Haaveena oli kirja pihojen taiteesta. Siksi minä kiersin tätä maata. Lähellä Sotkamoa Naulavaarassa oli kotitaloni. Istuin autossa ja katsoin sitä. Kävijät olivat särkeneet ikkunat vaikka eivät heti olleet sisään uskaltaneet. Olivat poltelleet tuliaan metsikössä, ja kun lumi oli tehnyt kuvionsa olohuoneeseen ne vihdoin olivat kiroilleet kylmää ja tuulta, kiivenneet sitten sisään kannuineen.

Nostin käteen Kekkosen kuvan. Minähän se outo olenkin. Lapsuuteni koti keskellä vaarojen maisemaa on vieraampi minulle kuin niille jotka eivät lähteneet.

Aamulla kuvasin Vuolijoen sfinksiä. Se oli tyhjillä silmillä maataan katsova kekkospää. Neljäkymmentä tonnia betonia ja arvoitusta, jonka rakenne oli ampiaisilta lainattu - pienin paloin massasta kasvatettu. Jokaisen satsin jälki omansa ja tekijänsä käsistä luonteensa saanut. Valokuvasin sokean patsaan katsomassa päivän nousua. Kun valo oli ylhäällä ja edessä, oli sen niska musta ja poimuineen outo. Ei miehen mallinen, vaan sen elimen.

Kuvien ottamisen jälkeen tartuin Teboilin kahvikuppiin ja valitin, etten voinut kuvata taiteen tekijää. Hän oli kuollut, näin olin kuullut. Huoltamon tiskin takana hämmästyttiin, ei rouva tiennyt taiteilijan menneen. Nauroi ja neuvoi koulun vaikean tien.


Ovi ei ollut kiinni, mutta en osannut tarpeeksi kiskaista. Talo oli autio ja ympärillä lumi tasainen. Jäljet jotka tein, olivat oudot ja äänekkäät. Painoin kasvot pimeään lasiin ja näin varjon. Olisin juossut, mutta käsi löi ruutuun ja suu pyysi avaamaan. Siellä oli taiteilija, hiljainen mies. Matias Keskinen. Sanoi jo arvanneensa, tappaja etelästä.

Huurtuneen luokan lattioilla lojui kekkosen päitä ja käsiä, mitalit ja menneisyys.

Ei voi olla totta, nämä näyt!

Haaste oli selvä, suuri ja otettava. Oli kuunneltava, uskottava ja oltava ystävä. Ehdottomasti ja ilman omaa tarkoitusta.

Niin oli myös toinen ystävä, Teboilin Aarne. Tuki ja turva. Pielavedeltä nälkää nähneen taiteilijan löytänyt. Kekkosen pään ottajilta pelastanut ja pihalleen tuonut. Ei silti ilman omaa tarkoitusta, mies oli matkailu-alalla. Ei me Aarnen kanssa puhuttu Matiaksesta, ei saatu eikä uskallettu.

Vasta Matiaksen jälkeen istuttiin löylyssä ja kerrottiin. Oli ollut Matiaksella kaveri ja kummallakin asunto Teboilin vintillä. Nuori mies oli oppinut ja Matias opettanut. Taidetta, tanssia ja kuvausta. Se oli ollut ystävyyttä - ja haluna ehkä enemmän. Hauskaa oli ollut aina. Eräänä aamuna poika oli lähtenyt, yhtenä iltana noin vain kadonneeksi todettu. Ei hyvästiä jättänyt ja siksi kaivattiin, ei vain ikinä tullut.

Ei Matias muistoineen sopinut enää samaan taloon Aarnen rouvan kanssa. Se oli Aarnelta vaimo tai taitelijalle matkalaukku. Niin löytyi petetylle tyhjä koulu. Ei Aarne Matiasta hylännyt, hoiti loppuun asti sementit, ruoat ja raudat. Minä sitten joskus haudan.

Matias oli etulinjan mies sodassa ja elämässä. Hullut ja köyhäthän laitetaan kaatumaan, että ovat suojana paremmille. Ennen hyökkäystä Matias antoi hyvästit takarintaman veljelle. Arveli, ettei sieltä palaa. Kahdesti kuolleeksi todettu sai kuitenkin mitalit etulinjan sankarina. Leuassa luoti ja selässä kranaatti. Tarinoita riitti, aina ne oli uudet. Ei kertonut kaikkea, sanoi - mietitään hetki, ensi viikolla tai ensivuonna. Että tulisin vielä.

Matias virkosi, kuori kasojaan, löysi itseään. Löysi valokuvat. Ajan filmi -teatterin kuvat toisten joukossa. Helsingin pilkatessa oli Matias tehnyt historiaa. Kuvannut itsensä mainoskuviin keisariksi ja Tarzaniksi. Laittanut kuvat Ajan filmin kaappiin. Ne olivat elokuvia ilman teatteria, ja hän keisari ilman valtakuntaa. Yömajan asukas, alapetin keisari. Hullu tai homo, vainottu rikollinen. Ei ikinä käyttänyt bussia eikä vaunua, oli aina vapaa, mutta ahdistettu. Ei silti juossut, vaan käveli. Ja käveli aina, jos ei kuvannut tai tehnyt taidettaan. Tallensi kuviin Jeesuksen, ei ihan Kristus, mutta ainakin sama olisi hänellä kohtalo. Oli jo lapsena arvannut.

Matias Keskisellä oli monta elantoa ja kaikki lyhyitä. Pieniä patsaita nyrkkeilijöille, Havis Amandoja, pienikokoisia unelmia turisteille. Tulevaisuutta ja kuntokoulua nuorisolle. Tukanleikkuu yömajoissa oli rooleista suurin, se teki miehen melkein pyhäksi. Kun Matias astui majaan, hän hoiti miesten hiukset ja surun. Lauloi ja leikkasi. Nosti miehet paremmiksi, kuvasi ja antoi unelman. Otti valokuvan keisarina tai intiaanina. Vapaana ja vahvana. Uskottava se on, kun mies itse sen tekee ja näkee, että on ainesta. Ainesta muuttua, elää vielä omassa valtiossa, nousta unelman selkään. Olla itse.

Mutta eivät muut uskoneet, eivät sanomaa eivätkä keisaria. Matiakselle naurettiin ja häntä pilkattiin, koetettiin lyödä.

Suurinta on auttaa pahaa, niin että kääntää posken ja antaa sille kaiken. Matias keräsi yömajan miehet yhteen, antoi niille matkaliput ja eväät. Junassa toivo. Perillä talo ja järvi, soitto ja ilo. Mutta miehet, kuopasta nousseet, eivät ne valoon tahdo. Kylille kaipasivat, Matiakselle nauramaan. Etsivät kurjuudelleen kunniaa. Niin söivät ja ryöstivät kaiken, puhtaaksi pesivät miehen. Mennessään vielä hirttivät joukostaan yhden.

Keisari kokosi voimat ja vuodet ja nousi se patsas ja mies. Nyt se eläisi itse ja yksin, merkitty mies ja patsas. Rakensi itselleen idolin ja heitti rakkauden unelman pois. Nyt olisi Kekkonen ainut, tarpeeksi kaukana tullakseen luo.

Ei minusta ollut oppilasta Matiaksen kouluun, ei löytynyt rytmiä ei steppiä. Kuvaajaksi ylennettiin ja alennettiin. Muistona menneestä sain pettäjän roolin. Jokaisesta katseesta ja kaukaisesta sanasta tehtiin tiliä ja vielä vuosien päästä. - Etkö jo pahaa tehnyt, kun käännyin ja en muka nähnyt?

Ystävyys oli aina ohi, ja valmiina myös uusi.

Halusin elokuvan alkuun ja vakuuden jatkosta. Ei sitä kuitenkaan voinut tietää, tuleeko mitään - en minä, eikä ehtoineen Matias. Annettiin silti unelman ja ystävyyden kasvaa. Kierrettiin maata, näytettiin kuvat, annettiin stepit ja naurut. Moni sitä ivaa, mutta ei arvaa, että juuri sitä se nauraa ja sitä se tahtoo. Matias ensin kieppuu kuin hullu, sitten se katsoo ilmeet ja sanat. Ja kuka silloin onkaan outo ja kuka on toinen. Tämä oli salaisuuksistamme suurin, jonka nyt kerroin.

Uni loppui, kun elämän akseli kaatui. Patsas elikin itse ja kohtasi toden. Kekkosen haamu törmäsi valtaan. Kun tuomittu vietiin, ivasi kansa kuin vanhoilla suilla. Se oli kuin kuilu se hetki. Suurimman pään surkea loppu. Valta pesi siinä häpeäänsä, kansa nauroi pelkoaan ja Matias menetti uskon ja suunnan. Patsaalla oli vakuus, mutta jos ei anneta arvoa miehelle, ei sitä saa sen työkään.

Ei Matias tahtonut kuolla, mutta ei osannut yksin parantua. Niin petetty mies ettei mitään voi pyytää. Pelkäsi yhä tappajaa vaikka tiesi sen olevan jo sisällä. Talvi kutisti miehen, joka ei syönyt, vaan laihtui. Matias oli yksin sen vuoden. Osasi puhua niin kuin ei mitään, vaikka jäätyikin sänky jossa se valvoi. Kalma oli töissä ja haju jo paha, mutta Matias vaan nauroi. Se oli se haaste, minkä mies otti ja niin sen eli.

Matias Keskisen kuviteltu elämä/dokumentti 55min
(Ohjaus, kuvaus, leikkaus 1991)

Esitykset mm:
Bio Illusionin ohjelmisto Helsinki 1992
Muu media festivaali Helsinki 1992
Berliinin videotapahtuma Berliini 1992
Lahden AV-biennale Lahti 1993
9. Kettupäivät Helsinki 1993
Tv-2, Dokumenttiprojekti Yle 1992
Tampereen elokuvajuhlat Tampere 1992
The Kitchen New York 1993
Terijoki Forum Terijoki,Venäjä 1993
Gallerianäytöksiä 1992-1994
Lyhyt Kevät Kiasmateatteri, Helsinki 1999