Täällä pohjanperillä viimeisen reilun tuhannen vuoden ajan ovat historiallista tapahtumista dominoineet viikingit, skandinaavit. Heidän vastapainokseen nousi idässä vähitellen Bysantin ortodoksian perillinen Venäjä. Suomi heimoineen jäi siihen väliin ja jauhautui kahtia, ennen kuin oli edes ennättänyt saavuttaa valtiollista tasoa ­ näinhän me olemme tottuneet ajattelemaan.

Mutta onko tämä sittenkään koko totuus? Voittajien, germaanien ja skandinaavien omasta historian kirjoituksesta ja arkeologian saralta nousee eteemme hämmentäviä asioita.
Ennen viikinkiaikaa, 400-700 -luvuilla, Suomi oli suhteellisen vahva ja itsenäinen esim. asetekniikassa ja koruissa. Lisäksi Suomesta näyttää olleen suorat ja melko kiinteät yhteydet Baltiaan ja Keski-Eurooppaan, Skandinavian ohi, ja tietysti myös idän sukulaiskansoihin. Liian vähälle huomiolle on jäänyt se, miksi viikingit eivät vallanneet Suomea, vaikka he vaikuttivat ja terrorisoivat melkein koko Euroopassa ja tosiasiallisesti hallitsivat myös Venäjän jokireittejä. Yleisesti ajatellaan niin, että vähäväkisessä ja vaikeakulkuisessa Suomessa ei ilmeisesti ollut isoja kaupunkeja, joihin rikkaudet olisivat keskittyneet, mikä vähensi Suomen mielenkiintoa hyökkäyskohteena. Mutta onko tämä koko totuus? Entäpä jos Suomessa olikin ryöstötavaran määrään nähden liian suuri ja järjestäytynyt "Suomen valtion" sotavoima.

Millainen Suomi on todellisuudessa ollut ennen Ruotsin valtaan joutumistaan? Niin, saagojen ja muunkin germaanisen kirjallisuuden, kuten Widsith 600-luvulla ja Saxo Grammaticus 1190-luvulla, mukaan Suomi ei ollutkaan järjestäytymätön barbaarimaa, vaan suunnilleen samantasoinen "valtakunta" kuninkaineen kuin skandinaavienkin vastaavat.

1100-luvun lopulta olevissa Flateyjarbókíiin sisältyvissä Orkneyinga- ja Hversu Noregr bygdistí (Kuinka Norja asutettiin) -saagoissa esitetään, että Suomi (Finland) ja Kainuu (Kvenland) olisi ollut eräänlainen koko Pohjolan peruskuningaskunta, josta käsin olisi perustettu sekä Norjan että Tanskan kuningashuoneet ja annettu monia kuninkaita ja varsinkin kuningattaria myös Ruotsin valtaistuimelle.

Suomen ja Kainuun kuninkaan Fornjotrin (=Muinaisjuutti, Vanha Jotuni) sukuluettelo on esitetty täyteläisimpänä Orkneyinga-saagan johdannossa, ns. Fundinn Noregrissa
(= Norjan löytäminen), joka on suomennettu Kyösti Julkun kirjassa Kvenland sekä Messeniuksen Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita -kirjassa. Suuri osa luettelon nimistä on myös Hversu Noregr bygdistissä ja jokunen Historia Norwegiaessa (1100-luvun lopulta). Skandinaaviset tutkijat ja myös esim. suom. Jarl Gallén ns. Tvärminnen raportissa v. 1984 selittävät mieluusti em. lähteet täysin myyttitietoa sisältäviksi ja siis ei -historiallisiksi. Mutta, mutta...

Germaaninen kirjallisuus, Widsith

Germaanisesta kirjallisuudesta löytyy mainintoja suomalaisista 600-luvulta lähtien. Vanhin lähde, 600-luvulta oleva Widsith, luettelee kymmeniä 400-500-lukujen kansainvaellusajan kansoja kuninkaineen. Luettelossa on tieto: Caesare weold Graecum, ond Caelic Finnum ­ eli " keisari hallitsi kreikkalaisia ja Caelic (äännemuoto Kalik?) suomalaisia". Akateemikko Kustaa Vilkuna arveli Caelicin hyvinkin voivan olla turmeltunut goottilaisen -ik-päätteen saanut muoto Kaleva-sanasta.

Kalevanpoika -traditio on sekä suomalaisella että virolaisella alueella yli 2000 vuotta vanha. Hannes Pukki osoitti jo 1941 Virittäjässä, että sana kalev ­ kaleva on jo kantasuomessa (1000-0 eKr.) merkinnyt - ja viron kielessä edelleenkin ­ punaverkaa. Etymologian ovat hyväksyneet Aulis Oja 1969 Kalevalaseuran vuosikirjassa ja Matti Kuusi 1985 Kalevalalippaassa. Siis kalevanpojat = punaverkasenpojat = punaverkaiset pojat.
Oja tekee rinnastuksen: Bysantin keisarin poikia sanottiin porfyrogennetoksiksi, eli purppurassa syntyneiksi. Vertauksen mukaan kalevanpojat olivat joko kuninkaallinen suku Suomessa ja Virossa tai ainakin mahtava ylimyssuku, ja he elivät täällä jo 1000-0 eKr.
Sana kuningas on joko germaaninen lainasana tai sana germaanienkin lainaamasta kielestä. Laina-ajaksi on esitetty pronssikautta (1500-500 eKr.) tai varhaista rautakautta. Miksi lainata sanaa, jolle ei olisi käyttöä? Tämäkin viittaa siihen, että kuninkaita ­ kalevanpoikia ­ on ollut Suomessa jo ennen ajanlaskumme alkua ja sen jälkeen.

Anglosaksinen Beowulf-runoelma

Tanskalaistutkija Gudmund Schütte pitää Saxo Grammaticuksen mainitsemaa suomalaista Egther Fynnensistä samana henkilönä kuin kuuluisan anglosaksisen Beowulf-runoelman pääsankarin Beowulfin isä Ecgtheow. Ja yllätys yllätys: nimi näyttäisi löytyvän myös suomalaisesta kansanrunosta Väinämöisen tuomio: Syntyi poika Poimarissa (Paimio) Emo kutsui Ehtaroksi (=Egther Fynnensis?). Toisen toisinnon mukaan: Iso kutsui Ismoriksi, Emo Ehtoopoiaksehen... Jos Päivä oli henkilönimi, kuten Päivän poika Valkeainen -runossa ilmenee ja Päivölä paikannimi, niin miksei Ehtoo voinut olla henkilön nimi. Siis Väinämöisen tuomion Ehtoo-Ehtaro, joka kastettiin Paimion kuninkaaksi, olisi ollut Saxon tuntema suomalainen Egther Fynnensis ja vielä sama kuin Beowulf-tarun Ecgtheow eli Beowulfin isä. Ecgtheow oli waegmundingas- sukua. Vrt. kansanrunojen Osmo-Osmoisen skand. vastine Osmund.

Onko siis Väinö-Väinämöisen skandinaavinen vastine Waegmund, joka äännetään juuri Wäimund? Beowulf -runoelman Ecgtheow olisi siis ollut Väinämöisen sukua eli Väinöläinen, mikä sukunimi mainitaankin kirjallisissa lähteissä Jouko Vahtolan mukaan vielä 1400- l. Maskussa Varsinais-Suomessa.

Saagat tuntevat Suomen kuninkaat

Runsaimmat tiedot suomalaisista ovat islantilaisessa saaga-kirjallisuudessa (mm. Orkneyinga-, Historia Neorwegiae-, Hversu Noregr bygditz-, Egilin-, Ynglinga-, Kettil Haengrin- ja Bardr Lumitunturinharjun -saagoissa) 1100-1300-luvuilta. Saagat kertovat skandinaavien ym. germaanien sankaritöiden lisäksi suomalaisista ja Suomen kuninkaista. Eri lähteet yhteen laskien nimeltä mainittuja Suomen ja Kainuun kuninkaita on pari- kolmekymmentä.

Orkneyinga- ja Hversu Noregr bygdist -saagojen mukaan jopa osa skandinaavien jumalmaailmasta johdetaan Suomen kuningassuvusta. Erään Suomen ja Kainuun kuninkaan, Fornjotrin, pojat olivat Hler, Loge ja Kare. Hler lähti Tanskaan, valtasi Hlerseyn = Laesön saaren perustaen sinne hallitsijasuvun. Saagat samaistavat Hlerin ja Aegirin, skandinaavien merenjumalan (Suomen Ahti). Loge puolestaan perusti hallitsijasuvun Pohjois-Norjaan, josta Haalogaland (korkeat liekit, revontulet) saa nimensä. Loge vastaa myös tulta, tulenjumalaa eli Suomen Panua tai Liekkiötä.

Suomen ja Kainuun kuninkaasta Torrosta ja hänen keskitalven uhrijuhlastaan skandinaavit johtivat skandinaavisen tammikuun nimen ja hänen tyttärestään Goista tai Goasta helmikuun nimen.

Orkneyinga- ja Hversu Noregr bygdist -saagojen mukaan Suomen ja Kainuun kuningassuvuista nousi kuninkaita myös Ruotsin valtaistuimelle (mm. Östen Gylf) ja samoin he suorastaan perustivat Norjan ja Tanskan kuningashuoneet.

Edelleen näissä saagoissa mainitaan Nor-niminen Kainuun prinssi, joka valtasi Norjan tullen sen ensimmäiseksi kuninkaaksi ja hänestä polveutui mm. Harald Kaunotukka. Orkneyinga-saagassa mainitaan vieläpä, että Nor-prinssistä sai koko Norja nimensä
Suomen kuninkaan Torron poika Gor perusti Tanskaan merikuninkaiden dynastian. Hänen pojanpoikansa Östen Gylf nousi Ruotsin valtaistuimelle. Gorin jälkeläinen oli myös Norjassa vaikuttanut merijaarli Rognvald, jonka poika, jättiläiskokoinen Gange Rolf valloitti Normandian ja josta suoraan polveutuivat Normandian viikinkiajan herttuat, Rouenin jaarlit, Orkney-saarten jaarlit ja edelleen suoraan alenevassa polvessa Vilhelm Valloittaja, josta tuli dynastian perustaja Englantiin 1066.

Aivan tuulesta temmattuja Suomen kuninkaat eivät voi olla. Osa heidän nimistään löytyy paitsi suomalaisista kansanrunoista, myös Suomen maantieteestä. Eräs heistä oli Torro tai Torri - Torron kylä, Torronharju, Torronsuo (Torronsuon kansallispuisto) Tammelassa. Torronsuo löytyy myös Janakkalan-Riihimäen väliltä.

Eräs toinen, Thengill, oli Finmarkin - oikeammin kai Kainuun - kuningas, jonka takamaata Ruija - Kalevalan Rutja - Finmark oli. Tornionjoen sivujoki Tengeliöjoki laskee Aavasaksalla Tornionjokeen, siis Kvenlandin ydinalueella, ei Ruija-Finmarkissa.

Olaus Magnuksen Carta Marinassa 1500-luvulta on Länsi-Suomen kohdalla merkintä: Finlandia-Vel-Finningia Olim Regnum, siis: "Finningia Muinainen Kuningaskunta".
Vuodesta 1985 Oulun yliopiston tutkijat ovat löytäneet roomalaiseen rautakauteen ja kansainvaellusaikaan kuuluvia hautoja ja siis muinaisia asutuksia Perämeren kaarelta, kuten Tornion Rakanmäestä, Kemin Länkimaasta ja Kiimanmaasta, Oulun Välikankaalta, Kempeleen Linnakankaalta ja Saloisten Tervakankaalta. Kvenland ­ Kainuu alkaa siis kohota 1000-2000 vuotta vanhaksi todellisuudeksi juuri sillä alueella missä sen saagojen mukaan pitikin olla.

Messenius 1600-luvulla sanoo, että Suomen kuninkailla oli käytössä hyvät lait ja myös luku- ja kirjoitustaito, samantapainen riimukirjoitus kuin skandinaaveillakin.
Kalevalassakin sanotaan, että Väinämöinen sammon ryöstöretkellään kirjoitti Pohjolan kivimäessä "kivehen kirjan, miekalla tuliterällä". Oliko tämä riimukirjoitus vai kalliopiirros?

Suomi-Kainuu luhistui 400 vuodessa

800- luvulta lähtien Suomi oli kahden tulen välissä, viikinkien ja venäläisten. Jotain menneestä suuruudesta oli kuitenkin jäljellä: ei voida osoittaa viikinkien pystyneen valtaamaan pysyvästi mitään osaa Suomesta, vaikka he kyllä saagojen mukaan sitä yrittivät terrorisoidessaan koko Eurooppaa ja Venäjää.

Suomen ja Kainuun kuningaskunta on täytynyt olla vielä jossakin muodossa olemassa 1100-luvulla. Sisiliassa vaikuttanut Al Idrisi kirjoitti vuonna 1154 maailmankarttakirjaansa Ruijan kohdalle selityksen: "Suomen kuninkaalla on alueita ja viljelyksiä edellä mainitulla Norjan saarennolla". Siis Suomella oli vielä tuolloin kuningas, se tiedettiin Sisiliassa asti, ja että Suomen valtapiiriin kuului ainakin osa Ruijasta, josta myös Norjalla oli jo ote.

Kun Suomi sortui Ruotsin edessä 1249-50 (ei siis vielä 1155!), niin sen jälkeen ei ole ollut enää kovin kunniakasta johtaa Pohjolan kuningassukuja Suomesta ja Kainuusta. Mutta saagat on pääosin kirjoitettu ennen Suomen sortumista. Lisäksi Fornjotr-perinne ei ole pelkästään edellä mainittujen lähteiden varassa. Koko viikinkiajan kuuluisin hovirunoilija, ns. skaldi oli Harald Kaunotukan hovissa laulellut Tjodolv Hviniläinen. Hän lauloi vanhimmassa skandinaavilähteessä 800-900-lukujen vaihteen Ynglingatalissa suurisyntyisestä Logesta, joka oli Suomen ja Kainuun kuninkaan Fornjotrin sukua... Ja mainitsee nimeltä myös itsensä Fornjotrin. Ja miksi ei olisi laulanut, sillä Fundinn Noregrin mukaan Fornjotr oli myös Harald Kaunotukan esi-isä!

Snorri Sturluson käytti 1220-luvulla Ynglingasaagansa lähteenä Ynglingatalia, mutta vaikenee Fornjotrista, mainiten hänet vain lainauksessaan Tjodolv Hviniläiseltä. Suomi oli Snorrin aikana jo mennyt suuruus. Eikö ollut enää kunniakasta johtaa Pohjolan kuningassukuja Suomesta, laskevan auringon maasta? Muutoinkaan Snorri ei Norjan kuningassaagoissaan mainitse enää Suomen ja Kainuun johtajia kuninkaan tittelillä, vaikka mainitseekin useita Suomen johtajia nimeltä. Kiertäen ehkä kyllä, sillä hänenkin mukaan Ruotsin kuninkaista useat hakivat vaimon Suomesta ­ tuskin he pelkkiä talonpoikaistyttöjä täältä hakivat!

Fundinn Noregr -, Hversu Noregr bygdist - ja Historia Norwegiae ovat Snorrin saagoja vanhempia ja sisältävät samaa tietoa kuin 900-luvun alun Ynglingatal.

Kun lisäksi 600-luvun Widsith, 1190-luvun Saxo Grammaticus ja vieläpä sisilialainen muslimioppinut Al Idrisi maailmankarttakirjassaan v. 1154 mainitsevat Suomen kuninkaita, niin eikö olisi aihetta ottaa kokonaan uuteen tarkasteluun myös FN:n ja HNb:n jopa yksityiskohtaiset tiedot Suomen kuningassuvusta? Ehkäpä Fornjotrin kuningassuku ei niissä olekaan vain Pohjolan kuningassukujen mytologinen johdanto Pohjolan alkuhistoriaan, vaan ainakin osin todellista historiaa jostain 400-700-luvuilta!? Se vaikuttaa jossain määrin myös mytologiselta siksi, että tämä perinne säilyi suullisena yli 600 vuotta. Joitain rönsyjä noin pitkään suulliseen perinteeseen on tietysti voinut tulla, mutta se ei silti mielestäni oikeuta heittämään koko Fornjotr-perinnettä mytologian "roskakoriin", niin kuin historian- ja saagatutkijat yleensä ovat pääosin tehneet. Jos suomalaiskuninkaat olisivat täysin mytologiaa, voidaan kysyä, miksi viikingit olisivat kertoneet heistä saagoissaan? Ja miksi he sijoittivat tuon Pohjolan kuningassukujen alun juuri Suomeen ja Kainuuseen?