Teksti: Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisten kielten tutkija Helsingin yliopistossa ja vapaa kirjoittaja. Hänellä ei ole mitään yhteyksiä uusoikeistolaisiin liikkeisiin ja hän sanoutuu irti kaikenlaisesta rasismista.

 

 

Viime Kaltiossa (2/03) Aslak Aikio tarttuu kiinnostavaan aiheeseen kirjoittaessaan Saksan kolmannen valtakunnan roolista eläinoikeustaistelun edelläkävijänä. Hänen kirjoituksensa keskiössä on se varmasti todenmukainen ajatus, että eläinoikeudet olivat oleellinen osa natsien maailmankatsomusta, eivät sivupolku, joka voidaan unohtaa keskusteltaessa eläinoikeusliikkeen historiasta tai Hitlerin Saksasta.

Artikkelista saattaa kuitenkin jäädä lukijalle käteen hieman päivittelevä vaikutelma: siis, että natsitkin ovat voineet olla oikein edistyksellisiä, ohhoh, tai, että eläinaktivistit ovat siis natseja, huh. Nähdäkseni tällaiset ongelmat ovat näennäisiä ja liittyvät vääriin käsityksiimme natseista, jotka kahvipöytäkeskusteluissa ovat jo kauan sitten muuttuneet pahan arkkityyppisiksi edustajiksi vailla inhimillisiä ominaisuuksia, idealistisista pyrkimyksistä puhumattakaan.

Kuitenkin juuri natsien idealistisuus yhdistää heitä vaikkapa eläinaktivisteihin ja muihinkin aikamme maailmanparantajiin. Eläinoikeusliike taas muistuttaa meitä siitä, että oma yhteiskuntamme syyllistyy sekin samantyyppisiin rikoksiin, joita on tapana kauhistella natsien yhteydessä.

Eläinoikeuskysymyksen ja natsismin välisiä analogioita on siis kaikki syyt pohtia esseistisen ajattelun keinoin. Tämä tarkoitus on seuraavilla huomioilla, joiden innoittajana Aikion kirjoitus on toiminut.

Natsijohtajien oletettu psykologinen pimeys ja eläinrakkaus

Tiedämme, että Saksan natsivalta johti henkiseen ja aineelliseen katastrofiin, sotaan ja joukkomurhiin. Siksi ajattelemme natseja mielellämme pahoina ihmisinä. Aivan erityisesti tämä rooli on varattu natsijohtajille, joiden psykologisesta pimeydestä on kirjoitettu tonnikaupalla oppineita analyyseja ja esseitä. Myös Aikio viittaa artikkelissaan Peter Englundin tulkintaan, jonka mukaan natsijohtajien ihmisviha ja eläinrakkaus olivat saman kolikon kaksi puolta. Hän kuvaa käsitystä "psykologisesti onnahtavaksi", mutta toteaa, että "siinä voi olla perää".

Epäilyihin moisen selityksen sattuvuudesta on tietysti kaikki syyt yhtyä. Johtavien natsien tulkinta ihmisvihaisiksi mielipuoliksi on aika epäuskottavaa kun tiedetään, että miljoonat aikalaiset päinvastoin kokivat heidän edustavan vastuuta ja rakkautta Saksan kansaa kohtaan. Monien johtavien natsien positiivisista inhimillisistä piirteistä on myös lukuisia aikalaistodistuksia, kun taas heidän oletettuun demonisuuteensa liittyvät muistelukset näyttävät usein olevan apokryfisia tai jälkiviisauden sävyttämiä.

Helsingin kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan David Edgarin näytelmää, jossa Saksan varusteluministeri Albert Speer kuvataan sympaattisena ja älykkäänä, oman kunnianhimonsa uhriksi ajautuvana miehenä. 'Hyvän natsin' maineessa olevan Speerin psykopatologian märehtiminen muodostaakin jo oikeastaan oman kirjallisen tyylilajinsa (edustajinaan Edgarin ja Speerin itsensä lisäksi mm. Gitta Sereny ja Yrsa Stenius), mutta muistakin johtavista natseista löytää etsimättä puolueettomia ja positiivisia aikalaiskommentteja.

Esimerkiksi paholaismaisimpana natsijohtajana yleisesti pidetty Heinrich Himmler näyttää elämänkertojensa valossa olleen paitsi eläinystävä, myös mukava seuramies, joka muisti aina ostaa lahjoja vieraidensa lapsille. Folke Bernadotte, joka oli tietoinen keskitysleirien tapahtumista ja odotti Himmlerin tavatessaan kohtaavansa ihmishirviön, kuvaa kiltin kansakoulunopettajan oloista miestä, joka liikuttui kyyneliin asti saatuaan lahjaksi riimukirjoituksia käsitelleen teoksen. SS-johtajan säilyneet nuoruudenpäiväkirjat sisältävät nekin todisteita mielenlaadusta, jonka olettaisi sopivan huonosti historian kuuluisimmalle massamurhaajalle, kuten vaikkapa seuraava kappale:

"Kävin vierailulla rouva Kernburgerin luona. Sääli tuota vanhaa naista. Hänen luonaan vallitsee todellinen kurjuus. Hän on melkein liian heikko nälästä ja nääntymyksestä voidakseen kävellä. Ihmiset ovat niin kovia ja säälimättömiä häntä kohtaan. Tein hänelle pullia ja pikku kakun, jonka jätin pöydälle, ilman että huomautin siitä hänelle."

Moiset rivit eivät ole fanaattisen tappajatyypin kirjoittamia. Ne on kirjoittanut herkkä ihminen, jolla oli monia tavallisesti rakastettavina pidettyjä luonteenpiirteitä. Samasta herkkyydestä todistanee Himmlerin voimakas metsästyksen vastainen mielipide, johon Aikiokin viittaa.

Natsien rikosten selittäminen heidän oletetun epäterveen psyykensä avulla onkin omiaan palvelemaan lähinnä ns. kunnon ihmisten sielullista integriteettiä. Jos natsit olivat hulluja, niin silloin minä - Jumalan kiitos - en voisi olla natsi. Mutta tämä on typerä lähtökohta, sillä tosiasiat viittaavat siihen, että natsit eivät olleet hulluja. Ja kun he eivät kerran olleet, ei siinä liene mitään selitettävää, että he pitivät myös eläimistä. Useimmat pitävät, ja natsit pitivät ihmisistäkin.

Normaalius ja väkivalta - keskitysleiri ja teurastamo
Natsien hirmutekoja johtaneilla oli siis (enimmäkseen) terve psyyke, mutta sairas maailmankatsomus. Natsifilosofian mukaan huonon rodullisen aineksen poistaminen oli elämän itsensä palvelemista, moraalista ja ylevää, jos kohta inhimillisesti tuskallista.

Esimerkiksi juutalaisten tuhoaminen ei siihen osallistuneiden vakaumuksellisten natsien näkökulmasta ollut mikään nautinnollinen tappamisen bakkanaali, vaan epämiellyttävää kuin likaisen vessanpytyn peseminen. Se oli järjen voitto tunteesta, uhrautumista paremman huomisen hyväksi. Tästä todistaa groteskilla tavalla Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin muistelmateos, jossa miljoonien kaasuttaminen nähdään tosin julmana ja vastenmielisenä, mutta aivan välttämättömänä - tekona, josta tultaisiin vielä olemaan kiitollisia!

Kuinka epänormaali ihminen sitten oikein tarvitaan tuottamaan noin brutaali ajatus? Useimmilla ihmisillä toki lienee kyky ainakin väliaikaisesti esineellistää toiset tuntevat olennot. Tämä ilmenee muissakin yhteiskunnissa kuin Hitlerin Saksassa.

Kaikissa maissa julistetaan sodan aikana tavallisesti arvossapidetyt inhmimilliset piirteet tuomittavaksi pelkuruudeksi, mutta rajatilainen tappajan persoonallisuus dekoroidaan mitalein. Ja sama moraalin suhteellistamisen, ehdollistamisen ja rajoittamisen kyky ilmenee siinäkin, miten eri tavoin olemme tottuneet suhtautumaan vaikkapa lemmikkinä pidettävään koiraan ja biologisesti lähes identtiseen turkistarhakettuun. Kuten tunnettua, jos pitää koiraa vankeudessa pienessä teräsverkkohäkissä saa syytteen eläinrääkkäyksestä, mutta jos pitää kymmentä tuhatta kettua samanlaisissa oloissa ja lopettaa ne sitten kaasulla ja sähköiskuilla, harjoittaa laillista elinkeinoa.

Kotieläinten asema koki 1900-luvulla historiallisesti ainutlaatuisen nopean muutoksen yksilöllisestä huolenpidosta esineellistävään ja päämäärärationaaliseen kohteluun. Kun 1900-luvun alussa kaikilla Euroopan lehmillä oli nimi, sen lopussa suurimmalla osalla oli enää vain numero. Kun 1900-luvun alussa kaikki Suomen kanat elivät vuosia lajityypillistä elämää, sen lopussa tapettiin joka vuosi lähes kuusikymmentä miljoonaa noin kuukauden ikäistä kanaa, joita myytiin puolen tunnin keskipalkan kappalehintaan. Ja niin edelleen.

Nykypäivän eläinoikeusliike asettaakin meidät aika lailla samanlaisten kysymysten eteen kuin natsismi. Auschwitzin keskitysleiri ja tehokas lihan tai turkisten tuotantoyksikkö ovat hyvin samanlaisia laitoksia. Molemmat suorittavat tappamistehtävää rationalisoiduin keinoin ja aikaisemmille sukupolville käsittämättömässä mittakaavassa. Molemmissa tappamisen tehdasmaisuus palvelee paitsi kapasiteetin lisäämisen ja kustannusten vähentämisen, myös väkivallan todellisuuden etäännyttämisen tehtävässä. Molemmissa toimitaan tuntevia olentoja kohtaan tavalla, joka ei ole mahdollinen "normaaleissa" yhteyksissä. Ja molemmat toimivat oletetun hyödyn ja välttämättömyyden nimissä.

Heinrich Himmler koki juutalaisten tuhoamisen lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi. Hän sai voimakkaita psykosomaattisia pahoinvointikohtauksia todistettuaan joukkomurhaa kaasukammiossa, mutta koki myös ylpeyttä suorittaessaan "historiallisen velvollisuutensa" loppuun asti. Kun ajattelen vastentahtoista ja velvollisuudentuntoista tapaa, jolla hän hoiti juutalaisten kaasuttamista, muistan taannoisen tv-dokumentin sikafarmariksi opiskelleesta nuoresta miehestä. Tämä leikki hymyssä suin hoitamiensa possujen kanssa ja kuvaili vastenmielisyyden tunteitaan joutuessaan teurastamaan ne, mutta samalla voivotteli, miten "jonkunhan se on pakko tehdä."

Pehmeä tieto ja kova väkivalta
Monet psykologit korostavat, että pikemminkin kuin pahaa tahtoa, väkivalta edellyttää pehmeän "tiedon" ja integroidun maailmankuvan valtaa ihmiseen. Tämä käy havainnollisesti ilmi klassisesta kokeesta, jossa suurin osa ihmisistä on valmiita antamaan valtavia sähköshokkeja valittavalle, huutavalle ja lopulta tajuttomaksi käyvälle ihmiselle, kun luotettavan oloinen, "tiedettä" edustava kokeen johtaja käskee.

Myös Himmler tiesi, että juutalaiset tulee tappaa, jotta rouva Kernburgerin kaltaiset kurjissa oloissa elävät ihmiset alkaisivat voimaan paremmin. Radikaali eläinaktivisti tietää, että turkistarhaaja on vastuussa joukkomurhista ja siksi häntä on oikeus kiusata mielisairaalaan asti. Ja mekin kaikki tiedämme, miten eläinten kurja kohtelu on mukamas suorastaan välttämätöntä, jotta saisimme ruokaa ja päällepantavaa.

Ihminen on taipuvainen toimimaan siten kuin parhaan tiedon valossa uskoo olevan parasta ja monasti hän todella erehtyy. Pidämme keskiajan noitavainoja järjettömänä väkivaltana, mutta aikalaisille kyseessä oli vakavasti perusteltu yhteiskunnan suojeleminen. Pidämme orjakauppaa sairaana ilmiönä, mutta sen mahdollistivat tieteellisiksi koetut käsitykset, joiden mukaan "musta rotu" ei tunne edes kipua. Kauhistelemme brutaaleja tapoja, joilla naisia on vuosisatojen ajan alistettu, mutta parhaat asiantuntijat pitivät vuosisatojen ajan mahdottomana, että naisella voisi olla sielu. Pidämme natsien rotukäsityksiä painajaismaisina ja unohdamme, että ne olivat satoja vuosia pitkän tutkimustradition pohjalta syntynyt poliittinen toimenpideohjelma.

Myös eläinten tehdasmaisia kidutuslaitoksia pidetään nykyään yleisesti jotenkin luonnollisena tapana tuottaa ruokaa. Emme halua ymmärtää, että ne ovat uusi ja ohimenevä ilmiö ihmiskunnan historiassa. Sadan vuoden päästä niitä kauhistellaan todennäköisesti yhtä paljon kuin nyt kauhistellaan noitavainoja, orjakauppaa, naiskauppaa ja natseja.

Natsien ja eläinoikeusliikkeen idealismi
Jokaisen sukupolven hellimä tieto on pian osoitettu virheelliseksi. Ja kaikkina aikoina jonkinmoinen määrä poikkeusyksilöitä pitääkin hieman kiusallista melua siitä, miten normaaliksi koettu on itse asiassa pelkkää väkivaltaa ja murhaa. Sellainen ihminen oli kaksikymmentä-kolmekymmentäluvun taitteen natsiaktiivi, joka tiesi yhteiskunnan olevan kulkemassa kohti itsemurhaa salliessaan "kansainvälisten finanssijuutalaisten" myyräntyön, mutta sellainen henkilö on myös nykyajan eläinaktiivi, joka tietää yhteiskunnan suosivan murhaa, koska kaupassa myydään nakkeja.

Herkkyys kärsimykselle ja usein lisäksi omakohtaisesti koettu vääryys on yhteiskunnallisen radikalismin käyttövoima. Se houkuttelee ihmisiä, joilla on tietynlaiset psyykkiset valmiudet ja toimii yhteiskunnallisen muutoksen tienraivaajana. Radikalismiin kuuluu myös selkeä viholliskuva, jota tukee myytti "pahoista ihmisistä". He voivat olla juutalaisisia, kommunisteja, porvareja, kapitalisteja tai turkistarhaajia, mutta radikalismin maailmanselitys on silti aina sama: kun pahat ihmiset on raivattu pois, koittaa onnen aika. Myös aivan keskiluokkaiset, pulleat ja latteat kansalaiset tuntevat myytin pahoista ihmisistä, mutta he liittävät sen säännönmukaisesti kaukaisiin aikoihin ja paikkoihin tai marginaalisiin ihmisryhmiin: arabimaihin, Venäjälle, natsi-Saksaan tai kettutyttöihin.

Nykyajan aktivistien ja natsien psykologisten motivaatioiden rinnastaminen viittaa siihen, että radikalismin ihmiskuva on syvästi virheellinen. Banaali tosiasia on, että pahaa tekevät pääasiassa hyvät ihmiset hyvässä tarkoituksessa, rationaaliseksi ja moraaliseksi koetun maailmankuvan ohjaamina. Tällainen käsitys on keskeinen myös reformoidussa kristillisessä teologiassa ja syvyyspsykologisessa ihmiskuvassa, joista edellinen korostaa ihmisen moraalitajun erehtyvyyttä ja kvalitatiivista eroa hyvän ja pahan näkevään Jumalaan, jälkimmäinen taas tarkastelee yleviäkin kulttuurin saavutuksia muutamien yksinkertaisten ja "alhaisten" biologisten viettien toteuttamisen sivutuotteina.

Sekä kristinusko, että psykoanalyysi näkevät ihmisen varsin pitkälle eläimen kaltaisena. Niiden mukaan ihminen ei kovin helposti kykene muuttamaan destruktiivista käyttäytymistään. Natsien (ja myös kommunistien) edistys- ja taisteluhenkinen maailmankuva vierastikin hyvästä syystä molempia. Idealismille ominainen katteeton luottamus ihmiseen selittää osaltaan niin natsien kuin nykypäivän aktivistien viehtymystä buddhalaisuuteen, jonka käsitys ihmisestä on juutalais-kristillistä uskonnollista traditiota optimistisempi.

Natsismin ajankohtaisuus
Kun alamme ymmärtää natsien pahuuden arkipäiväisyyttä, voimme lähestyä heidän eläinoikeuskäsitystäänkin terveemmallä tavalla. Kuten mikä hyvänsä maailmankatsomus, natsi-ideologia oli lähtökohdiltaan epäyhtenäinen ja sisälsi sekä ilmeisen oikeita, että vääriä käsityksiä. Natsit olivat radikaaleja maailmanparantajatyyppejä, jotka panivat toimeen kaikenlaisia radikaaleja uudistuksia, parempia ja huonompia, vaikka vain jälkimmäisistä on sopivaa muistuttaa.

Kuvamme natseista on jo kauan sitten irronnut historiallisesta todellisuudesta ja muuttunut pahan mytologiaksi. Arkipäiväisessä historiankäsityksessä natsismilla on sama paikka kuin Mordorilla J.R.R. Tolkienin Keskimaassa, jossa hyvyys ja pahuus ovat ihmisten ja paikkojen ominaisuuksia. Harvat suostuvat näkemään natsien normaaliutta ja inhimillisyyttä tai natsien väkivallan suhteellisuutta väkivallan täyttämässä ihmishistoriassa. Vielä vaikeampaa on sulattaa ajatusta natseista myös edistyksellisinä.

Asia on sitä kiusallisempi, kun näyttää, että tabuksi julistetun natsismin ideologiset lähtökohdat ovat tällä hetkellä paljon ajankohtaisempia kuin "sallitun" vasemmistolaisen radikalismin. Kun jälkimmäinen juontaa juurensa valistuksen ja industrialismin ajan ihmis- ja edistysuskosta, korosti edellinen ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta, kulttuurin kontinuatiivisuutta suhteessa "luontoon" ja resursien niukkuutta ihmiskunnan tulevaisuuden kohtalonkysymyksenä. Kaikki nämä ovat varsin ajankohtaisia teemoja ympäristöfilosofisissa keskusteluissa. Sen sijaan ihmisusko ja edistys lienevät Auschwitzin ja Hiroshiman jälkeen hieman passé.

Natsi-ideologien tarjoama utopia vehreästä ja maalaismaisesta, nykyistä pienemmän ihmismäärän kansoittamasta maailmasta ilman likaisia suurkaupunkeja tuntuu - rotukäsityksistä puhdistettuna - olevan identtinen nykyajan ympäristöliikkeen utopioiden kanssa. Ainakin se on houkuttelevampi kuin saman aikakauden kommunistien industrialistinen ja urbaani utopia. Myös natsien käsitys eri kulttuuripiirien fundamentaaleista eroista tuntuu sopivan globalisaation ongelmista keskustelevalle 2000-luvulle paremmin kuin vasemmistolaisten radikaalien perinteinen usko samojen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisumallien oikeutukseen kaikkialla maailmassa.

Natsien maailmankatsomuksen hirvittävyys ja taantumuksellisuus ei siis ole aivan koko totuus. Heidän maailmankatsomuksensa oli myös älyllisesti kiehtova, koherentti ja emotionaalisesti houkutteleva. Juuri siksi se houkutteli suuria ihmismassoja ja myös älymystöä.

Natsien kanssa yhtenevistä aatteellisista lähtökohdista on luotu myös salonkikelpoista yhteiskunnallista ajattelua. "Elämän kunnioittamisen" filosofian luoja Albert Schweitzer, joka halusi tuoda kasvit ja eläimet moraalisen käyttäytymisen objekteiksi toisten ihmisten rinnalle, imi hänkin älyllisiä vaikutteita samasta henkisestä maaperästä kuin natsi-ideologit. Myös natseja avoimesti ihaileva Pentti Linkola on korostanut ajatustensa yhteneväisyyttä Nobelin rauhanpalkinnolla palkittuun Schweitzeriin.

Post scriptum: natseja oomme kaikki
Nykyään tuotantoeläinten ja kansallissosialistien nimitykset ovat haukkumasanoina käytössä rinnakkain. Tällä viitataan siihen miten kummatkin ovat mukamas jotain ihan muuta kuin me itse: natseja, sikoja, natsisikoja! Totuus on valitettavasti aivan toisenlainen. Me olemme eläimiä, ja samankaltaisia kuin natsit: parhaan tiedon varassa toimivia, koherenttiin maailmankatsomukseen pyrkiviä, hyvää (ja joskus pahaakin) tahtovia, mutta ennen kaikkea erehtyväisiä.

Ihmisen ja eläimen samaistamisen ajatuksesta käsin ovat monet, kuten Peter Singer ja Tom Regan, halunneet vaatia "oikeutta" eläimille. Jos kuitenkin suostumme samaistumaan alistettujen eläinten lisäksi myös alistajaan, kuten natseihin, alkaa tämä vaatimus tuntua varsin julmalta. Olemmeko me - ihmiset ja eläimet - muka niin viisaita, että kykenemme luomaan itsellemme hyvän elämän, jos meillä on oikeuksia ja vapauksia? Vai erehdymmekö, kuten edelliset sukupolvet, tai sellaiset eläimet, jotka viettiensä varassa syöksyvät turhaan kuolemaan?

Kun tyhmät ja vajavaiset ovat tehneet paljon pahaa, ei oikeudenmukaisuus olekaan sitä, mitä tulee vaatia. Niin keskitysleirillä kuin teurastamossa rikokset ovat niin hirvittäviä, ja rikolliset niin viattomia, että oikeudenmukaisuuden sijaan piikkilangan molemmilla puolilla tarvitaan armoa. Armoa eläimille ja armoa natseille. Ei oikeutta kenellekään, sillä maailma ei kestä oikeudenmukaista tuomiota.

Kolmannen valtakunnan eläinoikeudet - Aslak Aikio