Boine kertoo jännittäneensä ennen Jutajaisia: miten yleisö suhtautuisi? Seisoisivatko paikoillaan, istuisivatko kuunnellen – vai antautuisivatko musiikin voimalle, antaisivat kehojensa liikkua? Samanlaisia perhosia leijailee aina uusissa paikoissa. Suomalaiset ovat kuitenkin ottaneet Boinen maailmanmusiikin vastaan sydämellään.
- Rovaniemellä tunnelma oli yhtä katossa kuin Turussa tai Helsingissä, missä olen ennen käynyt. Yleisö lensi musiikin mukana. Toivottavasti Haapavedelläkin ihmiset antavat rytmin viedä.
Yleisö on lentänyt Boinen äänen mukana maailman joka kolkassa. Sen jälkeen kun Peter Gabriel kuuli vuonna 1989 Gula Gula -levyn, julkaisi sen Real World -levymerkkinsä kautta ja kutsui Marin esiintymään WOMAD-maailmanmusiikkifestivaalille, karismaattinen norjansaamelainen on ollut haluttu esiintyjä Limasta Anchorageen ja Tokiosta Parisiin.
Rakastava viha
Ruijan Karasjokissa, Saamenmaan sydämessä tiukan lestadiolaisessa perheessä kasvanut Boine vaikuttaa maailmantähdeksi avoimelta ja nöyrältä. Vuonna 1985 Norjassa ilmestyneen esikoislevyn Jaskatvuoša Mannį (Etter stillheten) aikaan hän oli kuitenkin vielä vihainen nuori nainen. Laulamisen omien sanojensa mukaan terapiatarkoituksessa aloittanut Mari kertookin kirjoittaneensa ensimmäisen sanoituksensa 70-luvun lopulla John Lennonin 'Working Class Hero' -kappaleen pohjalta.
- Nuoruuden esikuviani olivat 70-luvun amerikkalaiset protestilaulajat, Patti Smith ja Buffy Saint-Marie. Olin samalla tavalla vihainen yhteiskunnalleni oman, saamelaisen kulttuurini tukahduttamisesta. Vanhat kaverini eivät tunnistaneet minua araksi Mariksi koulusta, kun näkivät minun esiintyvän, Boine nauraa.
- Vihan kautta pääsin pois ujoudestani.
Uskonnollinen kasvatus oli kieltänyt ankarasti pakanallisen saamelaisperinteen, joiku ja noitarummut mukaan lukien. Boine epäröi pitkään näiden elementtien mukaan tuomista omaan musiikkiinsa, osaksi niiden helposti luomaa stereotyyppistä saamelaiskuvaa vältelläkseen, mutta nuoruutensa kapinassa ehkä myös niiden hengellisen ulottuvuuden vuoksi. Irtautuminen lestadiolaisesta kasvatuksesta tarkoitti terävää repäisyä irti uskonnollisuudesta. Tila henkiselle kokemiselle, rakkaudelle ja oman kansan perinteelle, oli raivattava juuri vihaisella voimalla.
- Jotta voisi olla vapaa, jotta voisi rakastaa, täytyy ensiksi tuntea olevansa arvokas ja voivansa hengittää, Mari sanoo hymyillen. Ja tuohon tilaan pääseminen kesti aikansa: vielä opettajankoulutuslaitoksessa opiskellessaan Mari halusi olla mieluummin norjalainen tai eurooppalainen kuin saamelainen, kun koulussa ja kotona oli taottu mielikuvaa saamelaiskulttuurista jollakin tapaa vähempiarvoisena. Kolmessa vuosikymmenessä on tapahtunut paljon.
- Nyt saamelaiset ovat voimakkaampia, ylpeämpiä omasta kulttuuristaan.
Vaikka Mari kohtasi vastustusta oman kansansa piiristä alkaessaan yhdistellä saamelaista musiikkia muun maailman rytmeihin ja melodioihin, niin hänen kansainvälinen näkyvyytensä lienee myös osaltaan vaikuttanut tuon voimantunnon kasvuun.
Kulje valoa päin
Boinen nuoruusaikainen viha ja katkeruus epäoikeudemukaisuutta ja suvaitsemattomuutta kohtaan on muuntunut tyyneydeksi ja rakkaudeksi.
- Musiikin kautta, ja lukemalla saamelaisten vanhoista uskonnoista, löysin oman uskoni maailmaan. Ymmärsin, ettei tämä voi olla kaikki, mitä on, Mari sanoo taputtaen pöytää edessään.
Nyt Boine riemuitsee lestadiolaisen kasvatuksen kieltämästä ihmisen luontoyhteydestä.
- Ilman aurinkoa ei mitään tästä olisi, Mari sanoo ja pyöräyttää kättään kaiken ympärille ja ikkunaa kohti. Joten Aurinko on jumala. Ja tuulessa on jumala, ja vedessä, ja...
Luonnonuskoiseen, panteistiseen maailmankäsitykseen sulautuu luontevasti Carl Jung, psykoanalyysiä henkisempään suuntaan kehittänyt Freudin aikalainen, jonka kirjoituksia Boine kertoo lukeneensa paljon.
- Pidän ajatuksesta, ja uskon siihen, että jokaisessa meistä on sisäinen minä, mitä me tiedämme haluavamme olla. Sisäisen minän löytäessään saavuttaa myös tyyneyden ja harmonian maailman kanssa. Ja ihmiset voivat muuttua.
Boine näkeekin oman musiikkinsa, omat laulunsa psykoterapiana juuri siinä, että niiden kautta hän on löytänyt minänsä. Laulut ovat yhden ihmisen matka omaan vapauteen. On toki hienoa huomata, että muutkin saamelaiset ovat tunnistaneet lauluista itsensä ja omia kokemuksiaan, mutta tuollaista samaistumisen tunnetta ei voi luoda kirjoittamalla yleisesti tietystä kansasta. Miten yksi ihminen voisikaan kirjoittaa joukon kokemuksesta, kun jokaisella on vain omansa?
Panteismissa hengen ja aineen raja hämärtyy. Rajojen katoaminen on ominaista myös Boinen musiikille: esimerkiksi Haapavedellä mukana ollut kokoonpano yhdistää Marin joikumelodioihin luontevasti eteläamerikkalaisia huiluja, intialaisia rumpuja ja koneellisia rytmejä. Sekä hurmioituneen yleisön iloksi illan encoressa rastalettisen poikkihuilisti ja konemies Richard Thomasin huiman freejazz-saksofonisoolon. Kymmenen vuotta sitten Boine sovitti yhteen virsiä ja shamanistista poljentoa, nyt työn alla on kaksi tilaustyötä, joista toinen Oslon Filharmoniselle orkesterille.
- Minkälaista musiikkia se on? En minä osaa kuvailla – muuten kuin että se on yhä minä. Samaa paskaa eri paketissa, Mari virnistää hyväntahtoisesti.
Mitkä rajat?
Rajat ovat aina hämärtyneet myös Pohjois-Lapissa, missä Mari Boine yhä pitää kotiaan. Karasjokista on Suomen alueelle tuskin poronkusemaakaan, eikä Tenojoki ole niinkään erottava raja kuin yhdistävä kulkuväylä. Mari kertoo kuunnelleensa lapsena suomalaista radiota – jonka kanavilta kuuli parempia musiikkiohjelmia.
- Jo lapsena olin aina laulamassa, enkä ymmärtänyt, että on olemassa mitään rajaa, jotakin rajoja eri paikkojen välillä. Enkä oikein koskaan oppinut ymmärtämäänkään.
Ymmärtämättömyyttään kuvittamaan Mari kertoo tarinan muutaman vuoden takaa. Hän oli uudenvuodenaattona menossa Suomen puolelle ystävän häihin afrikkalaisen aviomiehensä kanssa. Joulunpyhinä ei ollut tultu hankkineeksi viisumia, mutta kaamoksessa ajettiin muina miehinä tulliaseman ohitse, kuten aina. Tällä kertaa kuitenkin äkkäsivät ja ajoivat perään, mustaa miestä ihmettelemään.
Kaikki sujui kuitenkin ymmärtäväisissä merkeissä, tullivirkailijat hyväksyivät Marin selittelyn, että lapsena kasvoi siihen, että voi ajaa yli, kun vihreä valo palaa, niinhän se on; mutta kun meni mainitsemaan, että ei täällä Saamenmaassa rajoja miellä paikkojen välille, niin tulipa toinen ääni kelloon. Suomalaiselle viranomaiselle oli ajatus Saamenmaasta liian kova pala, ja takaisin Norjaan passittivat.
Henkisistä rajoistaan irti päässyt Boine joutuu siis vielä kunnioittamaan muita olemattomia rajaviivoja.
- Toivon kuitenkin, että maailmasta rajat katoaisivat. Kaikenlaiset.
* * *
Yleisö lentää Marin mukana Haapaveden valkeassa yössä. Karisma on sisäistä tasapainoa, ja se säteilee puolitoistametrisen laulajan animasta bassorummun kuminan tai sinisten spottivalojen lailla. Karisma, joka ei tuputa omaa uskoaan.
Neljältä aamulla Boinen bändi saa auton täyteen. Matka jatkuu, tällä kertaa jazzfestivaalille. Tornioon ja Haaparantaan. Rajalle, jota ei ole.
Paavo J. Heinonen
