Aska tarkoittaa paikkaa, jossa taivas ja maa yhtyvät, japanilainen taiteilija Ken Hiratsuka kertoi käydessään Askassa, Helena Junttilan kotiseudulla. Helenan tussipiirustuksille ja maalauksille on ominaista tyhjä tila, avaruus. Askassa on tilaa ajatella ja elää rauhallisesti, tasapainoisesti. Ympärillä ei ole häiritseviä asioita eikä turhaa sosiaalista elämää.

Helenan tila-käsityksessä on yhtäläisyyksiä itämaiseen ajatteluun. Tyhjä tila ymmärretään idässä tilana sinänsä, kaikkialla läsnä olevana, jota ilman ei olisi mitään. Lännessä se on suhteessa ihmiseen, ihmisten tekemiin rakennuksiin ja esineisiin ja mielletään kielteisenä, ei minään. Itämaisessa ajattelussa mielen tyhjentäminen on valaistumisen eli universaalin totuuden oivaltamisen edellytys. Tyhjä luo mahdollisuuden luovaan ajatteluun. Tyhjä tila ei kuitenkaan ole yksikäsitteisesti tyhjä, vaan salliva ja rikas ilmiö.

Helenan töissä ihminen, eläin tai ihminen ja eläin yksin ovat tyhjässä tai lähes tyhjässä tilassa, ajattomassa ja paikattomassa mielen maisemassa. Katse unenomainen tai silmät kiinni. Tyhjyyttä korostaa ihmisen alastomuus, paljaus. Länsimaissa maallinen elämä sitoo tiukasti paikkaan ja sen vaatimuksiin. Mutta autiomaa on vapaa ja rajaton maa, jossa voi kadottaa identiteetin ja toimia anonyyminä.

Useimmiten Helena kuvaa horisonttiin pienen saaren ja joskus myös yksinäisen puun. Saarella on vetten symboliikassa olennainen sija. Uskontotieteilijä Mircea Eliaden mukaan vedet symboloivat olennaisen täydellistä maailmaa ja esikuvallinen koko luomisen kuva on saari, joka äkkiä manifestoi olemassaolonsa aaltojen keskellä. Siihen sisältyy kuolema ja jälleensyntyminen. Arkielämässä uhatuiksi tulevat ideaalit on kautta aikojen etäännytetty ajassa, paikassa ja todellisuuden tasoissa turvallisesti menneisyyteen tai tulevaisuuteen, kaukaisiin paikkoihin (eksotismi) tai reaalitodellisuudesta henkiselle tasolle (paratiisi).

Tyhjä talo (1996) on voimakas maalaus. Punainen maa, punamullalla maalattu lattia tai pituus- ja leveysasteet viestivät kotoisuutta. Pieni risu symboloi mennyttä elämää. Synkän taivaan rannalta, pienen talon takaa kajastaa kuitenkin punertava vaalea taivas. Talo on kuin vedestä noussut saari, uuden maailman symboli. Runonlaulajien mielessä saari tai nuorelle nurmelle kasvava talo kasvattaa erilaista elämää. Sympaattinen karhu (itse) katselee yksin elämän edustajana rauhallisena näkymää, ehkäpä vanhan taloni lattialta kasvaa uudenlainen talo, elämä.

Ihmiskunnan vanhimpia myyttejä on kuvitelma muuttolintujen saaresta. Se on myös sielulintujen saari, tuonpuoleisen valoisa vainajala, paratiisiin rinnastuva tuonela, joka asettuu pohjankaarien, revontulien, lisäksi sakraalin maailman osaksi. Maalauksen valoisa kaari ja tyhjä talo, saari, on kuvaus menneestä ja tulevasta elämästä. Mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla liikkuva punertava maalaus on sukua romantiikan ajan mystishenkisille maisemamaalauksille.

Suokuningas (1996) on hengeltään simbergiläinen luonnon personoinnissaan, jossa Helenan sisäinen maailma ja Aska yhdistyvät.

Lähes kaikissa kielissä maa on naispuolinen. Navahojen sana maa merkitsee "vaakasuoraa naista" tai "makaavaa naista", Uuden Seelannin maorit käyttävät maasta ja istukasta samaa sanaa. Monissa kielissä ihmistä nimitetään "maasyntyiseksi". Lukuisat tarinat kertovat, että naiset tulivat raskaaksi tehtyään matkan tietyn kallion, luolan, lähteen tai puun luo. Pyhillä paikoilla lasten sielut asettuivat naisten ruumiiseen. Helenan töissä esiintyy usein alaston nainen autiomaassa, vedessä, metsässä tai tyhjässä huoneessa. Isäntä-emäntä (1997) maalauksen nainen istuu vaaran laella kirves kädessä tuijottaen kaukaisuuteen. Figuuri on yhtä jäykkä kuin viereiset punarunkoiset männyt. Taustalla siintää värikäs jänkä ja sininen taivas. Neljästä, kokonaisuudesta, kaksi puuta on kaadettu. Miesten töitä tekevä pohjoisen vahva nainen, äiti maa, kantaa vastuun elämästä.

Karhun kainalosta hauen ystäväksi

Karhu on Helenan eläin: unieläin, suojelija, vartija, äitikarhu, naaraskarhu ja uroskarhu. Tukevasti vedessä seisova Naaraskarhu (1997) on emo, veden haltijaolento, joka tähyilee tyytyväisenä ympärilleen. Vaaleanpunainen taivas heijastuu veteen. Onko karhu itsen vertauskuva elämän seisovassa vedessä? Elämän muutosta symboloi usein veden ylittäminen. Slaavilaisen Rusalka-myytin mukaan taas vedessä oleva alaston tyttö oli hukkuneen tytön henki, joka noitui ja hukutti ohi purjehtivia merimiehiä.

Luottamus ja kunnioitus eläimeen, ristiriitaiseen karhuun tai isoon haukeen on keskeistä Helenan teoksissa. Esi-isiemme maailmassa karhua pidettiin inhimillisenä, jopa jumalallisen olentona, joka vaati erityistä kohtelua osakseen. Karhua on pidetty älykkäänä ja sielukkaana olentona, joka ei ole mikään tavallinen metsäneläin vaan jonkinlainen metsäihminen. Se osaa laskea yhdeksään ja ymmärtää ihmisen puhetta. Karhun erityislaatuisen kohtelun ja kunnioituksen taustalla ovat tarut karhun elämän taipaleesta. Niistä toiset kertovat karhun taivaallisesta alkuperästä ja toiset karhun ja tytön rakkaudesta syntyneestä esi-isästä. Puut kuuluvat osana karhumyytteihin. Honkapuu on osallisena karhun syntytarinoissa ja tärkeässä roolissa karhunpeijaisissa. Itse karhu on metsän valtias, itse metsä.

Karhun kainalossa alastomana Nukkuva mies (1998) ei ole naamioitu kaukainen rakastettu, vaan mies. Vai onko hän karhun poika? Maalauksen sielullinen intensiteetti ja sommittelullinen jako etuosaan ja panoraama-takaosaan tuo mieleen vuosisadan vaihteen symbolismin. Paikka on kuitenkin tämän päivän Aska, kotikylän mielenmaisema punaisessa kajossa. Maalauksessa erilaiset diskurssit kohtaavat. Filosofi Tere Vadén puhuu suon ja metsän reunasta, jossa toinen muuttuu toiseksi. Rajapinta on hämärä ja liukuva, rämeillä suorastaan olematon, mutta rajana se antaa molemmille sekä ääripisteen että mahdollisuuden. Suon ja metsän äärellä paljastuvat niiden toisiaan tukahduttavat reunat samalla kun näkyviin käyvät niiden mahdollisuudet. Kyse ei siis ole rajasta pelkästään jonkin päättymisenä, vaan samalla myös jonkin avautumisena, uuden kentän reunana. Kun saavutaan äärimmäiselle rajalle, maan reunalle, ollaan aina myös jonkin uuden ja tuntemattoman äärellä.

Alaston nainen vedessä lähestyvän hauen kanssa (s.171) kertoo ystävällisyydestä ja rauhanomaisesta suhtautumisesta maailmaan. Valtavan isolla hauella on suu tiukasti kiinni. Päinvastoin kun alkumerellä, jonka jättikalan kita avautui surman suuna, jonne meren virta, linnunradan suuri vuo kuljettaa vainajat. Myyteissä ja kansanrunoudessa hauki on kuoleman kuva. Tuonen hauesta lauletaan Kantelen synty -runoissa, sen kitaan manataan tauteja parannusloitsuissa, ja "Hauvin suolen soikurasta, kolmannesta koikurasta" kuulut tietäjät herätetään heidän vaivuttuaan loveen. Toisaalta nainen autiomaassa merkitsee kasvua naisena, loputonta kasvua lasten ja uusien elämäntilanteiden kautta. Navahointiaanikulttuurissa tyttö lähtee aikuistumisseremonian jälkeen autiomaahan mietiskelemään. Hänestä on tullut nainen.

Taiteilija pohjoisesta

Helsinkiläisen galleria Pelinin näyttelystä vuonna 1996 oli pieni kirjoitus: "Hänessä on Lapin otetta, vaikka tuskin kukaan pystyy tarkkaan selvittämään, mitä tuo käsite sisällään pitää. Sen vain näkee, jos on nähdäkseen." Samasta näyttelystä taiteilija Erkki Pirtola kirjoitti: "Junttila tasapainottaa valkean pinnan, joka on kuin lumen loputon tyhjyys, mustalla, joka puolestaan on syntinen laulu. Viiva alkaa joikhamaan. Figuurit tummenevat ja varjot saavat luvan longerrella esiin". Siinä viitataan Lapin luontoon, kirjailija Timo K. Mukkaan ja saamelaisuuteen eli Lappimyyttiin. Samasta näyttelystä Helsingin Sanomat kritiikissä: "Junttilan taide on hyvin pelkistettyä - ilman sokerikuorrutusta. Pohjoisen maalarit ovat tunnettuja runsaasta ja estottomasta materiaalinkäsittelystään. Junttila on kuitenkin karu symbolisti. Hänen maailmassaan ihminen on puoliksi eläin, valkoisen peuran tapaan olomuotoaan vaihtava. Ihmiset, eläimet, henget ja luonnonvoimat - kaikki tasot elävät yhdessä kaamoksessa, jolle paljas horisontti, karu, luonto, lumi ja suomaisema tarjoaa puitteet. Häivähdys Munchin arktista eksistentialismia, mutta myös outoa huumoria esimerkiksi eksoottisten eläinten kuten apinoiden muodossa." Sinänsä aivan myönteinen arvostelu, mutta korostuuko siinä asuinpaikka kohtuuttomasti? Siinä viitataan pohjoisen maalareina Reidar Särestöniemeen ja Kalervo Palsaan, Erik Blombergin Valkonen peura -elokuvaan ja shamanismiin, alkukantaisuuteen ja pimeydessä elämiseen, talven pimeyteen, Lapin karuun luontoon, arktisuuteen, outouteen ja näiden stereotypioiden kautta periferiaan ja toiseuteen.

Lappilainen taiteilijamyytti on voimakkaita, paksuja värejä käyttävä raju ekspressionisti ja ristiriitainen nero, joka lähtee ja palaa. Tuska ja ahdistus, ristiriidat, herkkyys ja ankaruus vuorottelevat. Helenan värit taas ovat ohuet ja valo kylmä niin kuin keväisellä Sodankylän torilla. Teoksista huokuu tasapaino ja mielen rauha. Lappilaisuus näkyy taustan avarassa maisemassa, jossa jängän pienet puut näkyvät siluettina taivasta vasten. Naisen kautta hän on kuvannut oman naiseutensa kehitystä. Töissä yhdistyvät paikallisuus, kulttuurisuus, historiallisuus ja tekijänsä persoonallisuus. Koko ympäristö ja luonnon monimuotoisuus elävät täysillä.

Helena Junttila

Helena Junttila syntyi Simossa vuonna 1963 ja on asunut sen jälkeen Kemissä, Oulussa, Kittilässä, Sodankylän Askassa, Helsingissä ja nykyisin Askassa. Helenan isänisä Einari Junttila (1901-1975) oli ensimmäisiä Lapin maalareita. Myös isä Esko maalasi ja äiti Mirja myi "Lapin taidetta" ympäri Suomea, joten taide kuului elämään jo lapsuudesta saakka. Jo varhain Helena löysi tussin ja sen tekniikan joustavuuden piirtämisessä. Äiti kuljetti myös molempia musikaalisesti lahjakkaita tyttäriä pianotunneille Askasta Rovaniemelle. Helena oli innokas lukija ja tutuksi tulivat niin venäläiset klassikot, fantasiaromaanit kuin myytit ja tarinatkin.
Ylioppilaaksi tulon jälkeen Helena opiskeli Oriveden opiston kuvataidelinjalla vuoden ja Vapaassa taidekoulussa Helsingissä vuosina 1985-89. "Koulussa oli hyvää muun muassa sommittelu ja värioppi, mutta vierasta abstraktiin ilmaisuun kannustaminen, kun oli jo löytänyt oman ilmaisunsa tarinoiden ja myyttien kautta. Opiskelun jälkeen täytyi taas uudelleen opetella omanlainen tekeminen. Vuosia meni lähes yksinomaan tussipiirustusten tekemisessä ja nyt vasta viime vuosina maalaaminen on löytynyt."
Helena on pitänyt lukuisan määrän yksityisnäyttelyitä ja osallistunut yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla mm. Islannissa, Ruotsissa, Unkarissa, Saksassa ja Venäjällä. Näyttelyt ovat saaneet hyvän vastaanoton ja kriitikot ovat lähes poikkeuksetta kirjoittaneet hyvin myönteisesti nuoresta pohjoisen lahjakkuudesta. Läpimurtona voidaan pitää Galleria Pelinin näyttelyä Helsingissä ja Beckerissä Jyväskylässä syksyllä 1996. Viime vuonna hänen töitään oli esillä mm. Barentsin alueen naistaiteilijoiden näyttelyssä Tukholmassa 1998 ja kuluvana vuonna Argankelissa ja Bereniken hiukset -näyttelyssä Rovaniemen taidemuseossa 1999.