa 1970-luvun piti näkyä aitona. Aikakauden tyyli on saatu herätettyä hienosti henkiin esimerkiksi sisätilojen huonekaluissa ja sisustuksessa. Koiso-Kanttila kiittelee valtavasta työstä päälavastaja Saara Joroa: ”Hän teki sitä todella suurella pieteetillä. Elokuvalavastamiseenhan kuuluu jopa, että kun kaapit avataan, niin sieltä pitää löytyä sen ajan mukaista rekvisiittaa.”

Avuksi satuttiin löytämään pari vuosikertaa Avotakka-lehden numeroita juuri oikealta ajalta. Näin elokuvalle todella tärkeästä päähenkilöinä olleiden arkkitehtiperheiden tyylistä saatiin hyvin autenttinen. ”Uskon, että kaikki nämä yksityiskohdat toki välittyvät katsojalle ja myöskin näyttelijäntyöhön, näyttelijänhän täytyy tietysti uskoa siihen omaan roolihahmoonsa”, ohjaaja pohtii. Koiso-Kanttila iloitseekin näyttelijä Malla Malmivaaran eräässä haastattelussa lausumasta kommentista: ”Hänellä oli semmoinen tunne, että hän ei näytellyt mitään, vaan he elivät näiden perheiden elämää.”

Koiso-Kanttilalle oli myös tärkeää, että mitään ei kuvattu studioissa vaan oikeilla tapahtumapaikoilla. ”Pidin sitä hirveän tärkeänä juuri näyttelijäntyön kannalta ja ylipäätään tunnelman ja ilmapiirin kannalta.” Hän epäilee pitkän taustansa dokumentaristina edesauttaneen näyttelijäohjauksen onnistumisessa.

Koiso-Kanttila kertoo elokuvan olleen hyvin tarkkaan käsikirjoitettu, jokaista repliikkiä myöten. Hän kuvaili Sodankylässä elokuvan jälkeisessä keskustelutilaisuudessa juuri tämän kuitenkin itse asiassa mahdollistaneen improvisaation. Kun kohtaukset oli kuvattu käsikirjoituksen mukaan, annettiin sen jälkeen myös näyttelijöille vapaat kädet. ”Pidän hyvin tärkeänä sitä, että yritän kommunikoida näyttelijöiden kanssa mahdollisimman paljon, olla dialogissa sillä tavoin, että otetaan uusia ideoita myöskin matkan varrella”, ohjaaja valaisi työtapojaan.

Visa Koiso-Kanttila ja näyttelijä Vili Saarela Sodankylässä. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen.

Visa Koiso-Kanttila ja näyttelijä Vili Saarela Sodankylässä. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen.

Huomionarvoista on, miten hyvin elokuvan lapsinäyttelijät onnistuvat tehtävässään. Visa Koiso-Kanttila ja pääosaan Ynnin poikien kuoroleiriltä löytynyt Vili Saarela kertoivat Sodankylässä heidän tavanneen poikaporukan kanssa useita kertoja, jotta ryhmä hitsautuisi yhteen. ”Ehkä se tärkein asia, mitä opeteltiin, oli päästä eroon näyttelemisestä ja miten olla läsnä ja oma itsensä kameran edessä”, Koiso-Kanttila tiivisti.

Asiaan palattiin vielä myöhemmässä haastattelussammekin. ”Minulla oli koko ajan pyrkimyksenä se, että näyttelijät olisivat mahdollisimman luonnollisia ja koetin saada heistä jotenkin heidän oman persoonansa esille kaikessa.” Kaikesta päätellen tavoitteissa myös onnistuttiin.

Näkökulmia ja vaikuttajia

Visa Koiso-Kanttilan elokuvien toistuvien aiheiden kuten sukupolvien välisten jännitteiden taustalla ovat ohjaajan henkilökohtaiset kokemukset. Kaiken se kestää -elokuvan kohdalla lapsen kokemus ja näkökulma oli hänelle tärkeä. ”Se oli avain koko tämän tarinan kirjoittamiseen ja ymmärtämiseen”, kertoi ohjaaja yleisölle Sodankylässä. ”Itse toki nautin elokuvista, joissa katsotaan lapsen näkökulmasta asioita. Asiat saavat eri perspektiivin, kun niitä katsoo lapsen näkökulmasta.”

Koiso-Kanttila kuvailee, miten hänen on usein helpompi samastua lapseen elokuvissa, joissa katsotaan asioita tämän näkökulmasta. ”Jotenkin lapsen puolesta pelkää ja toivoo enemmän usein kuin aikuisen.”

Ohjaaja miettiikin, että ei ole ehkä sattumaa, että lapset ovat päähenkilöinä niin monessa klassikkoelokuvassa. Sellainen on esimerkiksi Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982), joka on ollut myös Koiso-Kanttilan elokuvan yksi vaikuttaja, samoin kuin Mikko Niskasen Ouluun sijoittuva Pojat (1962). Vaikuttimiksi ohjaaja tunnustaa myös Ang Leen Jäämyrskyn (The Icestorm, 1997) sekä Kaiken se kestää -elokuvan kanssa samoja teemoja käsittelevän ja samaan aikakauteen sijoittuvan Carlos Sauran elokuvan Korppi sylissä (Cria cuervos, 1976). ”Siinäkin kuvataan aikuisten seksuaalisuutta lasten näkökulmasta. Se on tehnyt minuun aikanaan tosi suuren vaikutuksen.”

Kaiken se kestää tuntuu viittaavan Poikiin melkoisen suoraankin. ”Se oli tietenkin ihan ensimmäisiä referenssejä. Leikin jopa mielessäni ajatuksella, että nämä meidän aikuiset päähenkilöt, Tapio (Antti Luusuaniemi) ja Antero (Tomi Enbuska), olisivat voineet ikään kuin olla Pojat-elokuvan poikia. Että mitä tapahtuu siitä 30–40 vuotta myöhemmin”, ohjaaja muistelee.

Kyllähän silloin tapahtuikin. 1970-luku, jolle Kaiken se kestää sijoittuu, muistetaan vilkkaasta poliittisesta liikehdinnästä. Tämä puoli on kuitenkin jätetty elokuvassa taka-alalle. Koiso-Kanttila kertoo kuitenkin miettineensä ajan poliittisuutta paljonkin elokuvaa kirjoittaessaan. ”Koin sen debatin lopulta niin hyvin tylsäksi ja jotenkin epäkiinnostavaksi tämän päivän katsojan näkökulmasta.”

Puu-Tuiran kohtalossa ja yhteiskunnan suhtautumisessa vanhaan voidaan silti helposti nähdä poliittisiakin ulottuvuuksia. Tarinan nuoret vanhemmat repivät konkreettisestikin omien vanhempiensa, sodan käyneen sukupolven, rakentamaa maailmaa hajalle.

Vapautuva mies

Aiemmissa dokumenttielokuvissaan Isältä pojalle ja Talvinen matka Visa Koiso-Kanttila on pohtinut sukupolvien välisiä suhteita, kuiluja tai jännitteitä, mahdollisesti sukupolvien yli kulkevia traumoja, omakohtaisestikin. Näissä teoksissaan Koiso-Kanttila käsitellyt miehenä ja isänä ja olemista. ”Sarjan” viimeisin, Miehen kuva sai valmistumisvuotenaan 2010 tasa-arvoasiain neuvottelukunnan Miehen työ -palkinnon yhdessä kolmen muun dokumentaristin, Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen (Miesten vuoro, 2009) sekä Mika Ronkaisen (Freetime Machos, 2009), kanssa.

Miehen mielenmaisema on siis selkeästi koettu tärkeäksi aiheeksi. ”Olen itse ajatellut, että se on nimenomaan sukupolvikysymys”, pohtii Koiso-Kanttila. ”Aikanaan kun tein Isältä pojalle -elokuvan – se valmistui 2004 – niin sattumoisin samana vuonna valmistui neljä vai peräti viisi dokumenttielokuvaa, jotka käsittelivät isien ja poikien välisiä suhteita. Se oli jännä, kaikkien ohjaajat olimme juuri samanikäisiä miehiä. Silloin tuli semmoinen itsestään selvä havainto, että tämän on pakko olla ajassa ja meidän sukupolvessa, että meidän sukupolvi pohtii näitä kysymyksiä.”

”Niinhän sitä sanotaan, että ’sotaa käydään kolmanteen sukupolveen’. Jos meidän isät eivät ole puhuneet omien isiensä kanssa sodista ja siihen liittyvistä traumoista, tai ylipäätänsä mistään henkilökohtaisesta, niin sitten meidän sukupolvi on selvästi joutunut käsittelemään niitä kysymyksiä. Sitä ihan tosissaan alkoi kelaamaan noita kysymyksiä vasta silloin, kun itse tuli isäksi. Toki sitäkin ennen pohti, että mitä on miehenä oleminen ja omaa identiteettiään. Kuitenkin vasta isänä alkoi oikein toden teolla miettimään sitä, että minkälaista mallia minun pitäisi antaa näille omille pojilleni, kun ei oikein itsekään tiedä, mikä on se oikea malli.”

Koiso-Kanttila kertoo, miten eräs hänen isänsä sukupolven kollega, kokenut elokuvantekijä oli todennut, että hän ja hänen sukupolvensa ei olisi ikinä voinut tehdä Isältä pojalle -elokuvaa. ”Se sukupolvi ei olisi ikinä voinut suoraan kyseenalaistaa omia isiään, eikä omaa kasvatustaan.”

Koiso-Kanttila toivookin, että hänen sukupolvensa, 1970-luvulla syntyneet, pystyisivät kenties tunnistamaan elokuvasta oman lapsuutensa. ”Vanhempieni sukupolvi ja heitä hiukan nuoremmat ehkä taas oman nuoruutensa, kun he ovat olleet nuoria aikuisia tai nuoria vanhempia.” Jos voisin vaikuttaa katsojiin, tai toivoa jotain, toivoisin, että jokainen miettisi jollain tavalla omaa lapsuuttaan ja kenties omaa vanhemmuuttaan.”

Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana miehenä olemista ovat teostensa kautta pohtineet nimenomaan dokumenttielokuvan tekijät. ”Ehkä se meille dokumentaristeille on ominaisempaa tämmönen, lähteä henkilökohtaisesta liikkeelle ja miettiä näitä identiteettiasioita”, Koiso-Kanttila arvioi.

Entä miksi juuri nyt? ”Siinä on parikin asiaa”, ohjaaja aloittaa. ”On riittävän pitkä aika sodasta. Sitten se, että meidän kulttuuri on vapautunut sillä tavoin, että miehillekin on tullut selkeästi enemmän tilaa ilmaista itseään ja erilaisia tapoja olla mies, ilman että tuomitaan. Tähän sisältyy tietysti kaikki tunteiden osoittaminen ja välittäminen, tunteista puhuminen ja siihen liittyvä. Meiltä ei vaadita enää yksinomaan sitä kovan ja yksin pärjäävän miehen mallia, mikä on ollut vallitseva eetos varmaan 40–50 vuotta sodan jälkeen vielä. Siihen on tullut paljon enemmän tilaa.”

”Toinen iso asia siinä taustalla on se, että naisten emansipaatio ja feminismi ovat pakottaneet miehet nimenomaan miettimään omaa identiteettiään, tietenkin suhteessa naiseen, mutta myöskin ihan miehenä olemiseen. Naiset ovat alkaneet ilmaista itseään monipuolisemmin sekä taiteessa ja parisuhteessa, kaikilla yhteiskunnan aloilla. Se on pikkuhiljaa pakottanut myöskin miehet siihen, että tämä vanha klisee, ’suomalainen mies ei puhu eikä pussaa’, ei enää riitä. Se ei ole enää mahdollista, eihän meidän sukupolven miehet voi jäädä semmoisen roolin vangiksi”, Koiso-Kanttila pohtii.

”Ja hyvä niin”, hän jatkaa. ”On valinnanvapauksia, paljon enemmän, ja myöskin sallitaan miehille positiivisessa mielessä enemmän, on liikkumavaraa. Kun katsoo varsinkin nuorempia miehiä, tuntuu, että he ovat joka suhteessa jo paljon vapaampia, paljon eurooppalaisempia, kuin oman sukupolveni miehet ovat olleet. Se on minusta vain positiivista kehitystä. Olemme pikkuhiljaa päässeet autoritäärisestä kasvatuksesta suhteessa poikiin, juuri se on antanut vapautta paljon enemmän. Jotenkin näen, että tämä kaikki palautuu aina lapsuuteen ja lasten kasvatukseen: minkälaisia lapsia me kasvatetaan. Kuinka paljon me annamme niille tilaa.”

Nimenomaan isän ja pojan suhde on ollut Koiso-Kanttilan dokumenttielokuvissa usein keskiössä. Ohjaaja tunnustaa kokevansa sisäistä pakkoa tämän tematiikan käsittelyyn. ”Toisekseen olen havainnut, että näillä asioilla on hirveän suuri merkitys niin monille ihmisille. Olen sen ihan suoraan kuullut ja kokenut, että nämä työni ovat olleet myöskin hyvin terapeuttisia ja lohduttavia monille, jotka pohtivat samankaltaisia kysymyksiä omassa elämässään, ja se kenties voi ehkä auttaa jotakuta omissa henkilökohtaisissa kysymyksissään, vanhemmuudessa tai omissa perhesuhteissaan. Ehkä se on ollut tärkein kannustin siihen, että olen jatkanut tällä samalla tiellä”, Koiso-Kanttila miettii syitä toistuvaan paluuseensa tutun aihepiirin pariin.

Perhe- ja läheissuhteet ovat teemoja, jotka yhdistävät meitä kaikkia jollain tavalla. ”Niihin on suhteellisen helppo samastua ja ne resonoivat katsojien kanssa. Olen aika paljon kiertänyt noiden dokumenttielokuvien kanssa maailmalla ja havainnut, että ihan kulttuurista riippumatta ne asiat toistuvat hyvin paljon. On ollut jännä havaita, että näissä asioissa olemme hyvin samankaltaisia – juuri suhteessa itsenäisyyteen, vapauteen, vanhemman hyväksyntään, rakkauteen… Ne ovat niitä yhdistäviä asioita.”

Toivoa, politiikkaa ja ikuisia kysymyksiä

Vakavista aiheistaan huolimatta Koiso-Kanttila tahtoo antaa katsojalle elokuvissaan toivoa. ”Ehkä yksi taiteen ja elokuvan keskeinen tehtävä on antaa sitä samastumispintaa ja toimia katsojille jollain tavalla peilinä: joku muukin on kokenut vastaavia asioita tällä tavoin ja sitten vielä selvinnyt niistä. En halua missään tapauksessa lannistaa katsojia. Huonoja uutisia ja maailmantuskaa tulee ihan riittävästi joka tuutista muutenkin tänä päivänä. On tärkeää, että taide voi myös jollain tavalla eheyttää meitä ihmisinä ja myöskin palauttaa mieleen sitä, mikä on arvokasta ja tärkeää tässä maailmassa ja elämässä.”

”Tänä päivänähän olisi tietysti jollain tavalla trendikkäämpää olla enemmän poliittisesti aktiivinen ja kantaaottavampi”, myöntää Koiso-Kanttila. ”Olen välillä miettinyt, pitäisikö tarttua johonkin todella ajankohtaiseen.” Koiso-Kanttilan mielestä elokuvan kautta pystyy kuitenkin käsittelemään paremmin ”syvempiä arvoja”: ”Mitä liittyy ihmisyyteen? Mitä on ihmisyys? Mitä on oikea ja väärä? Näihin liittyvät kysymykset ovat jotenkin ikuisia kysymyksiä, jotka myöskin määrittelevät sitä, minkälaisia olemme ihmisinä. Ajattelen jopa niin, että tietyllä tapaa poliittista ja ehkä kaikista tärkeintä on se, miten me toimimme meidän läheissuhteissamme. Mitä tulee ulkopuoliseen maailmaan – ympäristöön, tappamiseen tai mihin tahansa – se kuitenkin lähtee aina siitä, minkälaisia me olemme ihmisinä ja minkälaisiin arvoihin me uskomme.”

Nuoruudessaan Koiso-Kanttila on tehnyt myös yhteiskunnallisesti kantaaottavia dokumenttielokuvia muun muassa nuorten syrjäytymisestä (Karkotetut, 1997), somaliperheiden sopeutumisesta pääkaupunkiseudulle (Insha Allah – Jos jumala suo, 1999) ja globalisaation vaikutuksista (Viimeistä päivää, 2000). Iän karttuessa teokset ovat siirtyneet yhä vain henkilökohtaisempaan suuntaan.

Tarjoan ohjaajalle vanhaa iskulausetta ”henkilökohtainen on poliittista”. ”Juuri näin. Olen tullut siihen lopputulokseen, että se on hyvin totta”, hän myöntelee.

Dokumentista näytelmäelokuvaan

Koiso-Kanttila kiistää, että henkilökohtaisten teemojen käsittely olisi helpompaa näytelmäelokuvaan siirtymisen myötä. ”Itse asiassa alun pitäen minua kiehtoi nimenomaan kirjoittaminen ja kirjoittamisessa se vapaus, jonka fiktion kirjoittaminen antaa tekijälleen. Dokumenttielokuvaa ohjatessa siinä on kuitenkin aina sen todellisuuden vanki enemmän tai vähemmän. Nautin nimenomaan näyttelijöiden kanssa työskentelystä ihan valtavasti ja koin sen todella palkitsevaksi ja jollain tavalla myöskin hyvin luonnolliseksi jatkumoksi itselleni. Tuntui, että itse ohjaaminen oli hyvin pieni hyppy dokkarin ohjaamisesta, paljon pienempi hyppy kuin olin kuvitellut etukäteen.”

Ilmeisesti aivan heti ei olekaan odotettavissa Visa Koiso-Kanttilan paluuta dokumenttielokuvaan. ”Luulen, että tulen seuraavaksi tekemään fiktiota”, hän suunnittelee. ”Se minua kiehtoo suuresti, ja kun tämä on ollut niin palkitseva kokemus itselle, haluan varmasti jatkaa. Fiktion saralla minua edelleen kiinnostaa maailman katsominen nuorten ja lasten kautta, mutta nimenomaan aikuisten teemojen käsittely”, ohjaaja linjaa.

Ei Koiso-Kanttila kuitenkaan dokumenttielokuvaakaan tyystin jättää aio. ”Vaimoni Iiris Härmä on hyvin aktiivinen dokumentaristi, ja olen kuvannut sekä tuottanut käytännössä kaikki hänen työnsä. Näin teen myös jatkossa ja se on tosi mahtavaa, että saan ainakin sillä tavoin varmasti jatkaa dokumentaristin uraani,” hän iloitsee.

Tero Haaraniemi (FM tietojenkäsittelytiede) on vapaa kirjoittaja ja entinen tuiralainen.

Kommentit