Pohjoismaisessa etnografitapaamisessa Tromssassa vuonna 1974 uuden pohjoismaisen Saamelaisinstituutin osastonjohtaja, Alf Isak Keskitalo, piti esitelmän saamelaistutkimuksen roolista ja asemasta. Ajalleen tyypillisesti Keskitalon puheenvuoro oli haastava ja provokatiivinen. Keskitalo totesi, että vähemmistöihin suuntautuva tutkimustoiminta oli yksipuolisesti enemmistön käsissä, mikä lisäsi epätasapainoa eli asymmetrisyyttä etnisten ryhmien välillä.

Keskitalon mukaan enemmistön hallintoelimet ja tieteelliset laitokset tarvitsivat yhä enemmän asiantuntijoita, eksperttejä, joiden tehtävänä oli tutkia vähemmistön ja enemmistön välisiä suhteita ja antaa raameja päättäjille ja virkamiehille. Asiantuntijoiden tarvitseman tiedon valinta oli kuitenkin sattumanvaraista. Saamelaisten roolia asiantuntijoina väheksyttiin, koska he olivat "jäävejä" itseään koskevissa kysymyksissä.

Enemmistön asiantuntijat toimivat enemmistön ehdoilla ja mukana mahdollisesti olevat saamelaisedustajat joutuivat sopeutumaan näihin ehtoihin. Keskitalo arvosteli myös sitä, että eri syistä johtuen tutkijoiden saamat tulokset eivät palanneet hyödyttämään saamelaisyhteisöä. Keskitalon haastava puheenvuoro heijasteli nuoren saamelaisen tutkijapolven radikaaliakin näkökantaa. Se perustui toiveeseen, että saamelaiset saisivat vahvemman aseman itseään koskevassa tutkimuksessa ja tutkimuksen painotukset muuttuisivat.

Toteutuiko Keskitalon unelma tutkimuksen "saamelaistumisesta"? Kiinnitän seuraavassa huomiota kolmeen tekijään. Ensinnäkin, minkälaisten tutkimusperinteiden ja näkökulmien risteyspaikoilla ja rajoilla saamelaisen kulttuurin tutkimus rakentuu? Toiseksi, millaisten tutkimuksellisten valintojen keskellä tämän päivän saamelaistutkimus toimii? Ja kolmanneksi, miten relevantti tieto ja asiantuntijuus nykyisin määräytyy?

Nykytutkimuksen suhde lappologiaan eli perinteiseen, ulkopuolisten tekemään tutkimukseen on ongelmallinen. Uusi saamentutkimus määritellään usein vastakohdaksi vanhalle lappologialle, joka kuitenkin jää kovin epämääräiseksi käsitteeksi. Siihen saatetaan sisällyttää hyvin monenlaisia tekstejä tieteellisistä tutkimuksista hyvin populääreihin kirjoituksiin. Itse kannatan lappologia-termin tarkempaa rajaamista koskemaan tieteellisluontoisia tekstejä, jotta samalle lähtöviivalle ei asetettaisi esimerkiksi T. I. Itkosen tiedeartikkeleita ja kirjailija K. M. Walleniuksen samanaikaisia, jopa rasistisia kolttakuvauksia.

Lappologien tavoitteena oli soveltaa luonnontieteiden menetelmiä myös ihmistutkimuksessa. Lappologit näkivät saamelaiset tutkimuskohteena, josta oli saatavissa ns. objektiivista eli "puhdasta" tietoa. Nykyisin on kuitenkin osoitettu, että tutkimusta tehtiin samojen arvojen maailmassa, jossa käytiin myös poliittista kamppailua saamelaisten tulevaisuudesta.

Lappologiaa luonnehti ulkopuolisen näkökulma: se oli kytkeytynyt kansallisiin tieteisiin, joiden avulla rakennettiin norjalaisten, suomalaisten ja ruotsalaisten omaa identiteettiä. Samalla myös saamelaisista luotiin kuvaa pohjoismaisen, talonpoikaisen yhteiskunnan vastakohtana, jonakin "toisena", jolla ei ollut mahdollisuuksia selviytyä modernissa maailmassa.

Lappologit kohosivat aikansa saamelaistietämyksen asiantuntijoiksi, "eksperteiksi", joilla oli kysyntää valtaväestöjen hallinnossa. Viime aikoina on analysoitu J. K. Qvigstadin ja K. B. Wiklundin kaltaisten lappologien ristiriitaista roolia kolonialistisen hallinnon ja heidän oman saamelais-kiinnostuksensa välissä. Eksperttien tehtävänä oli kuitenkin päättää, mikä oli pätevää saamelaisia koskevaa tietoa ja mikä ei.

Vastareaktio lappologista näkemystä vastaan nousi 1960– ja 1970-luvulla, jolloin saamelaisten ensimmäiset koulutetut sukupolvet varsin radikaalistikin haastoivat perinteiset puhetavat. Politiikan, tiedonvälityksen ja taiteen rinnalla myös tutkimus oli mukana selkeästi argumentoituna viimeistään vuodesta 1973, jolloin saamelaisten oma tutkimuslaitos, Saamelaisinstituutti, aloitti toimintansa Norjan Koutokeinossa. Perinteisen kielentutkimuksen rinnalla Saamelaisinstituutin tutkimusohjelmaan kuului alusta lähtien elinkeinoelämän, ympäristön ja oikeuksien tutkimus.

Saamelaistutkimuksen radikaaliin vaiheeseen kuului hyvin kriittinen suhtautuminen lappologian perinteeseen, joka nähtiin pahimmillaan pelkkina stereotypioina. Radikaalit näkemykset, jotka kytkeytyivät läheisesti saamelaispolitiikkaan, johtivat ennen pitkää ongelmiin. Kun näkemykset kaavamaistuivat, tultiin asetelmiin, jotka olivat lähellä niitä lappologian näkemyksiä, joista haluttiin sanoutua irti. Saamelaiskulttuurin vastakohdaksi asetettiin "länsimainen kulttuuri", joka oli käsitteenä samanlainen stereotypia. Vastakohtaistaminen oli kuitenkin tärkeää vaiheessa, jossa omaa omaa näkemystä luotiin.

Viime vuosikymmeninä saamelaisen kulttuurin tutkimus on hakenut linjojaan monien vaikutteiden keskellä. Kun saamelaiset nousivat tutkimuksen subjekteiksi eli tekijöiksi, tutkimus alkoi heijastella saamelaisyhteisön kannalta merkityksellisiä kysymyksiä. Saamelaistutkimus laajentui uusille alueille, kuten juridiikkaan, historiaan ja sosiaaliantropologiaan.

Saamelaisen kulttuurin tutkimuksessa on nähdäkseni kaksi selkeää painopistealuetta. Toinen niistä on saamelaisten kulttuuri-itsehallintoon liittyvä oikeus ja tarve kehittää omaehtoista ja itsenäistä tutkimusta. Lähtökohtana on tutkia aiheita, jotka ovat relevantteja saamelaisyhteisön kannalta. Nykytutkimus seuraa yhteiskunnan kehitystä ja analysoi sitä kriittisesti. Siihen kuuluu myös itsehallinnon kritisointi: siinä, missä radikaalin saamelais-liikkeen aikana kritisoitiin lähinnä enemmistön valtarakenteita, nyt myös saamelaisilla on omat poliittiset ja yhteiskunnalliset valtarakenteensa, joiden kriittinen tarkastelu on yhtä tärkeää.

Toinen painopistealue on selvittää saamelaisten asemaa pohjoismaisessa yhteiskunnassa. Se tapahtuu tarkastelemalla valtion ja saamelaisten suhteita, mutta myös paikallisväestöjen keskinäisiä välejä, virkamiesten ja saamelaisten kanssakäymistä sekä julkisuuskuvaa, joka saattaa vaikuttaa jopa poliittiseen päätöksentekoon. Monitieteinen tutkimussarka ulottuu juridiikasta kielen ja koulutuksen tutkimukseen, historiatieteestä turismintutkimukseen. 

Kuten huomataan, monitieteisyys ja monet näkökulmat ovat olennainen osa saamelaistutkimusta. Niiden avulla on mahdollisuus ristivalottaa kysymyksiä, jotka yhden tieteen tai yhden valtionkin näkökulmasta saattaisivat näyttää itsestäänselviltä. Saamelaistutkimuksessa tieteenalojen rajoja ylittäviä tutkimussuuntia ovat esimerkiksi oikeushistoria, porotutkimus ja kulttuuriympäristön tutkimus. Porotutkimus, jossa käytetään esimerkiksi biologian ja kulttuuritieteiden menetelmiä, on esimerkki siitä, miten yksittäisten tieteenalojen rajojen lisäksi tutkimus voi ylittää jopa vahvoja tiederintamien jakoja akselilla luonnontieteet – ihmistieteet.

Eri valtioissa – Pohjoismaissa ja Venäjällä – tapahtuva saamelaistutkimus antaa lisää vertailevaa näkökulmaa. Tämä on tullut näkyviin erityisen hyvin kielen ja koulutuksen tutkimisessa. Jos tutkitaan vain yhden valtion koulutusjärjestelmiä, kysymyksenasettelut saattavat helposti muodostua itsestäänselviksi ja yksinkertaisiksi. Eri valtioiden koulutusjärjestelmien tutkiminen rinnakkain tuo vertailevaa perspektiiviä – ja tuloksena saattaa olla myös uusia malleja toisen maan kansalliseen koulutuspolitiikkaan.

Sama näkyy alkuperäiskansojen tutkimuksessa (indigenous research), joka on esimerkki saamelaistutkimukselle luontevasta kansainvälisestä näkökulmasta. Kummankin tahon tutkimus hyödyttää toistaan erityisesti teoreettisella ja metodologisella tasolla. Suoria yhtäläisyyksiä saamelaisten ja muiden alkuperäiskansojen välillä ovat samankaltaiset historialliset kokemukset, ulkopuolisen koulutusjärjestelmän vaikutukset sekä kilpailutilanne eri maankäytön tapojen välillä. Pohjoismaiden saamelaisten tilanne on kuitenkin myös niin erilainen kuin muilla alkuperäiskansoilla, että teorioita ei voi "maahantuoda" sellaisinaan.

Saamelaistutkimuksen toiminta monilla rajoilla tai "kahden karvan välissä" noudattelee vanhaa saamelaista strategiaa, josta postkoloniaalisessa teoriassa käytetään nimitystä shuttling, sukkulointi eri näkökulmien välillä. Mutta instituutioiden ja tieteenalojen maailmassa "karvan vaihtaminen" johtaa tietysti helposti myös ongelmiin. Ne ovat usein samoja pulmia, joita liittyy moni-tieteiseen ja yhteiskunnalliseen tutkimukseen yleensä.

Yksi suurimmista ongelmista on aika ajoin esiin pulpahtava epäily saamelaistutkimukseen tieteellisestä pätevyydestä ja puolueettomuudesta. Sama epäilyhän suuntautuu usein monitieteiseen tutkimukseenkin. Kun saamelaisista on tullut subjekteja oman tutkimuksensa suhteen, heitä on alettu epäillä subjektiivisuudesta. "Voiko oman kulttuurinsa tutkija pysyä puolueettomana?" kuulee saamelaistutkija kysyttävän. "Ettekö te ole jäävejä omaa ryhmäänne koskevassa tutkimuksessa?"

Saman logiikan mukaisesti voisi kysyä, voiko ranskalainen tutkia puolueettomasti omaa kulttuuriaan, tai suomalainen omaansa? Mikä hänen puolueettomuutensa kriteeri on? Se on tietenkin se, onko tutkimus tehty luotettavasti, sovittujen sääntöjen mukaisesti. Kriteerinä on, noudattaako tutkimus yleisiä tieteenteon periaatteita, joita ovat kriittisyys, objektiivisuus ja kommunikoitavuus.

Epäilyt saamelaistutkimuksen luotettavuudesta kertovat siitä, että saamelaisten kykyyn toimia sovittujen, tieteellisten arvojen ja sääntöjen puitteissa ei luoteta. En malta olla letkauttamatta, että kyseessä on vanhan lappologisen perinteen jäänne. Lappologit halusivat säilyttää itsellään määräysvallan siihen, mikä on luotettavaa tietoa ja mikä ei. Lappalaisiin ei tässä suhteessa ollut luottamista, sillä heillä ei ollut kykyä itsenäiseen ajatteluun.

Vakavammin ottaen, tärkeä syy epäilyihin liittyy mielestäni siihen, mikä minkäkin tieteenalan mukaan on relevanttia tietoa ja miten sitä saadaan. Usealla eri tieteenalalla toimivaa tutkimusta on vaikea arvioida yhden, vakiintuneen tieteenalan kriteereillä, koska lähtökohdat ja metodologia saattavat olla hyvinkin erilaiset. Kysymys eroista tietokäsityksissä kiteytyy usein kiistelyyn käytetyistä menetelmistä.

Empiirinen tutkimuskäsitys edustaa perinteisintä näkökulmaa, joka oli tyypillinen myös lappologiselle tutkimukselle. Sen mukaan tutkija ja aineisto on erotettavissa toisistaan, ja todellisuudesta on saatavissa "puhdasta" tietoa puolueettoman tutkimuksen kautta. Konstruktivistisen tutkimuskäsityksen tavoitteena taas on usein malli, kehitystehtävä ja muutoksen tuottaminen. Sen tavoitteena on tutkimuksen sovellettavuus ja yhteiskunnallinen näkyvyys. Subjektivistisen tai hermeneuttisen tutkimuksen keskeisenä piirteenä on se, että tutkija on keskeinen tutkimuksen väline. Aineiston ei ajatella kertovan tai kuvaavan suoraan kohdetta, vaan se on moninkertaisesti välittynyttä ja sitä on analysoitava "rivien välistä" tai vahvojen, moninkertaisten tulkintojen kautta.

Kunkin tutkimuskäsityksen edustajilla on luja usko siihen, että vain heidän käsityksensä tieteellisen tutkimuksen luonteesta ja merkityksestä on oikea. Siksi empiiriseltä pohjalta lähtevä tutkija pitää kahta muuta tiedontapaa epätieteellisinä, "poliittisina" tutkimusmalleina. Se, että saamelaistutkimus on yhteydessä saamelaisyhteisön tarpeisiin ja että saamelaistutkija usein asettaa tietoisesti itsensä osaksi tutkimusprosessia, vaikuttaa empiirikosta epäilyttävältä. Eri asia on vielä se, kun virkamiehet tai poliitikot alkavat esittää mielipiteitään tutkimusten pätevyydestä.

Esimerkiksi oikeushistoriallinen saamelaistutkimus on mielenkiintoinen törmäyskohta nimenomaan tässä suhteessa. Historiatiede on perinteisesti edustanut empiiristä tutkimuskäsitystä, jonka mukaan tutkijan kokoama fakta-aineisto ja sen tulkinta on arvovapaata ja puolueetonta. Juridisessa näkökulmassa taas ovat korostuneet yhteiskuntien väliset valta-asetelmat ja niiden vaikutus yksilöihin ja kansanryhmiin, samoin kuin lähteiden ja niiden tulkinnan sidonnaisuudet yhteiskuntaan ja valtarakenteisiin. Kun kolmantena tekijänä on ollut päivänpolitiikka, jossa tunteet ovat pinnassa, törmäykset ovat olleet väistämättömiä.

Missä määrin saamelaistutkimuksessa on tapahtunut kehitystä Keskitalon päivistä?

Selvää on, että Keskitalon mainitsema asymmetria eli epäsuhta ulkopuolisten ja saamelaisten tutkijoiden välillä on säilynyt. Yhtä saamelaista tutkijaa kohti on kymmenittäin ulkopuolisia tutkijoita. Väitän, että tästä epäsuhdasta ei tulla pääsemäänkään eroon. Luulen, että 30 vuoden kuluttua tuo epäsuhta on edelleen olemassa, valitettavasti. En kuitenkaan pidä tutkijoiden lukumäärää oleellisimpana kysymyksenä. Tärkeämpää on se, miten tutkimus suuntautuu ja vaikuttaa.

En pidä kovin hedelmällisenä lähtökohtana sitä, että ulkopuoliset ja saamelaiset tutkijat asetetaan edelleen automaattisesti vastakkain. Siinä, missä saamelaistutkijat selvästi suuntautuvat hieman erilaisiin aiheisiin, valtaväestöjen tekemä tutkimus nostaa esille niitä kysymyksiä, jotka suuryhteiskunta näkee kiinnostavina ja ongelmallisinakin.

Mielestäni on ristiriitaista sanoa, että saamelaisen kulttuurin tutkimus pitäisi keskittää vain saamelaisille, kun samaan aikaan valtaväestöjen pitäisi ymmärtää saamelaisasioita. Nimenomaan tutkimus luo mielenkiintoa ja elämyksiä, eikä toista kulttuuria opita ymmärtämään vain vastaanottamalla tietoa. Ei riitä, että me yritämme antaa vastauksia – toisten pitäisi myös ymmärtää, mihin kysymyksiin ne ovat vastauksia.

Kokonaan eri asia on, kenen tietoa ja kenen asiantuntemusta pidetään arvossa, kun todellisia päätöksiä tehdään. Valitettava piirre erityisesti niissä tilanteissa, joissa on kysymys ristiriidoista tai konflikteista, saamelaisten asiantuntijuus pyritään mitätöimään tai jääväämään. Nimenomaan eturistiriitojen yhteydessä vanhat valta-asetelmat ja asenteet nousevat pinnalle.

Ristiriitojen toisen osapuolen eli enemmistön edustajat katsovat olevansa oikeutettuja määrittämään, kenen tieto on relevanttia ja kenen ei. Toisen osapuolen eli saamelaisten tutkimustuloksia ja näkemyksiä pidetään puolueellisina. Heidän kykyään objektiivisuuteen ja järkevään pohdintaan epäillään.

Tämä kertoo siitä, että tosipaikan tullen edelleen määrätään ulkoapäin se,  mitä pidetään "oikeana" saamentutkimuksena ja mikä on luotettavaa tietoa ja tutkimusta. On ilman muuta selvää, että saamelaistutkimusta ei pidä tyrkyttää parempana tutkimuksena vain siksi, että se on saamelaista. Totta kai sen on täytettävä tieteellisyyden kriteerit. Sen uskottavuus punnitaan kriittisen keskustelun kautta, kuten kaiken muunkin tutkimuksen.

Mutta jos saamelaistutkimusta ei lähtökohtaisestikaan tunnusteta relevantin tiedon tuottajaksi, ei myöskään tunnusteta saamelaisten kykyä ja ymmärrystä hoitaa omia asioitaan.

Minusta on kuitenkin varsin utopistista toivoa hallintomiesten asenteiden muuttuvan; sehän olisi luonnonlakien vastaista. Samoin nurinkurista on toivoa asymmetrian muuttuvan eli vähemmistön muodostavan suuremman joukon kuin enemmistön. Olennaista on kysyä, ovatko saamelaisten mahdollisuudet vaikuttaa tutkimukseen / tutkimuksessa parantuneet?

Tässä suhteessa on tapahtunut varsin suuri muutos. Huomattavin edistysaskel on tietenkin saamelaisten itsensä nouseminen tutkimuksensa subjekteiksi, tekijöiksi. Saamelaisinstituutin lisäksi on syntynyt laitoksia ja instituutioita, joissa saamelaisilla on mahdollisuus sekä opetuksen että tutkimuksen kautta vaikuttaa saamelaiskulttuurin nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kansallinen lainsäädäntö, pohjoismainen saamelaishallinto ja kansainvälinen alkuperäiskansojen toiminta ovat luoneet tarvetta uusien asiantuntijoiden kouluttamiseen.

Oulun yliopiston toiminta saamelaisen kulttuurin opetuksen ja tutkimuksen vahvista-miseksi muun arktisen tutkimuksen rinnalla on tärkeä osoitus muutoksesta, joka "vähemmistö–enemmistö-suhteissa" on tapahtunut 30 vuodessa. Samaan aikaan, kun saamelaisten kulttuuri-itsehallinto vahvistuu, on tärkeää myös, että saamelaisten mahdollisuudet kouluttaa itsenäisiä ja kriittisiä tutkijoita paranevat.

Giellagas-instituutin perinteet saamen kielen ja saamenkielisen opetuksen ja tutkimuksen alalla antavat kulttuuritutkimuksellekin vahvat lähtökohdat. Tärkeintä on säilyttää ja vahvistaa elävää yhteyttä saamelaiseen yhteiskuntaan, sen laitoksiin ja tietysti ihmiseen. Sitä kautta on mahdollista täyttää Alf-Isak Keskitalon toive siitä, että saamelaisia koskeva tutkimus on myös hyödyksi saamelaisille.

FT Veli-Pekka Lehtola on toiminut vuoden alusta saamenkulttuurin professorina Oulun yliopiston Giellagas-instituutin uudessa professuurissa.