"[Suomalaisen hiphopduo Fintelligensin] pitää niin vahvasti olla vakuuttavia kavereilleen. Kun käännytään sisäänpäin, silloin sä et pysty nauramaan itselles", räpveteraani Njassa pohtii Jani Mikkosen suomihiphoppia käsittelevässä Riimi riimistä -kirjassa.
Mutta vakuuttava piti olla. Huolen ymmärtää, kun muistelee, minkälaiseksi suomiräp 90-luvulla miellettiin. Raptori, Rapatti, MC Nikke T, Hausmylly, Bat & Ryyd. Huumorimusiikkia siis. Ei ihme, että 2000-luvun alun räppärit tahtoivat tehdä pesäeroa edeltäjiinsä.
Fintelligensin ensisinkku Voittamaton vuodelta 1999 oli ensimmäinen kappale, joka herätti ohjelmapäälliköt näkemään suomihiphopin kaupallisen potentiaalin. Sitä ennen populaari räp oli joko silkkaa komediaa tai yksinkertaisesti auttamattoman huonoa.
Suomalaista hiphopmusiikkia voi verrata nuoreen nousukkaaseen, joka sai nopeasti kaiken, jopa enemmän kuin osasi kuvitellakaan. Pikkuvanha öykkäri otti röyhkeästi paikkansa suomalaisessa populaarikulttuurissa.
Tehtiin se tietoisesti tai ei, suunta muuttui. Hiphopkupla ylikuumeni ja puhkesi pian. Buumi laantui lähes yhtä nopeasti kuin syntyikin. Ristiriita kaupallisen levybisneksen ja hiphopille tunnusomaisen käsityöläisyyden välillä konkretisoitui, kun levyt eivät myyneet toivotulla tavalla. Artistit joko saivat potkut tai sitten he tunsivat tulleensa petetyiksi ja lähtivät lätkimään ovet paukkuen.
Ja rokki soi taas.
Edellä mainittu suomalaisen hiphopmusiikin nousu ja tuho on karkea yleistys. On turha luulo, että suomiräp olisi kadonnut mihinkään. Vaikkeivät levymyynti- ja radiosoittolistat puhelaulua enää entiseen tapaan pursuakaan, suomihiphopia tehdään yhä. Ehkä jopa enemmän kuin viisi vuotta sitten, kun buumi oli kuumimmillaan.
Äkillinen, valtava suosio aiheutti ketjureaktion. Räp levisi kulovalkean tavoin, kun useista eri pesäkkeistä alkunsa saanut aalto pyyhkäisi maan halki. Fintelligens, Seremoniamestari, Tulenkantajat, Paleface ja muut läpi lyöneet herättelivät kansaa ja näyttivät suuntaa. Yhä useammat tarttuivat mikrofoniin ja alkoivat riimitellä.
Oivallinen havainnollistus hiphopin maan valloituksesta löytyy Inarista ja Ivalosta. Pohjoisen nuoret innostuivat hiphopmusiikin tekemisestä räpartisti Ezkimon (Mikko Mutenia) menestyksen myötä. Nyt Pohjois-Lapissa on piskuinen, mutta vireä räpskene. Esimerkiksi Amoc (Mikkal Morottaja) on juuri nyt valtavan suosittu. Hän niittää mainetta räppäämällä inarinsaameksi. Inarin ja Ivalon räppäreistä kirjoitettiin enemmän Kaltion numerossa 2/04.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa hiphop on valloittanut maan, mutta eri tavalla kuin muutama vuosi sitten luultiin. Aktiivisin toiminta tapahtuu ruohonjuuritasolla, ei valtavirrassa. Artistit ja porukat, posset, ovat verkostoituneet laajasti.
Isot levy-yhtiöt eivät tarvitse räppärireserviä. Ne satsaavat pariin kansainvälisesti myyvään nimeen, kuten Sony BMG Palefaceen (Karri Miettinen), EMI Redramaan (Lasse Mellberg) ja Universal Don Johnson Big Bandiin. Monet muut tekijät ovat siirtyneet takaisin valtavirran saavuttamattomiin, palanneet niin sanotuille juurilleen.
"Kaikki miettivät, pitäisikö perustaa oma lafka. Isot levy-yhtiöt vievät suuren osan Teosto-rahoista", pohtii edesmenneen Tulenkantajat-yhtyeen räppäri Soppa (Soni Ylisuvanto). Nykyään hän toimii Pahat viinit -kollektiivissa, jonka toinen pääjäsen Hannibal (Hannu Stark) oli myös mukana Tulenkantajissa. He pitävät rovaniemeläisen räpin perintöä aktiivisesti yllä. Tuorein esimerkki, elokuussa julkaistu Lappi itsenäiseksi -mixtape on kannanotto hiphopkulttuurin pääkaupunkikeskeisyyteen.
Suomessa on tätä nykyään jokunen hip-hoppia julkaiseva riippumaton levy-yhtiö. Merkittävimpinä Monsp Records, Rähinä Records, 3rd Rail Music ja Turnin' Records. Vaikka suomiräppiä edelleen julkaistaan aktiivisesti, ero kaupalliseen kultakauteen on huomattava.
Esimerkiksi Monsp-levy-yhtiön pitkäsoitot myyvät normaalisti 1 200–2 500 kappaletta. Menestyneintä artikkelia Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa -levyä on myyty noin 5 000 kappaletta. Vertailun vuoksi, vuosituhannen alussa jotkut – muun muassa kaikki Fintelligensin kolme pitkäsoittoa – ylsivät yli 20 000 levyn myyntiin. Teiniräppäri Pikku G:n Räjähdysvaara myi ilmestymisvuonaan hulppeat 120 000 kappaletta.
Levy-yhtiöiden ulkopuolellakin julkaistaan: kotipolttoiset cd-r-levyt kiertävät kaverilta kaverille tai ovat ilmaiseksi ladattavissa netistä. Musiikinjakelusivusto Mikseri.netissä on yli 2 700 hiphopiksi ja räpiksi luokiteltua artistia.
Kaupallisen hiphopin perusteella ei voi sanoa, mitä muuta on tarjolla, sillä ainoastaan yleismaailmallinen ja salonkikelpoinen räp pääsee julkiseen soittoon. Hiphop ei vain aina ole niin puhtoista tai kansantajuista. Räppäreiden viljelemä sisäpiirin huumorikaan ei aukea ulkopuoliselle. Kuinka moni esimerkiksi kokee Itä-Helsingin niin myyttisen rujona paikkana, millaisena se paikallisten räppäreiden tarinoissa esiintyy?
Underground-räppärit saattavat jopa halveksia kaupallista hiphoppia. Se kun ei ole aitoa, rehellistä. Alakulttuuri tekee näin tietoista pesäeroa valtavirtaan. Räp on marginalisoinut itse itsensä, ottanut valtakoneiston toimintaperiaatteet käyttöönsä.
Toimittaja Jani Mikkosen mukaan suomalainen hiphop on ajautunut tai ajettu noidankehään. "Kenelle räp kuuluu", hän kysyy. Vain harvat populaarimusiikkia kuuntelevat tietävät, minkälaista hiphoppia nykyään tehdään, koska se ei enää soi juuri missään. "Radiokanavien soittolistat ovat kaventuneet soittamaan pelkkää hittimusaa", Mikkonen sanoo. Hiphopkin oli hetken listatavaraa, muttei enää.
Toisaalta räpin nykytila saattaa olla osa populaarimusiikille tyypillistä aaltoliikettä. Se, mikä viisi vuotta sitten oli kuumaa tavaraa, on taas sopivan ajan kuluttua in. Muoti ja trendit kehittyvät samalla logiikalla.
Kotimaiseen hiphoppiin kuuluu tietty harrastelijamaisuus. Puhelaulun taustat ovat pääsääntöisesti hyvinkin tuottamattomia ja raakoja, pelkistettyjä. Pitkiä sämplejä – eli lainauksia muista kappaleista – käytetään sumeilematta, tekijänoikeuksista piittaamatta. Toisaalta taustat ja biitit ovat muuttuneet taitavammiksi.
Kun punk on enää tyylikeino ja pintaa, ja rock latistunut toistamaan itsestäänselvyyksiä, poliittiselle popmusiikille on tilausta. Räp on kannanotto, mainio foorumi olla kriittinen. Nuoret vihaiset miehet räksyttävät – sinne tänne, mutta yleensä jotakuinkin valtionvallan suuntaan.
Esimerkiksi tanskalaiselta poliisintappajalta Steen Christenseniltä räpaliaksensa vohkinut Steen1 julistaa tulikivenkatkuista sanomaansa Itä-Helsingin sosiaaliongelmista. Nettisivuillaan artisti kirjoittaa tuomitsevansa Christensenin teot täysin. Provosoiva nimi on hänen mukaansa kannanotto suomalaista hiphoppia kohtaan: "Joskus on vaikea erottaa, tehdäänkö rap-musiikkia sen tekemisen vuoksi, vai onko tekijöillä oikeasti jotain sanottavaa tai tarjottavaa kuulijalleen", Steen1 kirjoittaa.
Hyvänä esimerkkinä hiphopin kantaaottavuudesta on Työväen musiikkitapahtuma Valkeakoskella, jossa järjestetään vuosittain kilpailu yhteiskunnallisesta räpistä. Miksei kilpailu yhteiskunnallisesta iskelmästä tai jazzista?
Tyhmä kysymys, sillä hiphop on jo lähtökohdiltaan poliittista; räp on sorretun kansanosan musiikkia. Hiphop, urbaani alakulttuuri, syntyi 1970-luvun alussa New Yorkin Bronxissa, ennen kaikkea mustien asuttamilla esikaupunkialueilla. Ghetoista on kuitenkin pitkä matka – niin ajallisesti, maantieteellisesti kuin henkisestikin – 2000-luvun hyvinvointivaltioon nimeltä Suomi.
Hiphopin marginaalisuus on yritetty valjastaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on syyllistynyt tähän pariin otteeseen. Hesarissa räpmusiikkia on luonnehdittu runonlaulannan tapaiseksi ilmiöksi. Tammikuun Kuukausiliitteen artikkelissa Suomen menestyneimmästä naisräppäristä Mariskasta maalaillaan väkinäinen kuva klassisen sivistyksen vaalijana. Häntä verrataan vaatimattomasti professori Matti Klingeen, Agricolaan, Sibeliukseen ja Gallen-Kallelaan.
Naisten tekemä hiphop on lapsipuolen asemassa niin kansainvälisessä kuin kotoisessa räpkulttuurissa, joka on miehinen, testosteronia tihkuva genre.
Vaikka hiphopissa on omat kliseensä, maneerit ja itsestäänselvyydet, genre muuttuu kiihtyvällä tahdilla. Se, mikä oli viisi vuotta sitten uutta, on nyt menettänyt merkityksensä. Räp on korostuneesti aikasidonnaista musiikkia; hiphop kertoo tästä hetkestä, tämän päivän ilmiöistä ja ongelmista, pääasiassa kuitenkin räppäreiden omista ongelmista.
Mistä suomalaisessa hiphopissa näihin maailman aikoihin kerrotaan? Kaljanhakureissuista, Jeesuksesta, lorvimisesta, musiikkibisneksen mädännäisyydestä, siitä, kun ei saa bommata eli maalata tageja seiniin ja, totta kai, naisista – muutamia mainitakseni.
Musiikkikriitikko Panu Hietaneva on esittänyt pätevän suomiriimin kolmijaon: laulut ovat joko päihdehuuruista äijähuumoria, oman elämän tilittämistä tai yhteiskuntakritiikkiä. Poikkeuksiakin toki löytyy, mutta näiden teemojen ympärillä maleksitaan.
Kaiken kaikkiaan suomalainen hiphopkenttä on laajentunut, hajaantunut ja monipuolistunut. Marginaalisuus mahdollistaa liikkumavaran.
Hiphop on alkanut oppia myös hieman nöyryyttä. Keskenkasvuinen egobuustaus on vaihtunut terveeksi itseironiaksi. Suomihiphop on tarpeeksi kypsä sille, että uskalletaan tehdä pilkkaa itsestä ja omasta musiikkilajista. Stig Doggin kaltaista härskiä R'n'B-parodiaa tuskin olisi suvaittu viitisen vuotta sitten. Takavuosien ilmiö, herjaräppäri Petri Nygårdin Vitun suomirokki -singleä kyllä myytiin, vaikka herran musiikilliset ansiot jäivät vähemmälle. Suunnaton suosio perustui puhtaasti shokeeraamiseen.
Hiphopkollektiiviksi luonnehditun Don Johnson Big Bandin menestystarina on huomionarvoinen. Yhtye on outolintu suomalaisessa populaarimusiikissa. Se on tehnyt taiteellisesti omaehtoista musiikkia, mutta on silti saavuttanut huomattavan kaupallisen suosion. Aika hyvin yhtyeeltä, jonka musiikkia on mahdoton lokeroida. Räpäytyksen, skrätsäyksen ja muiden hiphopmusiikille perinteisten elementtien lisäksi se sisältää paljon muutakin: puhdasta laulua, "oikeita" soittimia, flirttailua jazzin ja lukuisten muiden eri tyylilajien kanssa.
Yhtyeen laulajan ja keulahahmon Tommy Lindgrenin mielestä räp on potentiaalinen lajityyppi. "Toivon, että monipuolistuminen jatkuisi, ja tapahtuisi luontevaa crossover-toimintaa genrejen välillä", Lindgren pohtii. Hänen mukaansa hiphop on tällä hetkellä vapaassa tilassa. Siitä voi kehittyä mitä tahansa: "Räp hämärtää korkeakulttuurin ja populaarin keinotekoisia rajoja."
Jos suomiräpistä ei ole uudeksi punkiksi, niin olisiko siitä ainesta uudeksi jazziksi? Tai sitten pelkästään räpiksi. Siinäkin on tarpeeksi taakkaa. •
Vuoden 2006 räpmusiikin suomenmestaruuskilpailut järjestetään lauantaina 4.11.2006 Nosturissa Helsingissä
Lähteet: Mikkonen, Jani: Riimi riimistä – suomalaisen hiphopmusiikin nousu ja uho (Otava 2004)
_____
Hiphopkulttuuri pala palalta:
Sämpläys: olennainen osa räpmusiikkia ovat sämplet, usein toistuvat lyhyet lainaukset muista kappaleista. Sämplääminen on koettu ongelmalliseksi tekijänoikeuksien kannalta.
Räp: Hiphopmusiikin "laulaja" on MC, joka räppää eli puhelaulaa taustamusiikin päälle.
Dj: Räpmusiikista vastaa yleensä eri henkilö kuin räppääjä itse. Dj:n instrumentit ovat perinteisesti levysoittimet ja sampleri.
Graffitit: Hiphopkulttuurin vanhimpiin ilmiöihin kuuluu seiniin maalaaminen. Rakennuksiin tai junanvaunuihin spraymaalilla maalatut tai tussilla piirretyt tekstit ja kuvat ovat osa visuaalista räpkulttuuria. Niin Suomessa kuin useimmissa maissa graffitien teko on laissa kielletty.
Breakdance: Näyttävä ja vauhdikas tanssilaji, joka sisältää akrobaattisia liikkeitä, musiikkiin reagointia ja improvisointia.
Beatbox: Beatboxaus on äänien, yleensä rumpujen imitoimista omalla äänellään.
Posset: Yksittäiset räppärit ja dj:t muodostavat usein enemmän tai vähemmän tiiviitä porukoita, posseja. Hiphopporukat ovat perinteisesti muodostuneet levy-yhtiön ympärille.
_____
Oulun skene
Real Deal
Oulun keskustassa toimiva liike, joka myy hiphop- ja rullalautailutarvikkeita sekä paikallisia omakustanne-hiphoplevyjä. Real Deal on perustettu 2003. Liikkeen alakerran Kellarigalleria on tarkoitettu nuorille ja vähemmän mainetta niittäneille taiteilijoille. Esillä on ollut muun muassa graffiteja, valokuvia ja dokumenttielokuvaa. Real Deal on mukana tukemassa ja järjestämässä hiphoptapahtumia.
Silumi
Silumi on oululainen MC, joka on julkaissut kahdeksan omakustannelevyä. Hän kutsuu omaa räppiään poetiikaksi: "Sanojen ei ole tarkoitus olla ymmärrettävää ja suoraan heijastettavissa moderniin päivään." Hän kirjoittaa meditatiivisesta perspektiivistä ja sämplää muun muassa itämaista musiikkia.
Sonic Skool -tanssiryhmä
Vuonna 1997 aloittanut Sonic Skool on Suomen pisimpään edelleen toimiva Street Dance -ryhmä. Nykyään porukassa on seitsemän jäsentä, joista suurin osa myös opettaa "katutanssin" eri tyylejä tanssikeskus Citydancessa. "Muutama suomenmestarikin joukosta löytyy ja menestystä on tullut myös EM-kisoista", tanssija Lasse Hyttinen kertoo. Oulussa on myös toinen aktiivinen Breakdance-ryhmä, Across the Floor Crew.
Panama Reijo
Teemu Vähäsarja tunnetaan hiphop-piireissä paremmin nimellä Panama Reijo. Hän on aloittanut vuonna 1993 ja tehnyt taustoja muun muassa Steen1:lle sekä Hannibalille ja Sopalle. Omien sanojensa mukaan hän tekee "erikoista, pimiälle kuulostavaa" musiikkia.
J-Honey
Juhani Oivo eli dj J-Honey järjestää hiphopbileitä Oulussa. Yksi suosituimmista on kerran kuussa 45 Special -klubilla järjestettävä Righteouz Nightz. Hänellä on oma levynurkkaus Real Dealissa, jossa hän myy hiphop-, funk- ja reggaevinyylejä. Oivo opiskelee Oulun yliopistossa englantilaista filologiaa.
Kuuntele-porukka
Kuuntele on vuonna 2005 perustettu hiphopporukka. Alkupiste- ja Epidemic-ryhmistä kootussa possessa vaikuttaa seitsemän nuorta. MVEE, P. Siltala, Refu, Sekopa, Sinfis, TMS ja Aune tuottavat ja valmistavat kaiken musiikin itse. Elokuussa ilmestyi Kuuntele-porukan ensimmäinen pitkäsoitto. Ryhmä edustaa oululaisen hiphopin uutta sukupolvea.
