Viime vuosikymmeninä, liikennemäärien lisääntyessä, yhä useampia risteyksiä on pohjankin perukoilla muunnettu kiertoliittymiksi. Liikenneturvan verkkosivuilla (www.liikenneturva.fi) kerrotaan liikenneympyrän periaatteeksi vaarallisimpien onnettomuustyyppien, nokkakolarien ja risteävän ajoneuvon kanssa törmäämisten, poistaminen. Tilastot osoittavat kiertoliittymät kaksi kertaa tavallisia risteyksiä turvallisemmiksi – henkilövahinkoon johtavia onnettomuuksia tapahtuu puolet vähemmän.

Liikenneturvallisuuden lisäämisen ohella kiertoliittymät tarjoavat myös esteettisiä mahdollisuuksia. Mikäpä olisi taiteelle parempi ja suurempia yleisömääriä tavoittava paikka kuin autotien penger, ja vieläpä kohdassa, missä jokainen kuljettaja joutuu hidastamaan? Säädökset vaativat liikenneympyröiden rakennelmilta läpinäkyvyyttä, eli ne eivät saa estää tiellä liikkujia hahmottamasta kokonaisuutta tai näkemästä muuta liikennettä, mutta muita vaatimuksia ei liittymiin pystytettäville rakenteille esitetä.

Kiertoliittymien keskiöiden sisältö on useimmiten sitä ympäröivän kunnan virkamiesten harteilla. Jos kunnan tieasioista vastaavat päätöksentekijät sattuvat olemaan kulttuurille ystävällismielisiä, saattaa käydä niin hyvin, että liikenneympyrää sulostuttamaan hankitaan veistos taikka installaatio ammattitaiteilijalta. Jos on tajua, mutta ei rahaa, pyydetään vaikkapa arkkitehtiopiskelijoita suunnittelemaan jotain. Useimmissa tapauksissa päädytään kuitenkin siihen, että kunnan viherrakentajat taikka insinöörit heittävät ympyrään jotain, joka estää pienempiä henkilöautoja kaahaamasta liittymän lävitse, vaikkapa ison, paikallisen kivenmurikan tai käytöstä poistuneen koneen osan.

Paikan ilmentäminen onkin kiertoliittymäteosten merkittävin tarkoitus. Liikenneympyrät ovat portteja paikkakunnalle, ja niissä pyritään esittämään ohikulkijoille sekä pysähtyville, missä he kulloinkin ovat. Esimerkiksi Kalajoella kiertoliittymään on kohotettu rantadyynin toisinto. Kalajoen dyyni on onnistunut liittymäteos, sillä se painuu näkijän mieleen ja luo näin mielikuvaa rantalomakaupungista.

Mutta miten Oulun lähikunnat onnistuvat hyödyntämään liikenneympyröitään? 



Syyskuisena tiistaiaamuna valokuvaaja Vesa Rannan autoon sulloutuu Kaltion kiertoliittymäraati. Mukana ovat Rannan ja toimittajan lisäksi Oulun taidemuseon amanuenssi Elina Vieru sekä Oulun Taiteilijaseura -63 ry:n puheenjohtaja, kuvataiteilija Juha Sutinen. Raati vaikuttaa innostuneelta; kukaan ei muista kiertoliittymiä sillä silmällä aiemmin katselleensa.

Päiväohjelmassa ovat ainakin Oulunsalo, Tupos, Liminka ja Ii, ehkä myös Muhos ja Tyrnävä, jos aikaa tuntuu riittävän. Oulunsalon Lentokentäntien liittymistä sekä Limingassa moottoritien päättävästä jäsenillä on muistikuvia, toimittajan mainitsemat Tupos ja Ii vaikuttavat vieraammilta. "Helsingissä Kaapelitehtaan lähellä on tosi komea Martti Aihan työ", Sutinen mainitsee, "jos ei liikenneympyrässä niin jakajassa." Tien varressa kuitenkin.

Kiertoliittymäkierros alkaa vauhdikkaasti; kuski haluaa ajaa Oulunsaloon moottoritietä. Reitti nappaa matka-ajasta muutaman minuutin, kun lentokentän liittymä tulee vastaan jo vajaan kymmenen kilometrin jälkeen. Ensimmäinen kohdattu liikenneympyräteos – kivikasan keskelle nostettu hieman vino, lyhyt tappi – ohitetaan yhteisymmärryksessä: kiinnostavampiakin on luvassa. Lentokentäntien toisessa ympyrässä vastaan tuleekin kuudentoista tuulipussin jämäkkä kaarti, ja auto kurvataan viereisen K-kaupan tai S-marketin pihaan.

"Jos ei ois näin paljon pystysuoraa liikettä, tämä vois toimiakin", sanoo Vieru. "Leikkisämpi voisi olla."

Olemme saapuneet tuulipussipuiston äärelle tyynellä hetkellä. Kaikki kuusitoista lötköttävät velttoina painovoimasta. "Perhoshaavit tulee mieleen", huomaa Sutinen, "tai sulttaaneja!" "Ai käytettyjä?" kysyn, ja ehdotan, että teokselle – jos tämä täyttäisi teoksen tuntomerkit – voisi antaa nimeksi vaikka ´Seurojen jälkeen´. Mauton ehdotukseni kuolee tyyneen ilmaan.

Yhdessä toteamme, että pussit kaipaavat lisää väriä. Vaikka tolpat näkyvätkin kauas ja toimivat sinänsä kiintopisteenä tarkoituksenmukaisesti, kuten Elina Vieru huomauttaa, harmaus luo kovin masentavan kokonaisvaikutelman. Yksi pusseista on toki kirkkaan oranssi, mutta se ei tässä paljoa auta.

"Vaikkapa korkeuseroilla voisi rytmittää tätä", vaikeroi Sutinen. "Nämä on yhtä tylsiä ku pohojalaiset emännät matkalla supermarkettiin." Joku muistelee, että tuulipussikokonaisuus olisi Oulun yliopiston arkkitehtiosaston tuotos. Pohdimme, kuinka hyvin pussien harmaa ja monotoninen tylsyys kuvastaa Oulunsalon kuntaa; että jos kuvastaa hyvin, on syytä huoleen.

Matka jatkuu. Seuraavaan kohteeseen on vain muutama sata metriä. Jo kauempaa haukumme uudehkon kauppakeskus Kapteenin mainospylvään, joka on turhaan tilattu kuvanveistäjältä, kun sinänsä kelpo muoto on tuhottu sekalaisen rumilla mainoskylteillä. Kapteenin kiertoliittymän – jonka ympärillä sijaitsevat myös taidekoulua ja kulttuuri-instituuttia sisällään pitävä Oulunsalo-talo sekä peltiseen teollisuushalliin muuttanut pseudotieteeksi väitetty Utele-instituutti – keskelle pystytetty metallirakenne puolestaan yllättää iloisesti. Raati toteaa tämän selkeästi veistokseksi.

"Kiinnostava pinta-artikulaatio ja hieno patina", mainitsee Vieru kaksiosaisesta rakenteesta, jonka toinen osa on ruostutettua ja toinen galvanoitua terästä. "Harvoin tällaisiin paikkoihin tehdään näin detaljoitua pintaa; kiertoliittymiin pystytettyjä töitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu läheltä katsottavaksi."

Vieru kommentoi myös edellisestä kohteesta puuttunutta monimuotoisuutta. "Lisäksi tämä ei häiritse katsoessa ja viittaa ympäröivään luontoon." Ainakin syyskuussa ruostuneen teräksen väri sulautuu todellakin talvehtimaan valmistautuvaan kasvustoon. "Jännää vuoropuhelua pensaiden kanssa", ilahtuu Sutinenkin, "istutukset on rytmitetty hyvin itse teoksen kanssa. Ja tässä syntyy myös teoksen sisäistä kontrastia kahden erivärisen osan välillä."

Jo kahden nähdyn liittymän jälkeen päästään keskustelemaan mitäänsanomattomien ja mielenkiintoa herättävien liikenneympyröiden hyvistä ja huonoista puolista. Sutinen toteaa läsnä olevan teoksen aikaa kestäväksi, mikä on taiteelle ominainen piirre. "Joku hirvittävän räväkkä työ saattaa olla sitten semmoinen, ettei se kestä."

Hieman valoisammin mielin lähdemme kohti etelää. Päätämme ajaa vanhaa Limingantietä, koska joku muistelee matkan varrelle osuvassa Kempeleessä olevan ehkä näkemisen arvoisen valosuihkulähdetyyppisen kiertoliittymäkoristeen. Raati kuitenkin pettyy näkemästään, kun päivällä liittymän valaistus on sammutettu.

"Näkeekö tuosta läpikään", kysyy joku tiheästä puustosta. "Jos olisi nuo lamput laitettu edes maan tasoon", tuskailee Vieru noin puolentoista metrin korkeuteen sijoitetuista valonheittimistä. Totean, että silloin ne ainakin häiritsisivät tienkäyttäjien muun liikenteen havaitsemista. 

Jatkamme matkaa mielenkiinnottomaksi hyväksytystä Kempeleestä. Mainittakoon, että noin viikon kuluttua ohitan samaisen kiertoliittymän pimeän aikaan linja-auton kyydissä, enkä ole täydessä valaistuksessa kylpeväänkään kyhäelmään innostunut. Kelmeän sinisiksi ja vihreiksi heijastuvat puut, pihlajia ja mitä lie katajan sukulaisia ovatkaan, tuovat mieleen hautausmaan tai muun kuolleen metsän, ilahduttavuudesta tai väristä ei ole puhettakaan.

Tupos osoittautuu retkemme helmeksi. Limingan kunta tunnetaan taidekoulustaan, joten on varsin sopivaa, että täällä törmäämme koulun entisen oppilaan veistokseen.

"Tää on hyvä!" riemastuu Sutinen jo kaukaa Taru Ollikaisen (o.s. Jääskeläinen, 1978–2008) pari vuotta sitten kiertoliittymään pystytetystä teoksesta 'Menneet tulleet', jossa kolme tietä kohtauttavaan kiertoliittymään on sijoiteltu kolme ympyrän fragmenttia. Itse olen nähnyt palasissa jopa poronsarvia; "Joku vene tai semmoinen", kommentoi puolestaan Vieru.

Kaikkia mikään ei tietenkään voi miellyttää. Pysähtyessämme myöhemmin taidekoululla rehtori Ari Karvonen hoksauttaa toimittajan Limingan verkkosivujen keskustelupalstalle. "Milloin nuo kaatuneet eurot maalataan tai hävitetään tuosta salen liikenneympyrästä?" kirjoittaa nimimerkki ile 8.8.2008 otsikolla 'Taide Tupoksessa'. "Jep", vastaa nimimerkki Jari, "ne 'ruostuneet' rautaromu möhkäleet ovat kyllä törkeät... Kempeleen keskustassa sentään hieno liikenneympyrä... Voisi siitä ottaa mallia..."

Voi tietenkin kysyä, kannattaako näitä jokaiseen kuntaan mahtuvia taiteenvihaajia yrittääkään kouluttaa muuhun kulttuuriin kuin pilluralliin ja perjantaipulloon. Raatimme kuitenkin jatkaa Tupoksen ympyrän ylistämistä. "Sopii maisemaan", sanoo Sutinen, ja Vieru huomauttaa tämän ympyrän poikkeavan selkeästi edellisistä: ympäristö on huomattavasti rauhallisempi, vähemmän rakennettu ja taustahälyinen, joten matalahko ja edellisiä ympyröitä vähemmän pröystäilevä teos kuroutuu luontevasti osaksi Tupoksen nuorta männikköä. Tässä ei ole yritetty tehdä mitään ylevää ja taivaisiin kohoavaa, on hyväksytty ihmisenkokoinen.

"Leikkisyys on hyvä", ihastelee Vieru, ja Sutinen jatkaa tämän antavan katsojalle mahdollisuuden assosioida monella tavalla. Jotakin kritisoitavaakin kaivetaan hyvästäkin ympyrästä; liittymän istutukset tuntuvat hieman ylimääräisiltä. "Pitää olla puutarhaosastollekin jotain tekemistä", nauraa Sutinen. Kasvisto on kuitenkin aseteltu suhteessa teokseen epäsymmetrisesti, mistä hyvästä raati suostuu antamaan puutarhureille synninpäästön.

"Käyttötaidetta tietyssä mielessä", kommentoi Vieru vielä palatessamme autoon. Tämän toteaa myös nimimerkki Valaistunut mainitussa verkkokeskustelussa: "Taide ympyrässä tekee kuitenkin tehtävänsä, puhkomalla renkaat liian innokkailta off-roudaajilta."


Tupoksesta jatkamme Liminkaan, kiertoliittymään, jossa moottoritie jakaantuu nelostieksi kohti Keski-Suomea ja rannan kasitieksi. Puolitettu lato on kaikille tuttu, ja niin harmaan masentava, että Sutinen ei suostu edes nousemaan autosta sitä lähempää katsomaan. Valokuvaaja viitsii sentään väistellä ohisuhahtelevat moottorit ympyrän keskelle.

"Ei paljon puutu, että ois joku Honkarakenteen kyltti tuossa kyljessä", tuhahtaa Vieru. "Aika ankea käyntikortti Oulun kokoiseen kaupunkiin."

Tästä tosiaan ajaa ohi jokainen etelästä autolla Ouluun saapuva turisti. Visioimme ankean ladon tilalle kunnon monumenttia: jotakin, joka kertoisi jotain koko alueesta. Haluaako Oulu tosiaankin, että tänne tulevan ensimmäinen mielikuva on "ärsyttävällä tavalla harmiton", kuten Vieru luonnehtii halkaistua latoa? "Onko teknologia ajanut maatalouden halki?" kysyy Sutinen autossa. Sitäkö seutukunta haluaa viestittää? Saman olisi voinut sanoa pystyttämällä liikenneympyrän keskelle vaikka matkapuhelinverkon tukiaseman.

Taidekoululla joku muistelee halkaistun ladon olevan arkkitehdin käsialaa, nimeä ei tule mieleen. Ehkä niin on parempi. Lievittämme pettymyksen tuomaa masennusta pullakahveilla Tupoksen ABC:llä. Mainosvyöryn räikeät värit huoltoaseman baarissa eivät juurikaan auta.

 

Ranta epäilee Muhosta ja Tyrnävää myöskin ladonharmaiksi paikoiksi, joten päätämme posottaa yhtä soittoa moottoritietä suoraan Iihin asti, missä nelostie kulkee kahden kiertoliittymän läpi. Näistä eteläisemmän keskelle on nostettu vesivoimalaitoksen turbiinin vanha potkuri.

Joudumme jälleen pettymään. Kuten Limingan lato, on myös Iin turbiini täysin epäsuhdassa liikenneympyrän ympäristön mittasuhteisiin. Pienenä ja harmaana se törröttää kiviröykkiöstä, kuin anteeksi pyydellen.

"Ei." Kuvataitelija Sutinen melkein repii hiuksiaan. "Harmaa on niin typerä. Metallinväristen siipien ja mustan kontrasti on ihan hyvä. Mutta edes pieni värillinen osuus vaikka siivekkeiden reunassa tois jo jotain."

"Isojen koneiden osat ovat vaikuttavia itsessään", myöntyy Vieru, "mutta kyllä se on koneen kuolema tässä. Kastroidulta näyttää." Esine ei automaattisesti muutu taiteeksi, kun se siirretään käyttötarvikkeesta pelkästään esteettisen funktion täyttäväksi kappaleeksi. Marcel Duchampkin kuitenkin signeerasi kuuluisan readymade-pisuaarinsa vuonna 1917.

"Ei ole tehty loppuun asti", huokailee Sutinen. "Braunin tehosekoitin tulee nyt mieleen, vain kermavaahto puuttuu." Vieru puolestaan näkee potkurissa hyönteismäistä olentoa.

"Ku ois aineettomampi tää jalusta", Sutinen näyttää, "niin turbiini ikään kuin nostais itteään ylös. Tupoksessa teos otti hienosti tilan haltuun – tässä ei ota teos tilaa, eikä tila teosta." Parikin metriä korkeampana potkuri kohoaisi vuoropuheluun kiertoliittymää ympäröivän mäntymetsän kanssa; nyt se hukkuu taustaan. "Tribuutit jollekin asialle ovat monesti surullisia", summaa Vieru tämän liittymäteoksen.

Hyvästellessämme turbiinia Sutinen löytää siitä myönteistäkin. "Teoksen juurella voi juoda kesällä keppanaa!" Potkurin jalustan juurelta, oivan näkösuojan tarjoavan kivivallin takaa löydämme ilonpidon merkkejä: tyhjiä tölkkejä ja mäyräkoirankuoria. Käyttötaidetta siis tämäkin, ainakin lomajoutilaalle nuorisolle. 

Saapuessamme Iin toiseen, kylää halkaisevaan kiertoliittymään, hämmästelemme siinä kohoavien pylväiden värejä: onko tässä kyse Nesteen mainoksesta? Joku epäilee jo huoltoasemaketjua ympyräteoksen sponsoriksi. "Istuu hyvin autojen maailmaan", naurahtaa Vieru.

KulttuuriKauppilassa luulomme oikaistaan. Saamme kuulla teoksen olevan Kauppilan kotitaiteilijoiden käsialaa, ja maksaja on Nesteen sijaan Iin kunta. Helena Kaikkonen, Sanna Koivisto sekä Antti Ylönen ovat yhdessä suunnitelleet vihdoinkin hieman väriä kulkijalle tarjoavan teoksen. Toteutus on kuitenkin vielä keskeneräinen, joten päätämme jättää teoksen ankaramman kritisoinnin toiseen kertaan.

Iissä on siis annettu mahdollisuus taiteilijoillekin. Päin vastoin kuin monessa muussa paikassa. Paluumatkalla kohti Oulua raati on yhtä mieltä niin kierroksen tekemisen mielekkyydestä kuin siitä, että kiertoliittymäteokset näillä kulmilla näyttävät olevan enimmäkseen yhtä tylsiä kuin maisemakin.

"Symbolinen ja abstrakti taso jäi puuttumaan", toteaa Sutinen. "Harvoissa töissä tila otetaan haltuun, ja mittakaavat ovat harkitsemattomia." "Täytettä", kommentoi myös Vieru.

Liittymien yleinen tårta på tårta -luonne kulminoituu Haukiputaan Kellossa. Vihoviimeisessä kohteessamme ympyrään on pystytetty patsas – kuinka yllättävää – kellosta. Kellosta, jonka viisarit osoittavat koko ajan kello kolmea. Sutinen ehtii pukea raadin ajatukset sanoiksi ensimmäisenä: "On tuo vähän kökkötraktoriajatus. Taas kerran. Olisi edes soiva vessa!"

Paavo J. Heinonen