Reino Rinne aloitti toimittajana Kalevassa 1938. Esikoisromaanin Tunturit hymyilevät hän julkaisi 1945, samana vuonna kun perusti Atte Kalajoen kanssa Kaltion. Rinne siirtyi Lapin Kansan päätoimittajaksi 1947, jolloin jäivät myös Kaltion toimitussihteerin tehtävät. Rovaniemen pesti kesti pari vuotta. Rinne maistoi hieman vapaan kirjailijan kaitaa leipää ennen kuin perusti Koillissanomat Kuusamoon loppuvuodesta 1950. Ammattikirjailijaksi hän ryhtyi 1968.
  
Ympäristöprofeetan ja suorasanaisen yhteiskuntakriitikon roolin Rinne otti vuonna 1970 ilmestyneellä runokokoelmalla Anna minulle atomipommi. Hän ryhtyi luonnon ja luontoon sitoutuneen syrjäseudun ihmisen tinkimättömäksi puolustajaksi.
 
Saarnamiehen ja opettajan merkitys on tunnustettu muun muassa kasvatustieteen kunniatohtorin ja ekosenaattorin arvoilla.
 
Mieluisin ja kuvaavin "titteli" lienee kuitenkin Posion karhu.
 
Reino Rinne luetaan merkittävimpien suomalaisten ympäristöajattelijoiden joukkoon; hänen elämänsuojeluun keskittyvä tuotantonsa on oloissamme ainutlaatuinen. Rinteen ansiona pidetään myös Kuusamon koskien pelastamista.

Kavala maailma on kaukana Rinteen alkutuotannon kansankuvauksissa. Esikoisromaanin teemoja toistivat Tie päättyy tunturin laella (1946) ja novellikokoelma Erämaan omia ihmisiä (1949). Ihminen ja luonto elävät sopusoinnussa etelälappilaisessa kylässä, jonka esikuvaksi voi nähdä Posion Suonnankylän. Kauemmas irtaantuneet kulkijat kaipaavat kotikonnuilleen samalla tavalla kuin Rinne itse, kun Lapin Kansan päätoimittajan tuoli alkoi heilua hänen allaan. Rinne kirjoitti päiväkirjaansa marraskuussa 1948: "Sanomalehtiala ja sivistynyt maailma on minun jätettävä nyt, muutoin tuskin koskaan pystyn palaamaan luontoon. Tähän elämään olen väsynyt. Olen tavallaan sairas. Luonto vain voi minut parantaa."
 
Lehtityö jäi vain pariksi vuodeksi, sillä jo vuonna 1950 Rinne perusti Koillissanomat ja alkoi rakentaa lehden levikkialueesta Koillismaata ja sille maakunnallista identiteettiä. Koillissanomien toimittaminen ja erityisesti taistelu Kuusamon koskien puolesta loi pohjan kirjailijana uudistumiselle ja toiselle tulemiselle.
 
Rinne hyppäsi teoksellaan Anna minulle atomipommi protestivirtaan. Hän liitti osallistuvan taiteen vaatimuksen SMP:n ja Hymy-lehden rötösherra-retoriikkaan ja unohdetun pakettipeltokansan katkeriin tuntoihin. Pohjoisen luonnon hyväksikäyttö etelän tarpeisiin asettui luontevasti samaan kehykseen. Rinne tarjosi tuoreen pohjoisen maaseudun näkökulman ympäristökeskusteluun, joka velloi kaupunkien saasteissa.


Elämän suojelua

1960-luvun lopun ympäristöherätyksen myötä luonto sai uuden merkityksen elämän ylläpitäjänä. Ihmiskunnan suuri kertomus taistelusta luontoa vastaan kääntyi päinvastaiseksi: luontoa tulee suojella omaksi eduksemme. Reino Rinteen luonnon suojelemisella on ihmiskeskeinen lähtökohta: "Meidän on suojeltava luontoa tullaksemme itse suojelluksi."
 
Yleensä ihminen ja luonto nähdään vastakkaisina. Tämä ajatus sisältyy myös luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun käsitteisiin. Reino Rinne ylitti kuilun ottamalla käyttöön luonnonsuojelun sijasta elämänsuojelun käsitteen. Oma terminologia kertoo myös halusta määritellä asioita itse ja erottua valtavirrasta.
 
Posion karhu tyrmäsi muodikkaan luonnonsuojelun, joka "taitaa tappaa jokaisen suomalaisen luontaisen luonnonsuojelun". Hän vieroksui pitkään myös akateemista luonnonsuojelua, joka korosti tieteen tarpeita ja kansallisia kulttuuriarvoja. Kuusamon koskista taistellessaan hän perusteli suojelua paikallisten ihmisten eduilla ja perinteisen elämäntavan ja elinkeinojen säilyttämisellä.
  
Ympäristönsuojelua hän syytti vain ihmisen etujen ajamisesta ja luonnon tarpeiden unohtamisesta. Luonnonsuojelun kaupunkilaisen ja eteläsuomalaisen painotuksen hän tuomitsi. "Vihreydestäkään ei ollut pelastajaksi. Niin urbaanin kuloruskeata."
 
Elämänsuojelun käsitteellä Rinne väisti radikaalille ekologialle tyypillisen sitoutumisen muuhun luontoon ihmisen kustannuksella. Rinteen mukaan emme tiedosta ympäristömme luontoa omaehtoisena ja elämisemme takaavana kokonaisuutena. Koska ihminen on osa luontoa, luonnon tuhoaminen on rikos elämää ja ihmistä itseäänkin vastaan.
 
Luonnon suojeleminen onkin ihmisen suojelua. "Ihmisen puolta pidän yli kaiken." Tämä on suurin ero Pentti Linkolaan, joka näkee tarpeelliseksi puolittaa ihmisten määrän.

 

 

 

Utopia tai tuomiopäivä

Rinteen kehittämä ekologinen utopia on tuttu ympäristökirjallisuudesta. Sen esikuva löytyy Raamatun paratiisista. Ihmiskunta on tekniikan avulla tavoitellut paluuta paratiisiin ja onnellista joutilaisuutta.
 
Rinteen mukaan juuri tekniikka on kaiken pahan syy; ympäristöongelmat aiheutuvat tekniikkaan sitoutuneesta elämäntavastamme. Hänelle paratiisia merkitsee otsan kostuminen työstä pellolla. Toki siihen kuuluvat lapsuuden aurinkoiset kesät, linnunlaulu ja yksinkertainen elämä, jota edelleen haemme kesämökeiltämme ja näemme TV-mainoksissa.
 
Ekologisen elämisen mallin Rinne rakentaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Suonnankylän teknistymätön maaseutu, luontoa kunnioittava yksinkertainen elämäntapa ja ihmisten välinen yhteisöllisyys on parasta elämänlaatua ja tie kestävään tulevaisuuteen. Tällä oikeasti eletyllä ja idylliksi muuttuneella kuvalla on yhteys Raamatusta juontuvaan pastoraaliin, maaseudun ylistykseen, joka on muokannut käsityksiämme ekologisesta utopiasta.
 
Rinteen teksteissä ihminen on riippuvainen luonnosta. Hän on pohjimmiltaan osa luontoa, mutta teknisen kehityksensä vuoksi vieraantunut siitä. Luontoa ei voi hallita eikä lopullisesti tuhota. Itsensä ihminen voi tuhota ja väistämättä näin tekeekin luontoa tuhotessaan.
 
Rinteen viesti on tiivistettynä: elintasoaan nostava ihminen ylittää luonnon kantokyvyn, mikä johtaa lopulta ekokatastrofiin. Tämä voidaan estää vain kulutus ja tuotanto puolittamalla sekä tekniikkaa karsimalla. Anna minulle atomipommin 'Puolet pois' -runon nimestä tulee Rinteen myöhäistuotannossa eräänlainen mantra, joka ratkaisee ihmisen eloonjäämisen. Teesi on yksinkertainen ja tajuttava, mutta vaikea toteuttaa.
 
Rinne on luontomystikko, joka kunnioittaa luonnon pyhyyttä ja haluaa säilyttää sen mahdollisimman koskemattomana ja alkuperäisenä. Hän edustaa teknopessimismiä, jonka mukaan ihmisen hallinnasta karannut tekniikka johtaa tuhoon. Myöhäistuotannossa yhä merkittävämmäksi teemaksi muodostuu luonnon henkinen merkitys ihmiselle.

Suonnansaarelainen elämisen malli on ekologisesti vastaansanomaton, mutta nykyihmiselle mahdoton. Sen Rinnekin myöntää monesti. Faustinen ihminen ei pysty pysähtymään saati peruuttamaan, vaikka se olisi ainoa mahdollisuus turvata tulevaisuus. Elintason kohottamisesta kieltäytyminen olisi kuin "kieltää kroonista juoppoa juomasta tai huippukuntoista juoksijaa tekemästä uutta maailmanennätystä".
 
Utopian rinnalla Rinne kuljettaakin antiutopiaa, dystopiaa, johon nykykehitys johtaa. Viime kädessä katastrofi tuhoaa ihmiskunnan, mutta ei elämää; muu luonto alkaa aikanaan toipua. Ellemme osaa yksinkertaistaa elämäämme, luopua turhasta kulutuksesta, puolittaa menojamme, edessämme on väistämättä katastrofi. Jos katastrofi tapahtuu ajoissa, ihminen voi lajina pelastua ja pääsee elämään luomuelämää.
 
Käytännössä myös Rinteen utopia olisi dystopia. Nykyihmiselle elämä maaseudulla ilman tekniikkaa olisi suurta kärsimystä. Hirvittää ajatellakin, mistä kaikesta joutuisimme luopumaan, jos meillä ei olisi sähköä eikä peltotöihin traktoria.
 
Suomi on kansakuntanakin pyrkinyt kaikin keinoin eroon perinteisestä talonpoikaiskulttuurista, jonka varaan Rinne ekologisen utopiansa rakentaa.


Koskisota koulutti

Rinteen ajattelu jalostui ja ääni sai voimaa omista kokemuksista. Hän oli nähnyt Oulujoen ja Kemijoen kuohuvan vapaana. Ja myös sen, miten voimalaitokset tappoivat joet, ja jokivarren asukkaat saivat odotella korvauksia vuosikymmeniä. Hän näki, miten metsähallitus tuhosi avohakkuin pohjoisen ikimetsät ja sen jälkeen metsätalouden koneistuminen ja maaseudun rakennemuutos pakettipeltolakeineen vei maaseudun elinvoiman.
 
Pohjoisen luonnon riisto sodista nousevan valtakunnan tarpeisiin oli yleisesti hyväksyttyä politiikkaa 1960-luvun lopulle saakka. Rinne liitti pohjoisen luonnon ja ihmisen koloniaalisen riiston yhteen jo 1960-luvun alussa. Hän niputti siihen myös modernisaation. Johtopäätöksenä oli, että kehitys kulkee väärään suuntaan.

Taistelu Kuusamon koskista oli Rinteen ympäristöajattelun korkeakoulu. Koillissanomien päätoimittajana hän aluksi kannatti voimaloiden rakentamista alueen hyvinvoinnin nimissä, mutta käänsi pian kelkkansa. Rinne uskalsi asettua yleisiä arvoja vastaan; ympäristöliike pystyi samaan kymmenen vuotta myöhemmin.
 
Pohjolan Voima ja Imatran Voima taistelivat Kuusamon koskista 1950-luvun jälkipuoliskolla. Luonnolle oli onneksi, että yhtiöt olivat riitaantuneet Kemijoen työmailla, eikä rakentamisen edellyttämää kahden kolmasosan osuutta koskista saanut kumpikaan. Rinne teroitti kynänsä suojelun puolesta 1950-luvun lopulla. Hurjin debatti käytiin vuonna 1961, jolloin Kuusamo-seuran edustajat Reino Rinne ja Arvo Heikkinen tulivat tutuiksi niin eduskunnassa kuin valtakunnan lehdistössäkin.
 
Voimayhtiöiden kanssa liittoutunut Kuusamon kunta näki Rinteen toiminnan vahingolliseksi. Koillissanomat yritettiin vaientaa kunnan ilmoitusboikotilla ja kilpailevan lehden perustamisella 1962. Rinne koki manööverin vain lujittaneen suojelijoiden asemaa. Tarjottiinpa hänelle myös kyytiä hieman Lapuanliikkeen hengessä.
 
Vuonna 1969 Kuusamon koskikomitea suositti koskien ja isojen järvien suojelua. Lopullisen turvan toi koskiensuojelulaki vasta 1987.
 
Millainen olisi Kuusamon matkailun vetovoima, jos Jyrävän paikalla olisi voimalaitos tai säännöstellyn Kitkan vedet olisi kanavoitu Livojärven kautta Kostonjärveen ja Iijokeen? Pohjolan Voiman historiikissa Kai Hoffman antaa suoran tunnustuksen Rinteelle: Koillissanomat esti yhtiön säännöstelyaikeet Kuusamossa.
 
Rinne osasi toimittajana käyttää menetelmiä, joita luonnonsuojelijat alkoivat omaksua Pekka Nuortevan johdolla vasta 1970-luvulle tultaessa.
 
Oli Rinne ollut tiukassa paikassa aiemminkin. Rintamareportterina hän todisti ensimmäisten joukossa Rovaniemen savuavia raunioita. Lappi rakennettiin uudelleen, mutta Kuusamon vesistöjen tuhoaminen olisi ollut katalampi teko: niitä ei olisi ihmisvoimin voitu palauttaa ennalleen.

 

                      Pentti Linkola ja Reino Rinne Suonnansaaren pirtissä 1993.
                      Valokuva: Wesa Rinne.

 

 

Sotaa, rauhaa ja Raamattua

Rinteen ilmaisu on mielenkiintoinen yhdistelmä uskontoa, politiikkaa, sotaa ja rauhaa. Hän aloitti oman rötösherrajahtinsa luonnon vihollisia vastaan 1960-luvun lopun osallistuvan taiteen ja yhteiskunnallisen protestin ilmapiirissä.
 
Etelävastainen ja kaunainen herraviha sai vaikutteita yhteiskunnallisen murroksen ja maaseudun ahdingon synnyttämästä poliittisesta populismista. 1970-luvun taite oli Suomessa voimakasta muutoksen aikaa. Taiteen yhteiskunnallinen aalto ja ympäristöherääminen suosivat hätkähdyttävää retoriikkaa.
 
Raamatullinen kieli tarttui Rinteeseen jo kotoa lestadiolaisena maallikkosaarnaajana toimineelta isältä. Raamatun paratiisi ja tuomiopäivän kuvat oli helppo siirtää luonnonsuojelun palvelukseen, koska kuvasto oli kaikille tuttua.
 
Teknologiaan sitoutuneen ihmisen ja luonnon suhdetta Rinne kuvasi sodan retoriikalla: ihminen taistelee luontoa vastaan. "Metsäsota kiihtyy. Liekinheittäjät sylkevät tulta. Teollisuus hirnuu Lapin ja Koillismaan lakimetsien ikimetsien säilyneitä rippeitä. Panssareita keskitetään suojelualueiden turmelemiseksi." Sotapropaganda oli tullut tutuksi tiedotuskomppaniassa.
 
Erityisen tärkeänä Rinne pitää metsiä, jotka ovat osa identiteettiämme ja elämisen ehto; metsän mukana tuhoutuu ihminenkin. Puut hän rinnastaa ihmisiin ja avohakkuun kansanmurhaan.
 
Myöhäistuotannossa yhä näkyvämmän roolin saavat pasifismi ja idän uskonnoista tuttu sopusoinnun tavoittelu, mikä ilmenee jo teosten nimissäkin: Jumalainen vesi (1983), Sopusoinnun tie (1986) ja Totaalinen rauha (1987). Kirjoittaja kokee olevansa osa luontoa.
 
"Suonnansaaressa en tunne olevani yksin silloinkaan kun olen todella yksin. Viikon, kuukauden, kesän. Saaren jokainen puu, oksa, lehti, jokainen ruoho elää omaansa ja samalla yhteistä elämäämme. Kivetkin."
 
Viimeisessä teoksessaan Luotiin Koillismaa (1995) Rinne yhdistää faktaa Koillismaan rakentumisesta ja dystopiaa sen tuhoutumisesta. Teoksen muisteluosuuksissa valotetaan muun muassa Koillissanomien historiaa ja koskisodan tapahtumia. Fantasiaosuudessa eletään antimaassa, kuolleitten valtakunnassa aikana, kun Koillismaa on tuhoutunut. Päähenkilö käy keskusteluja ihmiskunnan kohtalosta muun muassa F. E. Sillanpään ja Leo Tolstoin kanssa.

 

 

Ekofilosofiaa savusaunassa

Huutaja pohjoisen erämaista oli eksoottinen ilmestys, jota käytiin hanakasti haastattelemassa erityisesti 1970-luvun alussa. Jutuista päätellen Rinne teki vieraisiinsa syvän vaikutuksen.

Savusaunansa lämmössä hän selitti filosofiaansa ja pehmitti monet vieraat aatteensa taakse. Suonnansaaressa, Koillismaan Eedenin puutarhassa, Rinteen sanat saivat katetta ja argumentaatio voimaa. Kuka ei olisi uskonut yksinkertaisen elämän onneen, teknistymättömään luomuviljelyyn ja luonnon läheisyyden siunauksellisuuteen saaren rauhassa. Kun näki ja koki, uskoi myös todeksi.
 
Kirjailijana Reino Rinne on jäänyt marginaaliin. Kirjallisuushistoriat eivät häneen sanoja haaskaa. Ongelmana on sisällön korostaminen muodon kustannuksella, kirveellä veistämisen estetiikka. Rinne halusi kirjoittaa tekstiä, jonka jokainen ymmärtää. Hän ei livertele muotitietoisesti ja pyri miellyttämään kirjallisuuden portinvartijoita.
 
Ongelma on myös tietoinen sitoutuminen paitsi luonnon myös pohjoisen ihmisen ja perinteisten maalaisarvojen puolustajaksi. Myöskään puolittamisen paatos ei pure nykyihmiseen. Ei hän halua kuulla, että pitäisi tyytyä vähempään, koska koko järjestelmä huutaa, että kaikkea pitää olla enemmän. Nollakasvu on katastrofi.
 
Kokeneena toimittajana Rinne kirjoittaa kirjallisuuden ja journalismin leikkauspisteessä. Runot ja aforismit, joita hän kutsui uforismeiksi, lähenevät journalistista kommentointia. Ne ottavat nopeasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toimittajana Rinteen tuli ottaa yleisönsä ja sidosryhmänsä huomioon, mutta kirjailijana hän saattoi vapaasti kulkea omaa yksinäistä tietään.
 
Rinne on saanut monenlaisia tunnustuksia. Viimeisin vuonna 1993 myönnetty ekosenaattorin arvo nosti hänet muun muassa akateemikkojen Georg Henrik von Wrightin ja Matti Kuusen sekä professori Rauno Ruuhijärven kanssa Ekosäätiön neuvottelukuntaan.
 
Pentti Linkola, Pekka Nuorteva ja Suomen Luonto -lehden pitkäaikainen päätoimittaja Teuvo Suominen suorastaan ylistävät Rinnettä. Suomen luonnonsuojeluliitto sen sijaan vieroksui oman tien kulkijaa. Kansalaisjärjestön tehtävä onkin haalia mahdollisimman paljon maksavia jäseniä ja myötäillä yleistä mielipidettä. Rinteen ja Linkolan kaltaiset suoraan puhujat ovat silloin häirikköjä.
 
Yksittäisen ihmisen elämisen tapaa on vaikea ulottaa yhteiskunnan tasolle. Utopioiden ongelmana ylipäätään on se, että ne edellyttävät ihmiskunnan tottumusten suurta uudistamista. Toisaalta on kohtuutonta vaatia idealistilta realismia. Toisin ajattelijoita tarvitaan, jotta kehitystä tapahtuisi. Se on sitten politiikkaa, mihin ratkaisuihin sitoudutaan. Rinne on asiansa esittänyt ja tarjonnut työkalujakin, muiden tehtävä on päättää, ryhdytäänkö toimeen vai unohdetaanko koko juttu.

 

 

 

Reino Rinne 1913–2002:
Esikoisromaani Tunturit hymyilevät, 1945.
Perusti Kaltion Atte Kalajoen kanssa 1945.
Toimittaja Kalevassa 1938–1947.
TK-miehenä jatkosodassa ja Lapin sodassa 1942–1944.
Lapin Kansan päätoimittaja 1947–48.
Koillissanomien päätoimittaja 1950–1968.
Vapaa kirjailija 1968–2002.
Valtion kirjallisuuspalkinto teoksesta Anna minulle atomipommi 1971.
Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1977.
Ekosenaattorin arvo 1993.
Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtori 1994.
Tuotanto 30 teosta: romaaneja, novelleja, runoja, uforismeja, kuntateoksia; viimeinen julkaistu teos Luotiin Koillismaa 1995.
Lisää tietoa: www.reinorinne.com

 

Teksti: Pertti Sillanpää

 

 

Uforismeja:

"Kirjailijan velvollisuus: osoittaa vaihtoehtoja. Miksi emme esittäisi mahdottomiltakin tuntuvia? Monet lausutut mahdottomuudet ovat myöhemmin osoittautuneet mahdollisiksi."

"Ihminen ahnehtii itsensä kuoliaaksi."

"Kenelläkään meistä ei ole syytä pitää itseään luonnonystävänä tai luonnonsuojelijana. Luonto ei ole ilmoittanut, hyväksyykö se meidät vai hylkää. Meidän tulisi pyrkiä elämään luonnon veljinä, luonnon sisarina – luonnonihmisinä."

"Tämän päivän maailma käy sotaa tulevaisuutta vastaan."

"Jokainen raipanisku luonnon ruumiiseen kimmahtaa siitä takaisin kuin bumeranki tai niin kuin kaiku: se palaa ja osuu itseemme."

"Ihmisen tarkoitus tässä elämässä? Tulla hyväksi. Hyväntekijäksi. Itsekkyyden itsestä pois kitkeminen."

"Raamatunlause 'tehkää maa alamaiseksenne' tuntuu pikemminkin kateellisen pirun kirjoittamalta kuin Jumalan sanalta."

 

 

puolet pois

Jos malttaisimme mielemme
ja tyytyisimme hieman vähempään,
hiljentäisimme vähän vauhtia
ja silmäilisimme ympärillemme,
jos tekisimme parannuksen
säilyisi maapallo elinkelpoisena
parin seuraavan sukupolven ajan.
Jos oikein todella järkiintyisimme
maa saattaisi selviytyä ja säilyä
elinkelpoisena iäisyyteen.

Mutta meiltä vaadittaisiin paljon,
meidän pitäisi kieltäytyä
kohottamasta elintasoamme,
punnertamasta sitä joka vuosi
uuteen häikäisevään ennätykseen.
Sehän olisi kuitenkin yhtä kuin
kieltää kroonista juoppoa juomasta
tai huippukuntoista juoksijaa
tekemästä uutta maailmanennätystä.

Pitäisi jättää ostamatta joka toinen auto
televisiovastaanotin pakastekaappi,
joka toiset kengät ja sukkahousut,
joka toinen turkki ja käsilaukku
ja hankkia vain joka kolmas puku ja hattu,
hame aamutakki tohvelit aluskerrasto,
Hylkäämme kaiken viimeistään puolipitoisena.

Pitäisi aina vaatia luonnontuotteita
synteettisistä kuiduista valmistettujen
ja muiden liian ikuisten asemesta.
Pitäisi hankkia vähemmän verkkoja
eikä juuri ensinkään muoviveneitä,
vähemmän lasikuituvapoja kuten myös
ikuisesti kestäviä mutta ainoastaan
hetken tallella pysyviä siimoja.

Vuoden 1998 kesällä ei kukaan voi mennä
Koillismaan kuuluisille kalapaikoille,
jos sinne silloin enää on menijää tai
mitään kalastuksellista asiaakaan
(kalaa ainakaan ei ole);
pudonneiden ja poisheitettyjen
ikisiimojen ja lahoamattomien
pyydysten ryteikkö käy kuin käykin
ylipääsemättömäksi.

Hyvät läsnäolijat.
Kukkien käyttöä meidän tulisi lisätä
(puutarhakukkia, ei kestokääreissä)
ja ystävien joukon saisimme nykyisestä
kymmen mutta mieluimmin satakertaistaa.

 

Kokoelmasta Anna minulle atomipommi (Alea-kirja, Helsinki 1970)