Paperilehdestä2/2016

Teksti: Mika Rautanen

Mielentilatutkimus

Stetoskoopin tuntevat kaikki; sen kylmä kalvo on kulkenut pitkin jokaisen rintakehää kuunnellen sisäisiä ääniä. Gastroskooppi yhdistyy usealla nauseaan eli pahaan oloon ja yökkäilyyn, jota syntyy, kun pitää niellä instrumenttiletkua loputtomasti mahaan saakka. Laparoskooppi ja kolonoskooppi tarkkailevat ihmisen sisäpintaa ja näykkivät suolen mutkasta näytepaloja. Otoskoopilla katsotaan korvasta sisään ja oftalmoskoopilla suoraan sielun peilistä läpi aivojen etupinnalle. Näkyykö mieltä missään?

Viime vuosisadan alussa älykkyyttä ja mieltä mitattiin tutkimalla ihmisen pääkallon muotoja. Kalloharppi oli yksinkertainen väline monimutkaisen asian kuvaamiseen, ja jo siksi epäilyttävä. Ajatus siitä, että ihmismielen tiloja, aikeita tai vääjäämättömyyksiä voisi lukea kuin mittaharpin kehältä, tuntuu nykytiedon valossa mahdottomalta uskoa siinä laajassa mitassa, jossa menetelmä aikanaan hyväksyttiin ympäri tieteellisen maailman. Kallon leveyden ja pituuden suhdeluku oli mukamas elämän itsensä ennalta kullekin antama vakio.

Edelleenkin etsitään kuumeisesti mahdollisimman suuria yhteisiä tekijöitä, joilla ihmisen sairautta, terveyttä tai käyttäytymistä voisi kuvata kategorisesti, luokitellen: erilaiset viitasaarelaiset tappajageenit (sydämen rytmihäiriötaipumus), alkoholihumalaväkivaltaisuus (aivojen entsyymiaktiivisuuden muutokset), pigmenttisolujen määrä ja toiminta (ihonväri), sopivat vastaukset narsismia kartoittavassa nettikyselyssä tai vaikka synnyinmaa luovat älyllisiä oikopolkuja, joita pitkin tarkkaamaton tutkiskelija on vaarassa astella harhaan.

Nopeata reittiä ihmistuntemukseen ei ole. Vaarana on luulla yksilöllisiä eroja, persoonallisuuksia, pienen luokan poikkeamia tai yksinkertaisesti omia virhetulkintojaan luokkakeskuksiksi, jotakin suurempaa edustaviksi kokonaisuuksiksi, pahimmillaan vahingollisiksi stereotypioiksi. On helppoa sortua näkemään mieltä siellä, missä sitä ei ole. Tämän päivän kalloharppien tunnistus onnistuukin usein vasta huomenna.

Kuitenkin yhteiskunta arvioi ihmisen toiminnan motiivien ymmärtämisen ja ennakoimisen olennaisen tärkeäksi. Vakuutusyhtiö on kiinnostunut elämänhistoriastasi ja terveystiedoistasi ennen vakuutuksen myöntämistä, Trafi haluaa ajokorttioikeutesi tarkisteltavan aika ajoin terveysasemalla, ruokakauppa profiloi ostoskäyttäytymistä etukorttitietojesi avulla ja manipuloi mainoksilla mielleyhtymiäsi, suojelupoliisi laatii uhka-arvioita omasta mielestään yhteiskunnalle vaarallisista yksilöistä tai ryhmittymistä, tulli tarkkailee ihmisiä rajanylityspaikoilla. Oikeuslaitos haluaa selvittää, tekikö ja miksi joku teki rikoksen ja tekikö hän sen tarkoituksella.

Tällaista viimeksi mainittua oikeudellista selvitystehtävää varten on perustettu kokonainen koneisto, mielentilatutkimus. Tutkimusapparaatin kampea kiertää oikeuspsykiatrian oppiaine, joka on itsenäinen psykiatriaan kuuluva tieteenala, ja koneisto käynnistyy aina oikeuden erillisestä pyynnöstä. Mielentilatutkimuksia on tehty Suomessa yli sata vuotta, ja toiminta on mahdollisesti maailman laajinta ja perusteellisinta. Yhden näytepalan ottamisen sijaan tai korvaan katsomisen asemesta tutkimus voi kestää yli kaksi kuukautta ja käsittää kaikki käytössä olevat lääketieteen ja psykologian menetelmät. Näytepalana on koko ihminen.

Mitä mielentilatutkimuksessa tapahtuu

Tutkimus tehdään aina ihmisestä, joka asettuu jo lähtökohtaisesti monenkirjaviin luokkiin: henkilö, potilas, asiakas, syytetty, tutkittava, vapaajalkalainen tai vaikka vanki. Omassa kokemuksessani jako potilaan ja tutkittavan välillä on usein tuntunut vaikealta. Mielentilatutkimuksessa kun ei ole tarkoitus hoitaa esiin tulevia ongelmia vaan vain raportoida niistä tehtävät johtopäätökset oikeudelle.

Hoitohenkilökunnalle tämä on haasteellinen roolinotto, jota on täytynyt harjoitella kokemuksen kautta. On ristiriitaista nähdä ja tuntea tutkittavassa kärsimystä, jolle ei kuitenkaan voi tilanteen takia tehdä niin paljon kuin ehkä olisi tarpeen.

Tutkijan ja parantajan tehtävät on puolueettomuuden nimissä haluttu erottaa toisistaan. Tarpeellinen ja välitön hoito ja hoiva annetaan aina ilman muuta, kyse onkin enemmän periaatteellisesta suhtautumisesta kyseessä olevan henkilön asiaan.

Tarkoituksena on selvittää mielen erilaisia tiloja jollakin tietyllä tapahtumahetkellä, mahdollisen rikoksen teon aikaan. Tämä hetki voi olla viikkojen, yleensä kuukausien tai jopa useiden vuosien päässä takana menneisyydessä. Miten kenenkään mielenliikkeitä voi tarkastella tällaisen sekoittavan tekijän kuin ajan läpi? Se onkin vaikeaa, joskus mahdotonta, ja vaatii kaiken käsillä olevan informaation tutkimista. Sitä varten ihmisestä hankitaan kaikki terveystiedot elämän ajalta, koulumerkinnät, sosiaalitoimen tiedot, tarvittaessa vaikkapa pankkitositteet tai sosiaalisen median profiilitiedot. Läheisille lähetetään kyselylomakkeet. Paperia saattaa kertyä satoja sivuja.

Sitten käynnistetään retroskooppi. Taaksepäin katsomalla kaikki kerätty tieto seulotaan ja siitä koostetaan elämäntarina, kuvaus nykyhetkeen johtaneista tapahtumista, joilla saattaa olla merkitystä sen suhteen, mille oikeus hakee selvitystä – syyntakeisuudelle. Etsimällä ja kuvailemalla mahdollisimman tarkkaan henkilön vaiheet ja taipumukset toimia eri tilanteissa etsitään säännönmukaisuuksia, joita voisi soveltaa syytteenalaiseen tapahtumaan. Usein tuloksena on jokin psykiatrinen sairausdiagnoosi, mutta sellainen ei ole välttämätön löydös syyntakeisuuden selvittämisen kannalta.

Lääketieteen oppikirjan sijaan laki nimittäin antaa syyntakeisuudelle ehdot. Jotta ihminen olisi syyntakeeton jonkin tekemisensä suhteen, on hänellä oltava mielisairaus, syvä vajaamielisyys tai vakava mielenterveyden tai tajunnan häiriö. Laissa mainitut nimikkeet ovat yleiskielisiä ja arvoladattuja pikemmin kuin tieteellisiä luokituksia. Tämä takaa niiden soveltuvuuden aika ajoin muuttuvista diagnoosiluokituksista riippumatta.

Havaitun häiriön on olemassaolonsa lisäksi pitänyt jollakin tavalla vaikuttaa tutkittavan käyttäytymiseen tai hänen ymmärrykseensä tapahtumien luonteesta nimenomaan tapahtumahetkellä. Vaikutus ilmenee kolmiportaisena syy-yhteytenä: sitä joko ei ole, jolloin todettu mielentila – kuten psykoosi tai kehitysvamma – ei ole yhteydessä mahdollisiin käytöksen tai ymmärryksen muutoksiin; se on merkittävä, jolloin henkilö on alentuneesti syyntakeinen; tai se on ratkaiseva, jolloin henkilö on syyntakeeton.

Jotta tällaisiin johtopäätöksiin päästään, on ihmistä ja hänen historiaansa pitänyt tarkastella huolella ja yhdessä usean ammattilaisen kanssa. Keskusteluissa tutkittavan omia käsityksiä tilanteesta ja itsestään tarkennetaan, psykologisilla testauksilla etsitään vihjeitä tiedonkäsittelyn ongelmista ja saadaan lisätukea päätelmille. Verinäytteillä, aivojen kuvantamisella ja tarvittaessa muilla fyysisillä tutkimuksilla suljetaan pois elimellisistä syistä aiheutuvia muutoksia ymmärryksessä tai käyttäytymisen hallinnassa.

Harvinaisena syynä aivokasvain voi vaikuttaa kognitioon eli hoksottimiin, kolarissa saatu etuaivojen ruhjevamma impulsiivisuuteen eli äkkipikaisuuteen ja häiriöherkkyyteen tai geneettinen häiriö kromosomeissa viitata kehityksellisiin ongelmiin. Joskus voi löytyä vaikkapa verensokerin taipumus tippua poikkeavan alas, mikä saattaa sekin laskea kykyä käytöksenhallintaan.

Tärkeintä on tehdä kaikesta esille tulleesta tiedosta huolellinen tulkinta, kooste, jossa oikeuspsykiatrista tietoa sovelletaan juuri kyseiseen henkilöön ja kyseessä olevaan rikosasiaan. Tutkittava sijoitetaan yhteen kolmesta luokasta: syyntakeinen, alentuneesti syyntakeinen, syyntakeeton.

Jos oikeus lopulta katsoo, että henkilö on tehnyt tekonsa syyntakeettomana, ei häntä voida moittia eli rangaista tapahtuneesta rikoksesta. Sairaus, häiriö tai vastaava mielentila on oikeudenmukaisuuden nimissä otettava huomioon. Tämä onkin koko mielentilatutkimuksen tarkoitus. Jos henkilö lisäksi tarvitsee vaivansa vuoksi tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa, hänestä tulee oikeuspsykiatrinen potilas.

Syyntakeisuus jollakin menneellä ajanhetkellä on kuitenkin kokonaan eri asia kuin hoidontarve nykyhetkellä. Hoitoa saattaa itse asiassa tarvita mihin vain syyntakeisuusluokkaan sijoitettu henkilö. Tällöin tutkitusta tulee oikeuspsykiatrinen potilas siihen asti, kunnes vaiva on hoidettu. Syyntakeinen tai alentuneesti syyntakeinen päätyy hoidon jälkeen vastaamaan rikoksestaan oikeuden määräämällä tavalla, esimerkiksi vankeudella. Syyntakeeton henkilö palaa hoidon päättymisen jälkeen yhteiskuntaan kuten kuka tahansa vaikeasta sairaudesta tervehtynyt.

Kiinnostavaa on muuten se, että vaikka sairaus saattaa viedä tapahtuneelta teolta moitittavuuden – ymmärrettävästi –, se ei kuitenkaan poista rahallista korvausvastuuta. Onkin useita tilanteita, joissa sairaalle ihmiselle lankeaa kymmenien tuhansien eurojen mahdoton maksutaakka vaikkapa harhojen vallassa tapahtuneen vesivahingon takia. Tämä velka voi olla merkittävä este yhteiskuntaan palaamiselle.

On myös tilanteita, joissa syyntakeisuuteen ratkaisevasti vaikuttanut mielentila on jo poistunut, parantunut tai muuttunut – joko ajan kulumisen takia, hoidon ansiosta tai jonkin altisteen vaikutuksen loputtua – silloin, kun tutkimus päättyy, eikä hoidolle enää ole aihetta. Oikeusprosessin päättyminen näissä harvinaisissa tilanteissa on lopulta looginen ja oikeudenmukainen seuraus. Juuri tällaisten poikkeuksellisten tapahtumien takia ja mielivaltaa vastaan mielentilaprosessi kuuluu osaksi jokaisen oikeusturvaa.

Johtopäätökset

Toisen ihmisen pään sisään katsominen on mahdotonta. Se täytyy myöntää pitkästä mielentilatutkimusperinteestä ja laajasta tieteellisestä tutkimuksesta huolimatta. Erityisiä edistysaskelia tai keksintöjä tällä alalla on lupa odottaa oikeastaan vain eettisessä ajattelussa ja toiminnassa. Sana ”läpimurto” liittyy oikeuspsykiatriaa todennäköisimmin johonkin rikokseen kuten pankkiryöstöön.

Aivojen toiminnan monimutkaisuuden edessä, miljardien erilaisten hermokytkentävaihtoehtojen äärellä, on turha hakea vastauksia teknisten mittalaitteiden lukemista. Sosiaaliset tilanteet, ihmissuhdeverkosto, tiedostamattomat yllykkeet meissä ja muissa ihmisissä, yhteiskunnan säännöt ja silkka sattuma, huono tai hyvä tuuri, tekevät ennusteiden tai profiilien tai kategorioiden laatimisesta yhtäältä toivotonta mutta toisaalta ihmeellistä ja kiehtovaa ja alati kertyvän lisätiedon avulla koko ajan tarkempaa.

Mielentilatutkimuksen avulla voi yksittäisten ja kaoottisten elämäntapahtumien välillä nähdä yhteyksiä vuosikymmenien aikajänteellä. Ihmisen elämästä voi kokonaisuutena tarkastellen nousta esiin hahmoja, joita ei ole ollut mahdollista tunnistaa missään aikaisemmassa hoitopaikassa, tapaamisissa tai pistemäisissä asioinneissa yhteiskunnan eri toiminnoissa. Sosiaalisen tukiverkon, valvonnan ja vastuun sirpaloituessa ihminen voi joissain tilanteissa päästä kokonaisvaltaiseen hoitoon vasta mielentilatutkimusprosessin kautta.

Onko mielentilatutkimus arvokas prosessi? Varmasti on. Vaihtoehtoiskustannukset ovat todennäköisesti kalliimmat, ja ihmisen automaattinen kategorisointi syyllisiin ja syyttömiin, terveisiin ja hulluihin, meihin ja noihin, ilman perusteellista harkintaa on aina vaarallista. Mutta – kuten mikä tahansa muu yhteiskunnan osa-alue – syyntakeisuuskin hyötyy säännöllisestä tarkastelusta tuorein silmin. Mitä lisäarvoa alentuneesti syyntakeinen saa siitä, että hänet leimataan sekä jollakin tavalla poikkeavaksi että rikolliseksi mutta ei turvata tarvittavaa hoitoa? Miksi useimmiten vain kahden ihmisen välinen tappelu johtaa syyntakeisuuden arvioon? Millainen mielentila on miljoonia muilta hukkaavalla pörssikeinottelijalla?

Ihmisarvo on joka tapauksessa kaikilla jakamaton. Siksi ihmisen hoitaminen, jos mikä, on aina arvokasta.

Kommentit