Useat valtavirran ulkopuolella olevat historioitsijat ja harrastelijahistorioitsijat ovat tuoneet esille ajatuksia suomalaisten loistavasta menneisyydestä. Heidän teoriansa ovat jääneet vaille huomiota ja niille on ammattihistorioitsijoiden piirissä usein vain hymähdelty.
Nämä ajatukset eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaan niillä on pitkä opillinen historia. Kansallisen muinaisuuden voimakas korostaminen oli vallitseva suuntaus 1500- ja 1600-luvun historiankirjoituksessa ympäri Eurooppaa. Lähes joka maan historioitsijat pyrkivät esittämään omalle kansalleen suurenmoisen menneisyyden, alkaen vedenpaisumuksesta, jota tuolloin pidettiin kiistämättömänä historiallisena tapahtumana. Ruotsissa esimerkiksi Johannes Magnus, Johannes Messenius, Georg Stiernhielm ja Olof Rudbeck vanhempi osoittivat tutkimuksissaan, että Ruotsin valtakunta on perustettu noin 100 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen, ja että se on maailman vanhin. Ruotsalaiset ovat muinoin hallinneet koko Eurooppaa, ja kaikki sivistys on Ruotsista lähtöisin. Tiedot he saivat Raamatusta, antiikin kertomuksista ja muinaisislantilaisista saagoista, joita tarkasteltiin tuon ajan tieteellisten kriteerien mukaisesti. Lisäksi hyödynnettiin kielitieteellistä tutkimusta, varsinkin eri kielten etymologista vertailua. Tämä gööttiläiseksi historiankirjoitukseksi kutsuttu suuntaus oli hallitsevana Ruotsissa aina 1700-luvulle asti, jolloin uudet kriittiset näkemykset syrjäyttivät sen.

Ruotsalaisissa gööttiläisissä historioissa käsiteltiin myös suomalaisia. Kerrottiin, että suomalaisilla oli muinoin ollut omat kuninkaansa, ja että suomalaiset olivat käyneet sotia naapurikansoja vastaan. Nämä tiedot esitettiin Ruotsin historian kylkiäisinä. Varsinaista suomalaista gööttiläistä historiankirjoitusta oli hyvin vähän. Tunnetuin tällainen oli Daniel Jusleniuksen teos Aboa vetus et nova (1700), jossa luetellaan eräitä Suomen muinaiskuninkaita.

1700-luvulla gööttiläinen historiankäsitys joutui taka-alalle. Ruotsissa suuren Pohjan sodan jälkeinen historioitsijasukupolvi hylkäsi aikaisemmat käsitykset ja ryhtyi tarkastelemaan historiaa uusien kriittisempien metodien avulla. Tämä johti perinteisten muinaista suuruutta korostavien näkemyksien syrjäytymiseen, vaikkakin tietty ajatus loistavasta menneisyydestä jäi ruotsalaiseen ajatteluun. Turun akatemiassa vuosisadan alkupuolella vaikutti historian professorina Algot Scarin, joka määrätietoisesti pyrki irtautumaan gööttiläisistä käsityksistä. Vuosisadan loppupuolella tätä linjaa jatkoi Henrik Gabriel Porthan. Siten Suomeen muodostui vahva ei-gööttiläinen perinne.
Gööttiläisyys ei kuitenkaan kuollut täysin. Varsinkin kielitieteessä eli koko 1700-luvun vallitsevan suomalais-ugrilaisen suuntauksen varjossa ajatus suomen ja heprean kielen välisestä läheisestä sukulaisuussuhteesta, joka sisälsi ajatuksen siitä, että suomalaiset ovat läheistä sukua Raamatun kansan kanssa ja siten hyvin vanhaa alkuperää. 1800-luvulle tultaessa tällaiset ajatukset kuitenkin hävisivät, ja siitä lähtien gööttiläiset ajatukset ovat olleet lähinnä kuriositeetteja, joihin ei ole suhtauduttu vakavasti. Ajoittain tosin niiden esittäjät ovat olleet muutoin hyvinkin arvostettuja tutkijoita, joten heidän esittämiin gööttiläisväritteisiin ajatuksiin on ollut hankala suhtautua.

Romantiikka synnytti Ruotsissa 1800-luvun alussa paluun gööttiläisyyteen. Perustettiin erityinen Götiska Samfundet, jonka piirissä elvytettiin käsityksiä Ruotsin muinaisesta suuruudesta. Liike keskittyi etupäässä kulttuuriin ja patriotismin nostatukseen, eikä se juurikaan heijastunut tieteisiin. Suomessa tämän gööttiläisen romantiikan vaikutus näkyi lähinnä Turun romantiikkana tunnetun suuntauksen piirissä, erityisesti Kaarle Axel Gottlundin (1796-1875) tuotannossa. Gottlund toimi Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina ja hän on tullut tunnetuksi varhaisena kansanrunouden kerääjänä ja metsäsuomalaisten tutkijana. Hän oli kiinnostunut myös kielitieteestä ja kielihistoriasta, ja juuri tällä saralla esitti gööttiläisvaikutteisia näkemyksiä suomalaisten ja suomen kielen menneisyydestä.

Gottlund tarkasteli laajasti kielen kehitystä ja suomen kielen asemaa muiden kielten joukossa. Hänen lähtökohtansa oli aivan toinen kuin gööttiläisillä historioitsijoilla. Gottlundin mukaan kielet olivat kehittyneet alkeellisesta eläinten ääntelystä kohti hienostunutta, vivahderikasta ilmaisua. Hän tarkasteli esimerkiksi havaijin kieltä, joka muodostuu pääosin vokaaleista. Siinä esiintyy useita sanoja, jotka ovat kirjoitusasultaan samanlaisia ja yksitavuisia. Esimerkiksi sanalla a on kahdeksan eri merkitystä. Tämä osoittaa Gottlundin mukaan kielen olevan erittäin vanhakantaista, ja hän nimitti tällaisia kieliä preadamiittisiksi, Aadamia edeltäneiksi, kieliksi.

Vastakohtana havaijin kielelle Gottlund esitti suomen kielen, joka osoittaa suomalaisten jo varhain olleen korkealla sivistystasolla. Suomalaiset olivat jo varhaisena taruaikana kuuluisia viisaudestaan. Samalle tasolle eivät juuri muut kielet ole yltäneet yhtä varhaisessa vaiheessa. Siten kielen kehitysasteen tarkastelun avulla Gottlund osoitti saman asian, johon gööttiläiset historioitsijat pyrkivät omilla metodeillaan ja teorioillaan. Suomen kielessä yhdellä sanalla, jossa saattoi olla 12-18 tavua, voidaan Gottlundin mukaan ilmasta kokonaisia ajatuksia. Muissa kielissä tähän tarvitaan useita sanoja. Tämä kehitys oli tapahtunut esihistoriallisella (antehistorisk) ajalla.

1900-luvun alussa kansanrunouden tutkija, Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen pitkäaikainen professori Kaarle Krohn (1863-1933) kehitteli käsityksiä suomalaisten muinaisesta sankariajasta. Kansanrunouden tutkimuksen alalla häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä teoreetikoista koko maailmassa. Hänen lukuisat Kalevala-tutkimuksensa ovat olleet myöhempien tutkijapolvien esikuvina. Varhaisemmissa tutkimuksissaan hän ajoitti kalevalaiset runot noin 1300-luvulle ja piti niitä suurelta osin myyttisinä. Krohn kuitenkin muutti näkemyksensä 1910-luvulla ja ryhtyi esittämään, että runot olivat historiallista alkuperää. Vaikka ne olikin tehty 1300-luvulla, niin ne kertoivat suomalaisesta sankariajasta, joka ajoittui myöhäisrautakauteen 900-luvulle. Runojen sankarit kuten Väinämöinen, Ilmarinen, Kullervo, Kalervo ja Lemminkäinen olivat olleet todellisia historiallisia Skandinavian viikinkiajan pikkukuninkaita ja päällikköruhtinaita vastaavia henkilöhahmoja. Sammon ryöstö kertoi suomalaisten retkestä Gotlantiin. Suomella oli siten vastaavanlainen hohdokas menneisyys kuin mitä oli esitetty ruotsalaisilla ja norjalaisilla olleen.

Sekä Gottlund että Krohn tekivät johtopäätöksensä varsin maltillisesti. He eivät käyttäneet perinteisiä gööttiläisiä menetelmiä, vaan tukeutuivat varsin vapaaseen materiaalin tulkintaan. Varsinainen myöhäisgööttiläisyyden guru oli 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870-1946). Hän oli monipuolisuusmies, joka ei juuri millään alalla saavuttanut haluamaansa arvostusta. Varsinaisesti hän oli taidemaalari ja edusti jonkinlaista varhaista julistetaidetta, jota tuohon aikaan ei arvostettu.

Historiankirjoituksen puolella Wettenhovi-Aspa osoitti etymologisen todistelun avulla, että kaikki sivistys oli lähtöisin Suomesta. Hänen merkittävin teoksensa tällä alalla on kaksiosainen Suomen kultainen kirja. Sen jälkimmäinen osa ilmestyi Kalevalan satavuotisjuhlien yhteydessä otsikolla Kalevala ja Egypti. Siinä Wettenhovi-Aspa todisti, että Egyptin korkeakulttuuri oli Suomesta lähtöisin. Suomalaiset olivat muinoin vaelluksillaan saapuneet Niilin varsille ja perustaneet sinne siirtokuntansa, joista oli kehittynyt Egyptin valtakunta. Metodinaan Wettenhovi-Aspa käytti eräänlaista intuitiivista permutaatiota, joka ei perustunut mihinkään tiukkoihin sääntöihin. Hän perusti johdoksensa kielenkulumisilmiöön. Ajan myötä sanan lyhenevät käytössä. Esimerkiksi venäläisissä nimissä yleinen loppu -ski on kehittynyt poikaa tarkoittavasta sanasta sikiö. Siten nimen Nevski alkuperäinen muoto on ollut Nevan sikiö. Vastaavalla tavalla hän selitti useiden ulkomaisten paikannimien ja vieraskielisten sanojen alkuperän. Esimerkiksi: Kiova < Kivihovi, Veiksel < Vehkaselkä, Honolulu < Huonoluulo, muumio < muu mies, labyrintti < läpiriento.
Wettenhovi-Aspan historialliset tutkimukset saivat omana aikana tylyn vastaanoton. Niitä ei varsinaisesti tyrmätty, vaan ne vaiettiin kuoliaaksi. Niiden funktiota ei juurikaan ymmärretty. Wettenhovi-Aspa oli suomenruotsalaista sukua, mutta jo varhain hän oli saanut voimakkaan suomenmielisen herätyksen. Tämän vuoksi varsinkin ruotsinkielisten keskuudessa häneen suhtauduttiin avoimen vihamielisesti. Kun hän vuonna 1915 julkaisi Suomen kultaisen kirjan ensimmäisen osan, ruotsinkielinen lehdistö kehotti kaikkia olemaan koskematta koko tekeleeseen. Tästä oli seurauksena, että teoksen ruotsinkielinen laitos myytiin kahdessa viikossa loppuun. Maaseutukaupunkien ruotsinkieliset killat ostivat suuren osan painoksesta polttaakseen sen. Wettenhovi-Aspan historialliset kirjoitukset oli kohdistettu toisaalta suomenruotsalaisuutta, toisaalta ahdasmielistä kielitiedettä vastaan. Hän halusi kirjoillaan todistaa, että ruotsinkielisten ylemmyydentunne suomalaisia kohtaan oli täysin perusteetonta. Ruotsalaiset olivat historiattomia mitättömyyksiä suomalaisten rinnalla. Fennougristeja hän puolestaan halusi mollata osoittamalla, että he näpertelivät mitäänsanomattomien ongelmien parissa eivätkä halunneet nähdä kielihistoriassa suuria linjoja.

Vaikka Wettenhovi-Aspa pyrkikin julkisuudessa osoittamaan, että hän oli vakavissaan teorioidensa kanssa, niin sitä hän ei todellisuudessa ollut. Mielikuvituksellisilla teorioillaan hän tahallisesti pyrki ärsyttämään aikalaisia ja parodian keinoin osoittamaan, että ruotsalaisten näkemykset omasta suuresta menneisyydestä olivat vailla pohjaa, ja että kielitieteilijöiden teoriat olivat täysin naurettavia. Tätä puolta Wettenhovi-Aspan kohdalla ei ole kuitenkaan yleensä ymmärretty, vaan yleisesti on katsottu, että hän oli tosissaan teorioineen. Myöhemmät suomalaisten loistavaa menneisyyttä korostaneet kirjoittajat ovatkin usein vedonneet juuri häneen.

Eräs viime vuosikymmenien myöhäisgööttiläisiä on Keijo Astala, joka vuonna 1987 julkaisi teoksen Suomi-kansan puolustus. Historiallinen löytöretki menneisyyteen. Kirjassaan Astala pyrki todistamaan, että muinaiset herulit olivat olleet suomalaisia, ja että Böömin alueella oli vielä myöhäiskeskiajalla ollut suomalaista asutusta. Astala ilmoittautui suoraan Wettenhovi-Aspan tradition jatkajaksi. Hän käytti samanlaista etymologista todistelua, intuitiivista permutaatiota ja kielenkulumista todistaakseen suomalaisten vaikutusta kansanvaellusajan Euroopassa. Erona esikuvaansa Astalalla on se, että hän on väitteineen tosissaan.

Myöhäisgööttiläisten kirjoittajien tunnusmerkkinä on vakiintuneesta historiankäsityksestä poikkeavan suomalaisten tai jonkin muun kansan muinaisen suuruuden korostaminen sellaisia metodeja käyttäen, jotka eivät ole yleisesti hyväksyttyjä. Ylei-sin menetelmä on kielitieteellinen todistelu, joka ei perustu nykykielitieteen hyväksymiin teorioihin. Usein nimien satunnainen samankaltaisuus on riittävä peruste. Tästä on hyvänä esimerkkinä italialainen Felice Vinci, joka on esittänyt, että Homeroksen Odysseiassa kertomat tapahtumat eivät ole sattuneet Välimerellä vaan Itämerellä. Vinci sijoittaa Troijan Helsingin ja Turun välillä sijaitsevaan Kiskon pitäjän Toijaan. Myös Troijan liittolaisia löytyy samalta alueelta. Esimerkiksi Lesbos on Espoo, Caria Karjaa, Ciconians Kiikoinen ja Ascanius Askainen. Olympoksen Vinci sijoittaa Lappiin Oulankaan.

Tunnusomaista myöhäisgööttiläiselle kirjoittelulle on eri-ikäisten ja erilaisten lähteiden käyttö sekaisin tutkimatta lainkaan niiden luonnetta ja oikeellisuutta. Usein jokin asiakohta irrotetaan muusta yhteydestä ja se saadaan siten sopimaan yhteen halutun kokonaisuuden kanssa. Yleistä on muinaisislantilaisten saagojen käyttö todistusvoimaisina lähteinä ottamatta lainkaan huomioon saagatutkimuksen esittämiä lukuisia varauksia saagojen historiallisuudesta. Myös vanhojen 1500- ja 1600-lukujen gööttiläisten historioitsijoiden teosten kritiikitön käyttö lähteinä on tavallista. Esimerkiksi Martti Linna on esittänyt vuonna 1989 Kalevassa ilmestyneen artikkelin mukaan, että Suomi on muinoin ollut kuningaskunta. Käsityksensä hän on perustanut muun muassa saagoihin ja Johannes Messeniuksen teksteihin 1600-luvun alkupuolelta. Edellä mainittu Vinci puolestaan tukeutuu Saxo Grammaticukseen, Adam Bremeniläiseen ja saagoihin, varsinkin myyttisiin sankarisaagoihin ja Eddan myyttisiin alkuosiin. Näiden kirjallisten lähteiden käytössä myöhäisgööttiläiset kirjoittajat eivät lainkaan ota huomioon niiden historiallista kontekstia, eivätkä aseta niitä kriittisen tarkastelun alaiseksi, vaan surutta hyväksyvät kaiken faktana ja yhdistelevät eri aikojen tietoja keskenään.

Juuri tämä metodien virheellinen käyttö tai metodien puuttuminen tekee edellä esitellyistä kirjoituksista tieteellisesti epäpäteviä esityksiä. Itse aihe, suomalaisten muinaisuuden tutkiminen ja radikaalisti uusien tulkintojen esittäminen eivät sinänsä tee jotakin tutkimusta huonoksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on professori Matti Klingen ristiriitaisia mielipiteitä herättänyt teos Muinaisuutemme merivallat. Teoksessaan Klinge hahmottelee suomalaisten muinaisuutta merellisestä näkökulmasta, joka avaa aivan uusia tulkintamahdollisuuksia. Erona myöhäisgööttiläisiin on se, että Klinge perustaa tutkimuksensa korrekteihin metodeihin, vaikkakin asiaa hieman vaikeuttaa se, ettei hän tapansa mukaisesti juurikaan nootita tietojaan lähteisiin. Myös professori Kyösti Julku on esimerkillisesti tutkinut Pohjois-Suomen historiaa teoksessaan Kvenland - Kainuunmaa, ja käyttänyt siinä osittain samoja muinaisia kirjallisia lähteitä kuin myöhäisgööttiläiset kirjoittajat, mutta täysin korrektilla tieteellisellä tavalla.

Mitä kauemmaksi muinaisuuteen menemme, sitä hämärämmiksi ja tulkinnanvaraisemmiksi tiedot siitä tulevat. Historioitsijan tehtävänä on tulkita näitä harvoja tietoja ja luoda niistä looginen ja todennäköinen kuva. Tämä on kuitenkin tehtävä siten, että se täyttää historiantutkimukselle asetetut tieteelliset kriteerit. ï