Paperilehdestä5/2017

Teksti ja kuvat: Sofia Perhomaa

Uudisraivauksen aika on ohi

Siperian Kristus käskee nyt naisia kaunistautumaan

Venäjän Siperiassa asuu tuhansia ihmisiä, jotka uskovat entisen liikennepoliisin Sergei Toropin olevan Jeesuksen reinkarnaatio. Erikoisesti new agea ja ortodoksisuutta sekoittava uskonto tarjoaa hengähdyspaikan maailman melskeessä.

Abakanin pienellä lentokentällä on kaksi ovea. Ovien takana ovat kentän molemmat lähtöportit. Lentokentän aulassa on matkamuistokioski, alakerrassa vessa ja yläkerrassa kahvila. Kahvilan täti lämmittää juustosämpyläni mikrossa ja asettelee sitten ruokaliinan lämpimän juuston päälle. Haluaisin tietää, miksi.

Istumme kahvilan suurella nahkasohvalla odottaen miestä, jolla on auto. Minua on tullut vastaan ystäväni Minna Kulmala, viehättävä ja älykäs helsinkiläinen uskontoihin erikoistunut antropologi, joka muistuttaa minua hieman Indiana Jonesista. Kulmalan käytännölliset vaatteet ovat neo-imperialistiset mutta naiselliset, hänen paksut hiuksensa atleettisesti ponnarilla, iho säteillen raikasta kenttätyörusketusta.

Kulmala on asunut nuoruudessaan Moskovassa ja puhuu natiivitason venäjää. Viimeiset viitisen vuotta hän on matkannut ympäri Siperiaa maisteri- ja tohtoriopintojen merkeissä. Kulmalan tutkimuskohde ja senpäiväisen automatkamme päätepysäkki sijaitsee monen tunnin ajomatkan päässä Abakanista koilliseen. Jättäessämme taaksemme noin 170 000 asukkaan pikkukaupungin Hakassian osavaltio muuttuu Krasnojarskiksi ja maisema vehreäksi taigaksi.

Kun Neuvostoliitto hajosi, Venäjälle muodostui suuri henkinen aukko. Maa oli kaaoksessa, ja kenties kansakunta odotti jotain suurta tapahtuvaksi. Näissä tunnelmissa vuonna 1989 minusinskiläinen liikennepoliisi Sergei Torop sai valaistuksen: Jeesus Nasaretilaisen sielu oli syntynyt hänen ruumiiseensa. Sen jälkeen kaikki on tapahtunut nopeasti. Noina vuosina kolmekymmentä täyttänyt Torop perusti ”viimeisen testamentin kirkon” ja aloitti ahkeran saarnaamisen ja reissaamisen Venäjällä, itäblokin maissa ja peräti Saksassa. Kerättyään tarpeeksi momentumia Torop vuokrasi Venäjän valtiolta maata Siperiasta, läheltä kotikontujaan, missä hänellä oli paljon kannatusta. Vuokramaalle rakennettiin pyhä kaupunki, pyhiä uskonpaikkoja sekä tietysti taloja asuttavaksi. Vielä tänäkin päivänä ihmisiä muuttaa enemmän kyliin kuin kylistä pois.

Petropavlovkan elojuhlat elokuussa 2017.

Vissarionin innoittama uudisraivaus krasnojarskilaisissa kylissä on aina ollut visuaalisesti miehen oppeja mukaileva; talojen tulisi olla vaatimattomia. Omavaraisuus ja kasvissyöjän ruokavalio merkitsee taas sitä, että puutarhoihin panostetaan. Ne ovatkin valtavia ja reheviä. Saapuessamme kylistä kenties merkittävimpään, Petropavlovkaan, tuijotan ihastuneena söpöjä puumökkejä ja herkullisia, vihanneksia pullottavia puutarhoja. Kylän läpi virtaa pieni, tarmokas joki, ja kylänraitilla laiduntaa vapaana pulleassa kunnossa olevia lehmiä ja hevosia. Näen kylän asukkaita hommissaan ja lapsia pyöräilemässä hiekkatiellä. Mummoja huiveissaan. On lämmin elokuinen ilta. Erittäin miellyttävä ensivaikutelma.

Kulmala on joskus kirjoittanut Vissarionin kultista ja kylien elämästä juttuja suomalaisiin lehtiin. Myös brittiläinen The Guardian on julkaissut kuvareportaasin Vissarionin seuraajista ja Petropavlovkan maisemista vuonna 2015. Julia Sellmannin portretit ovat kuitenkin harhaanjohtavia. Kyläläisiä on kuvattu kalevalamaisissa, valkoisissa pellava-asuissa, joita toki käytetään, mutta yleensä vain liturgiassa. Lisäksi kuvattujen taustana toimivat pelkistetyt puuseinät ovat vuosi vuodelta kauempana kylien elintason lähtökohdista.

Kylät ovat muuttuneet paljon viime vuosina. On älypuhelimet, Internet, sähkövehkeet keittiössä ja muut mukavuudet, jotkut uudet talot ovat peräti suuria ja hienoja. Kyläläiset katsovat paljon elokuvia ja Youtube-dokumentteja. Käyttävät kaupasta ostettua suihkusaippuaa. Käymme elojuhlissa, joissa lapsikuoro laulaa mikrofoneihin suurella lavalla. Kyläläiset ajavat autoilla, eivätkä suinkaan kulje hevosilla.

Kuva ladattu Sergei Toropin Facebook-sivulta 4.9.2017. Torop keskellä.

Itse Vissarionkin on netissä. Hän vastaa seuraajiensa kysymyksiin kotisivuillaan ja laittaa lomakuvia Facebookiin, vaikka kuuleman mukaan ensin heittikin hänelle ostetun älypuhelimen vihaisesti takkatuleen.

Yksinkertaista ja ekologista elämää kaukana kaupungeista pyöräili Siperiasta etsimään myös saksalainen eko-tosikko Gerry. Vuonna 2017 hän kuitenkin ilmaisee pettymyksensä avoimesti.

”Tänne rakennetut talot eivät ole enää ekologisia. Niihin käytetään kaikenlaisia edistyksellisiä työkaluja ja kemikaaleja. Ne ovat valtavia, hienoja ja turhamaisia. Oikeita ekokatastrofeja!”

Gerry ei ole uskovainen. Hän on monen muun tapaan muuttanut Petropavlovkaan houkuttelevan, luonnonläheisen elämäntyylin takia. Monet muutkin kuin vissarionistit uskovat, että suuri luonnonkatastrofi on lähellä. Siperian tasainen mannerlaatta on kaukana katastrofialueista ja huonoista energioista. Se on oiva paikka arkille, uudelle yhteiskunnalle. Koska viimeisen testamentin kirkko ei tee käännytystyötä, kaikki saavat tulla ja mennä. Seuraajat vannottavat, että myös itse uskovaiset saavat itse päättää elämästään. Ketään ei syrjitä tai alisteta. Mutta säilyvätkö kylien asukkaat tasa-arvoisina, kun naapuri rakentaa itselleen suuren ja hienon talon?

Kylien uskovaisilla ei ole salaisuuksia toisiltaan. Tämä tulee melko selväksi, kun Kulmala vie minut viikottaiseen moraalis-eettiseen tapaamiseen, jossa kylän naiset keskustelevat avoimesti ihmissuhdeongelmistaan. Vissarionistien tulisi pyrkiä henkiseen kasvuun, mihin kuuluu kaikista negatiivisista tunteista luopuminen. Vissarion suositteleekin seuraajilleen Louise Hayn, yhdysvaltalaisen self-help kirjailijan oppeja, joiden mukaan kaikki fyysiset sairaudet ovat negatiivisten tunteiden aiheuttamia. Kateus varsinkin on pahasta. Liekö juuri tämän takia Vissarion keksi joitain vuosia sitten, että miehellä voisi sittenkin olla oikeus hankkia parikin vaimoa? Siskovaimous olisi todellinen testi naiselle, joka haluaa eroon kateuden tunteista!

”Ja kyllähän sitä luultavasti haluaa vaihtaa kumppania sitten kun elää tuhatvuotiaaksi”, virkkoo minulle ja Kulmalalle seuraavana päivänä menestynyt kuvanveistäjä ja vissarionistien virallinen kyläopas Alexander Lunin. Myös ikuinen elämä – joskus tulevaisuudessa, kun sielumme ovat tarpeeksi hyveellisiä – kuuluu tähän juttuun. Mies näyttää meille vuorikaupunkia, eli pyhintä ja kaukaisinta yhteisön osaa, jossa asuu niin itse Vissarion kuin valikoidut, hartaimmat perheetkin.

Hetkeä aikaisemmin Lunin on muistuttanut Kulmalaa, ettei hän naisena voi samanaikaisesti tuottaa maailmaan kauneutta ja kirjoittaa väitöskirjaa, koska se sotii luonnon määrittelemiä sukupuolirooleja vastaan. Minäkin saan onneksi kuulla muutaman kerran olevani kaunis. Se on myös syy sille, etten saa lähestyä Vissarionin suosimaa amfiteatteria ”Valley of Fusionissa”, koska siellä remonttia tekevät rakennusmiehet menisivät kauneudestani sekaisin.

Vissarionin oppien mukaan ihmisen rodulla ei ole mitään vaikutusta sieluun. Hänen uskontonsa ei siis periaatteessa ole rasistinen, vaikkakin jälkiä antisemitismistä löytyy. Ilmeisesti juutalaisuus on maailman ainoa ”paha” uskonto, koska avaruusoliot ovat iskostaneet juutalaisiin tuhoisan käsityksen rahasta.

Näin historiallinen venäläisyys kohtaa new agen: on olemassa myös elämää avaruudessa. Avaruusoliot ovat vähän kuin ihmiset; heitä on hyviä ja pahoja, ja aikojen saatossa he ovat lähettäneet maahan sanansaattajiaan kuten Krishnan ja Muhamedin.

Minulle avaruusolioitakin mielenkiintoisempi aihe ovat silti vissarionistien käsitykset sukupuolirooleista. En koe Luninin käytöstä mitenkään erityisen machistisena, mitä nyt maailman miehiin tulee, mutta vissarionismin väittämät sukupuoliroolien luonnollisuudesta tuntuvat vanhahtavilta. Niiden mukaan mies on ”luoja” ja nainen ”inspiraatio”. Mies on toisin sanoen lähempänä jumalaa.

Kulmala Petropavlovkan temppelissä. Taustalla Vissarionin valokuva.

Pari vuotta sitten Vissarion teki täyskäännöksen opetuksissaan ja alkoi kannustaa naisia meikkaamaan ja pukeutumaan kauniisti. Syynä uudelle ajattelutavalle oli se, että ”uudisraivauksen aika on ohi”. Kaunistautumalla naiset voivat keskittyä luonnolliseen tehtäväänsä eli ”luomaan maailmaan jotain kaunista”. Kun mies miettii hengellisiä ja nainen keskittyy materiaalisiin asioihin, sielumme säilyvät terveinä ja onnellisina. Kärsimys loppuu.

Yhteisössä on paljon avioeroja. Naimisiinmeno, virallistettu tai ei, on toisaalta tehty helpoksi. Vaikka homoseksuaalisuus ei ole sinänsä hyväksyttyä, seksiä saa harrastaa melko vapaasti. Yhteen muuttamista kysellään vastakkaiselta sukupuolelta kernaasti. Kulmalakin on saanut kenttätyöjaksojensa aikana jo peräti kaksi kosintaa. Ilmeisesti sen suuremmilta ihmissuhdedraamoilta vältytään juuri moraalikokousten luotsiman avoimuuden takia. Erossakin omia negatiivisia tunteita tukahdutetaan. Kaikkien kanssa on oltava hyvät välit, eksienkin.

Entä jos tällainen ajattelutapa tällaisine rooleineen toimiikin? Kaikki tapaamani kyläläiset vaikuttavat iloisilta ja onnellisilta. Tapaamme niin lapsiperheitä kuin vanhempia, yksin asuvia sinkkujakin. He tarjoavat meille maukasta kasvisruokaa ja keskustelevat asioista vapautuneesti vitsaillen. Toiset puhuvat uskon asioista, toiset eivät. Toiset etsivät elämän syvintä tarkoitusta, toiset haluavat lähinnä toteuttaa itseään vegaaneina. Kun Kulmala vie minut viimeisenä iltanani liturgiaan Petropavlovkan pieneen puiseen temppeliin, olen kuin ällikällä lyöty. Jokainen seurakuntalainen hymyilee ja huokailee onnellisesti koko illan.

Pieni kuoro laulaa kauniita lauluja rakkaudesta ja ystävyydestä. Tunnelma on uskomattoman herkkä ja aidon iloinen. Pappi kertoo seurakunnalle, että Vissarion ajattelee meitä juuri nyt. Temppelin seinällä roikkuu Vissarionin valokuva; kuin ikkuna, josta hän katsoo opetuslapsiaan laupiaasti. Hän näyttää aivan Albert Edelfeltin Jeesukselta. Mietin, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisin törmännyt nykyisin kotonaan viihtyvään Vissarioniin itse. Monet epäilijät ovat kuulemma kääntyneet ensi näkemällä – nähneet miehen ympärillä enkelimäisen valokehän.

Se on selvää, että elämä sievissä pikkukylissä on rauhallista ja turvallista. Eletään ihan alkuperäisenkin Jeesuksen oppien mukaan: keskitytään omaan kehitykseen, ei tuomita muita. Ei tavoitella valtaa, loistoa, vaan etsitään onnea yksinkertaisesta, luonnonläheisestä elämästä.

Kulmalakin on nauttinut ajastaan kylissä. ”Itse ajattelen, että elämme kriittisiä aikoja, joten ihmiskunnan on pakko muuttaa tapojaan jatkaaksemme eloa tällä planeetalla. Tällaiseen radikaaliin, itsestä lähtevään muutokseen Vissarion kannustaa. Jeesus oli samanlainen; väkivallaton, mutta väkevä. Uskon, että maailma ei muutu pelkästään rakenteita muuttamalla, vaan myös ihmisten täytyy muuttua ja korvata nykyinen arvomaailma ja löytää uudenlainen suhtautuminen koko elämään.”

Kysyn Kulmalalta, voisiko Vissarion sittenkin olla Jeesus. Hän ei ole varma.

Kun kolmantena päivänä nousemme linja-autoon ja jätämme Petropavlovkan taaksemme kenties ikuisiksi ajoiksi, päässäni pyörii kaikenlaisia sekavia ajatuksia. Jos Vissarion on Jeesus, saako hän käydä Kroatiassa lomalla ja mennä uusiin naimisiin entisen lastenvahtinsa kanssa? Miksi ei saisi? Onko tervehenkistä ajatella, että kaikki elämän vastoinkäymiset ovat itse aiheutettuja? Voihan se tuoda sisäisen rauhan!

Teenkö itseäni vastaan, jos myönnän, että nainen on onnellisimmillaan miehen palvelijana? Aivan varmasti.

Jatkan oman jeesukseni etsimistä.

Sofia Perhomaa on oululaislähtöinen, joskus taiteileva kulttuurintutkija maailmalla, tällä hetkellä jo Helsingissä Perusta palanneena.

Kommentit