Eyes 1, yksityiskohta. Akryyli pleksille, 2006.

Mikä katsoo?

Residenssin näyttelytilassa on Vargan residenssissä tekemien maalausten näyttely. Se ei ole varsinaisesti ilmeeltään tai formaalisesti yhtenäinen, mutta suurimmissa, parimetrisissä ruiskumaalauksissa intensiivisesti leimuavat jättiläissilmät paljastavat yhteisen teeman: näkeminen.

Tämä teema juontaa juurensa vajaan vuoden takaiseen sokeutumiskokemukseen, jossa tulehdus vei näön Vargan toisesta silmästä pariksi kuukaudeksi. Kokemus myös tavallaan avasi silmät. Se herkisti näkökykyä mutta samalla teki myös rohkeammaksi maalauksen suhteen.

Vargan silmämaalaukset ovat kumma kyllä koloristisesti orgaanisia spraymaalitekniikan rajoittuneisuuksista huolimatta. Tahmeankiiltävinä ja kalvomaisina ne kutsuvat katsojaa kosketuskontaktiin, suorastaan nuolemaan. Ison silmän kirvelevä kalvo koskee omaa silmääni, imaudun tuohon tahmaiseen lähteeseen, tulen kohdusta mutta painun tuonne. Näyttelyssä on myös maisemallisia, kollaasimaisia öljymaalauksia, jotka värimaailmallaan ja tietyllä jännittämättömyydellään maalauspohjan suhteisiin inttävät itsensä tiiviisti nykytaiteeksi, ohi modernin ja kolorismin.

Suuri silmä katsoo. Näkemisteema viittaa myös katsomisen kohteena olemiseen. Vargalle Kemijärven residenssitalo keskellä kaupunkia on merkitykseltään kuin akvaario. Ihmiset katsovat sinne sisään ja näkevät, mitä siellä tapahtuu. Taiteilijat katsovat katsojia. Sisälle ei tulla, ulos ei mennä, vain katsomista.

Taiteilijapari flaneeraa, vaeltaa pelkkänä silmänä, kaupungista sitä ympäröivään maagiseen luontoon. Ja siellä on suurin silmä. Se katsoo milloin järvenä, milloin vaarana, pilvenä, tarkkailee sinua salaa, tai kuin pyynnöstäsi tuijottaa sinua silmistäsi sisään. Alituinen havainnoiva suhde luontoon ja ympäristöön puhtaan, intressittömän katseen merkityksessä on molemmille taiteilijoille olennainen. Luonnossa tulee huomioitu, nähty olo. Lapin luonto valaa itsensä avonaisten vaeltajien sisään. Tai paremmin: silmistä sisään saapuu jokin kuin kotiinsa.

Pyrkiiköhän Varga tekemään maalauksistaankin tämän luonnon lailla lumoavia: maalaus katsoo?
– Maalauksessa sisällön ja estetiikan on oltava balanssissa. Mutta esimerkiksi osassa näyttelyn maalauksista ainoa sisältö on värivalon puhdas aistimus. Maalaukseni eivät ole lineaarisia, visuaalisesti hierarkkisia. Ne ovat avoimia, niissä ei ole kohokohtia, fokuskohtia.
– Taide auttaa yleisöään identifioimaan itsensä. Ja uskon, että maalaus on ehkä autenttisin väline ja myös palannut nykytaiteen keskiöön. Figuratiivisessa maalaustaiteessa on vain se ongelma, että sitä ei oikein osata enää tehdä. Mutta vaikkapa Caravaggion maalaukset ovat aiheensa ohi yhtä relevantteja tänään kuin syntymishetkenään.

Henkisyys käden ulottuvilla

Runoilija Roland Acsai ei omista muistikirjaa, vaan raapustaa kävelyretkillään mieleen pulppuavien runojen keskeisimpiä sanoja lumeen. Sitten hän kulkee samaa reittiä takaisin ja poimii ne talteen. Acsain suhde kirjoittamiseen muuttui hänen tavattuaan Vargan. Vaikuttuneena maalarin työskentelyn ja materiaalien sensuaalisesta fyysisyydestä hän alkoi nähdä kirjoituspaperinsa maalarin kankaana. Kompositio muodostuu runoilijalle yhä kuitenkin merkityksistä, ei tekstin visuaalisesta tai musiikillisesta muodosta.

Lumeen kirjoittaminen alkaa vaikuttaa toisellakin tavalla perustellulta, kun tulee selväksi Acsain tapa työskennellä. Hän ei milloinkaan palaa vanhoihin runoihinsa eikä liioin jätä niitä kesken. Runo valmistuu yhden, korkeintaan viiden päivän aikana, sillä tuona aikana käsillä oleva tapahtuma lakkaa, tilanne menee ohi, ja Acsain tapa kirjoittaa on kokemuksensa keskeltä. Hänen ja kumppaninsa taiteen tekemistä yhdistää juuri se, että lähtökohta on inspiraatiossa, ei käsitteellisyydessä.
– T. S. Eliot painotti konkreettisen kuvan luomista abstraktille idealle. Minulla se menee päin vastoin: ensin havainto, ja sitten etsitään sen merkitys.
– Kolme julkaistua kokoelmaani muodostavat yhden syklin kirjoittamisessani. On kuitenkin erilaista asua Budapestin urbaanissa sykkeessä alttiina monenlaisille impulsseille ja kirjoittaa jatkuvassa vuorovaikutuksessa monen asian kanssa. Siksi Suomessa kirjoittamani runous on toisenlaista ja aloittaa selvästi uuden syklin. Aikaisemmin runoni syntyivät enimmäkseen huoneessa, mutta Suomi antoi paikkojen runsauden, laajuuden. Nämä elementit, kuten järvet ja metsät, vaativat selkeitä ajatuksia ja mielen puhtautta – voidakseni kirjoittaa niistä. On oltava yhtä ympäristönsä kanssa voidakseen hengittää sitä ulos. Siksi täällä luonnossa on puhdistettava itsensä muusta. Rauha ja henkisyys ovat täällä käden ulottuvilla. En ymmärrä miksi täältä pitää lähteä jonnekin Intiaan niitä etsimään.
– Kyllä paras puhdistautumiskeino on ilo, onnellisuus. Ajattelen siis toisin kuin katolilaiset, jotka sanovat että kärsimys puhdistaa.

Tämä on odottamatonta puhetta Acsailta, jota on pidetty Unkarissa uuden aallon vakavimpana ahdistuneena runoilijana. Hänen viimeisin kokoelmansa, depressiota käsittelevä Tunnel Day on ollut hyvin suosittu sekä kritiikin että yleisön keskuudessa. Kysyn, eikö eksistentiaalinen ahdistus olekaan runouden varsinainen lähde, eikö sydän kasvakaan tuskan paahteessa. Ja Acsai vastaa kokevansa kaikenlaisen ahdistuksen lähinnä lamauttavana ja huomauttaa, että eksistentialismi yhdistetään liian usein ainoastaan negatiivisiin tunteisiin. Hänen tarkoituksenaan on kirjoittaa nyt rakkaudesta eksistentialistisesti.

Uuden sensibiliteetin runoilija

Unkarin runoudessa tapahtui paradigman muutos viisi–kuusi vuotta sitten. Ironisen ja kyynisen muodoilla helistelyn jälkeen otettiin riemulla vastaan uudet nuoret orgaanisen muodon runoilijat, jotka suhtautuvat taiteeseen vakavasti, hartaasti. Viime marraskuussa Acsai saikin merkittävän Zelk Zoltán -runouspalkinnon.
– Myös Unkarissa on ollut postmodernin ajan muotia vähätellä inspiraation merkitystä. Mutta inspiraatio on taiteilijalle välttämätöntä, vain se saa runot hengittämään. Uuden sensibiliteetin runoilijat eivät kuitenkaan tavoittele romantiikan aikaa takaisin sellaisena kuin se oli. Haluan kirjoittaa vakavaa runoutta niin kuin sitä voi kirjoittaa tänään.
– Rilke sanoo, että jumala on vanhin taideteos; se on kuin valtava fresko, jota me kaikki taiteilijat yritämme restauroida. Eikä kukaan voi tehdä sitä kokonaan tai yksin. Johonkin on uskottava, eikä tietyllä tasolla ole juuri väliä, kutsummeko sitä jumalaksi vai runoudeksi. Pascalin argumentista lähtien olemme tienneet, että jumala on kätkeytynyt eikä häntä voi nähdä. Häntä täytyy etsiä, ja tässä runouden piiloleikissä minä olen etsijä.

– Olen tässä lueskellut runsaasti suomalaista runoutta. Kaikkiaan se tuntuu olevan tietoista runon omasta orgaanisesta muodosta, eikä unohda, että runoudessa on kyse herkkyydestä ja kyvystä nähdä. Tuntuu myös, että jopa kaupungissa tehty runous on Suomessa luontolyriikkaa.
– Suomessa näkee hyvin erikoisia pilviä, esimerkiksi kuin veitsellä leikattuja. Järvirunoilijan ominaisuudessa täällä näkee kaksi tai-vasta, on niiden puristuksessa. Täällä löydän ihmeen luonnon tavallisuuksista kuin Wordsworth, tai kuin Coleridge tuon ihmeen iholle päivän profaaneilla yksityiskohdilla. Kirjallisuudessa se ei muuten toimi, mystinen täytyy liittää tämän hetken kontekstiin. Toisaalta kadehdin kyllä kuvataiteilijaa siinä, että hän voi luoda jotain täysin abstraktia. Itse voin vain yrittää kirjoittaa korkeimmat aiheet korkeimpiin muotoihin.

Acsain puhuessa piirtyy selkeä kuva Baudelairen modernista flaneurista, aistit avoinna maailmaa vaeltavasta, rappiottomasta sisäisestä dandysta, vapaasta kulkijasta, jonka psyyken aika mataa kuulumattoman syvässä ja hitaassa frekvenssissä, tai näkymättömän nopeassa. Kauaksi hajoavat postmodernien uuskonservatiivien nalkutukset, että taiteilija on kahdeksasta viiteen, että taiteilija on niin kuin muutkin: työssä, viihteellä, työssä, metrimusiikin tahdissa. Ei, taide on taidetta ja kaikki muu kaikkea muuta. Taide ulkona kaikesta, taide materiaalisen kasvun korkeana jarruna, henkisen kasvun liipaisimena. Ja vasta tämän jälkeen kaikki on taidetta sikäli kun kaikki on henkeä, mikä taas riippuu minästä: missä minä on? Onko mieli luvatun maan kaltainen vai ei? En saa selvää, onko Acsain mielestä ainoa luvattu maa tajunnan täyttymisessä valolla, psyykkisen ajan seisahtumisessa. Ehkä tämä kysymys ei ole tälle symbioottiselle taiteilijaparille olennainen.

Tai ehkä he ovat juuri tuon asian keskellä; yhä useampi heidän askeleistaan Kemijärven poluilla kolauttaa transsendenttisen kaiun. Ja nyt tuo Kemijärvi helähtelee jo Budapestin loputtomassa keväässä. Toisessa maailmassa, silmän takana tai edessä katsoo unkarilainen tai suomalainen työläinen tai työtön: onko tuo suunta, onko tuo elämä? Ja taiteen polun päässä maailma, johon taide on liuennut? Miten se on – minun on soitettava perään Budapestiin! Mutta puhelimeen ei juuri nyt vastata. Ja kysymyskin sammuu siihen, mitä juuri nyt näen ikkunasta. Sitä täytynee pitää toistaiseksi vastauksena. •


Henri Hagman
Henri Hagman on Rovaniemellä asuva taidemaalari.

            'Kahden taivaan ruuvipenkissä'
            (Két Ég Satujában) 
            
            Ennen iltaostoksia menimme 
            Järvelle, 
            Jolla emme vielä olleet käyneet, 
            Ja seisahduimme yksinäiselle 
            Laiturille – 
            
            Päämme yläpuolella leijui painava, 
            Tummansininen pilvimassa, 
            Kuin muotoonleikattu 
            Teräslevy. 

            Järven kananlihalle mennyt vesi 
            Peilasi niin tarkasti taivasta, 
            Että oli mahdotonta päättää, 
            Minne on ylös, 
            Minne alas. 
            
            Ja taivaanrannassa, 
            Kahden välisessä kapeassa, 
            Valoisassa kaistaleessa 
            Häämötti tehdasrakennus metallisesti.
            
            ´Vain Suomessa voi nähdä näin metafyysisiä 
            Tehtaita´ – ajattelin, 
            Kun seisoimme laiturilla 
            Vierekkäin, 
            Kahden taivaan ruuvipenkissä.
            
            
                        Roland Acsai 14.12.2006
                        Suomentanut Maria Yliheikkilä