Kyllä, pihan perällä on kaksi aittaa. Keittiötä hallitsee iso leivinuuni. Lattialankut narisevat. Ollaan Antti Hyryn maailmassa. Istun pirtinpenkillä, Antti Hyry ovensuutuolissa, seinäkello tikittää.
Ollaan myös Espoossa, Nokian pääkonttorin ja hyvätuloisten luvatussa maassa. Leivinuunin viereen on upotettu tyylikkään näköinen mikroaaltouuni, pirtin nurkassa on sähköjohtoja, elektroniikkaa, kirjailijan työhuoneessa tököttää kaksi kannettavaa tietokonetta, toinen vanha tiiliskivi, toinen ohut ja sutjakka.
- Ennen tämä oli maaseutua, Hyry sanoo. Rastaalaa, omakotialuetta Turun-radan pohjoispuolella ja Kehä III:n sisäpuolella. Se oli 1960, kun Hyryt muuttivat tänne. - Neljäkymmentä vuotta, Hyry sanoo ja minä säikähdän. Niinkö kauan? 1958 Hyry valmistui diplomi-insinööriksi ja samana vuonna hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.
Tiedän että 1950-luku oli hyvä vuosikymmen, ainakin kirjallisuudelle. Ei riehuttu paneeleissa eikä televisiossa. Kuvattiin maailmaa semmoisena kun se käsivarren mitan päästä näyttäytyi. Kuvattiin vaivalla ja kuvattiin hyvin.
Tiedän että Antti Hyryä sanotaan modernistiksi. Tiedän että Espoon Rastaala on vain toinen Antti Hyryn maailmoista. Toinen on pohjoinen maaseutu, Kuivaniemen kylä kahden pohjoisen läänin rajalla.
Tiedän ettei Antti Hyry anna haastatteluja. Tiedän että tämä on arvokas hetki ja tänä arvokkaana hetkenä tunnen itseni pinnalliseksi. Kello tikittää seinällä eikä sillä näytä olevan mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa.
Mutta se on maailmaa ja sitä kirjallisuus kuvaa. Ainakin Antti Hyry on kuvannut tätä maailmaa jo monta vuosikymmentä.

1950-luku

- 50-luvulla oli vastarintaa, Hyry sanoo. - Oli niitä jotka lukivat meitä, ja niitä jotka eivät lukeneet. Sitten kun 50-lukulaisuus nousi asemaan, meni vähän höpöksi koko homma. Tämä on niin pieni maa.
Silloin oli kova joukko melkein samaa vuosikertaa. Veijo Meri on syntynyt 1928, Paavo Rintala 1930, Paavo Haavikko ja Hyry 1931. Rintalan mursi sairaus viime syksynä, mutta muut elävät ja kirjoittavat. Vieläkö 50-luvun konkarit pitävät yhtä?
- Käytiinhän sitä Veijoa kattomassa kun hän täytti 70 vuotta. Kyllähän sitä ennen soiteltiin ja nähtiin. Nyt on mennyt hiljaiseksi tämä maailma.
Hyry näkee, että lahjakkuuden lisäksi yleiset yhteiskunnalliset tekijät nostivat 50-lukulaisen kirjallisuuden nousuun. Ovatko sellaiset tekijät voimassa enää uuden vuosituhannen alussa vai ollaanko aivan uudessa vaiheessa, jossa kirjallisuus ei enää saavuta samanlaista asemaa yhteiskunnassa?
- Tämä jää nähtäväksi, Hyry sanoo. - Ei sitä tiedä.
Sodan jälkeen oli luova murros, Hyry sanoo, mutta onko nyt pelkkä murros. Alan ymmärtää, miksi Hyry ei liiemmin harrasta kirjallista keskustelua. Hän ei innostu visioimaan ja hän kaihtaa abstrakteja käsitteitä. "Ei ihminen voi mitään käsittää", tokaisee Aitta-romaanin kertoja, kun hän istuu pohjoisen metsän hiljaisuudessa ja katselee entisiä asuinpaikkoja, joista läheiset ihmiset ovat kuolleet, mutta joita yhä lämmittää sama aurinko, sama oja virtaa ja sama tuuli puhaltaa.

Nykyaika

- Tuntuu kun nykyään kelpaisi kaikki, millään ei ole mitään väliä, Hyry viimein vastaa, kun perään hänen suhdettaan nykykirjallisuuteen. - Kirjallisuus tuntuu edellyttävän tietynlaista yhtenäiskulttuuria. Niin kuin Tsehovin ajan Venäjällä ja vielä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Tällainen yhtenäisyys on nyt pirstoutunut. Kyllä sitä koettaa lukea, mutta ei kaikkea jaksa.
Yritän maanitella uusimpien televisiosta tuttujen kirjailijoiden nimiä, mutta Hyry ryhtyy puhumaan matkakirjoista. Caroline Alexanderin tuore Antarktis-kirja Endurance ja J. G. Gränön massiivinen Altai-teos ovat tehneet Hyryyn vaikutuksen. Ne ovat menneen maailman kuvauksia, niin kuin Valter Keltikankaan Lapin-teoksetkin.
- Sitä vastahankaa tarvittaisiin vieläkin, Hyry sanoo.
Kun kirjailija on paljon julkisuudessa, hänen kirjoittamisensakin muuttuu, sanon. Eikö tässä ole vaaransa? Kirjailija ei alinomaa voi vierailla tajuntateollisuudessa ja palata takaisin samaksi vanhan ajan käsityöläiseksi. Yritän provosoida Hyryä, mutta kirjailija istuu levollisena ovensuutuolissaan.
Ymmärrän. Nykyaikaa on tässä pirtissä sen verran kun sitä tarvitaan. Kirjailija ei ryhdy kasaamaan tulisia hiiliä sen päälle.

Suuri ja pieni julkisuus

Mutta kyllä Antti Hyry on piipahtanut tajuntateollisuudessakin. Viimeksi viime vuonna. - Mikäs siinä, minä sanoin kun soitettiin Yleisradiosta. Sitten ne rupesivat puhumaan meikkaamisesta niin minä hoksasin että televisioon tässä ollaan menossa puhumaan.
Jo eläkkeelle vetäytynyt TV 1:n toimittaja Tuulikki Islander ehti myös tehdä Antti Hyrystä dokumentin, joka on kirjailijan muistin mukaan esitetty joskus 1990-luvun alussa. Kirjallinen julkisuus, joka ainakin Finlandia-palkinnon myötä hipaisee myös suurta julkisuutta, on kohdellut Hyryä asiallisesti. Viimeisin romaani Aitta oli Finlandia-ehdokkaana ja 1986 ilmestynyt Kertomus oli sekä Finlandia- että Runeberg-palkintoehdokkaana. Nykyjulkisuudessa Hyryn tuotanto on jotensakin hankala pala, mutta todellisia lukijoita hänellä näyttää vielä olevan.
Akateeminen maailma on sen sijaan kiinnostumassa Antti Hyrystä uudelleen. Oulun ja Helsingin yliopistossa on 1998 ilmestynyt kaksi opinnäytettä, jotka näyttävät kelpaavan kirjailijallekin. Marjaana Typön työ Todellisessa maailmassa Antti Hyryn Alakoulua lukiessa käsittelee yhtä Hyryn teosta, kun taas Helsingin yliopistoon tehty Katja Seudun gradu koko tuotantoa.
Väitöksiä Hyryn tuotannosta on toistaiseksi ilmestynyt vain yksi, Bengt Pohjasen Med seende ögon vuonna 1979. Hyry oli mukana väitöstilaisuudessakin Tukholmassa. - Meininki oli vähän vapaampaa kuin täällä Suomessa, Hyry muistelee.

Hanneksen mediamaailma

- Kun näkee kiinnostavan jutun päälle toimittajan laittaman otsikon, niin ajattelee, että mitä se nyt yrittää syöttää. Päivälehdissä yritetään keskustella jostakin vanhemmasta kirjailijasta niin kuin nyt Helsingin Sanomat Volter Kilvestä. Kun sitä juttua ja sen ylöspanoa katselee, niin tulee mieleen, että nyt ne mokaavat koko jutun.
Sitten Hyry uppoutuu puhumaan todellisesta suomalaisesta kirjailijasta Pentti Haanpäästä. Häntä ei elinaikanaan kohdeltu ainakaan liian hyvin ja nyt hänen tekstinsä kestää. Kaiken kaikkiaan Hyry paljastuu lukijana yhtä ankaraksi kuin kirjoittajana. Hänelle lukemisen teko taitaa olla yhtä ainutlaatuinen kuin kirjoittaminenkin.
Mediat tuottavat pinnallisuutta, sanon Hyrylle hieman syyllisen oloisena, ja tämän toteaminenkin on kovin pinnallinen teko. "Hän luki lehtiä, selasi ja selasi ja ihmetteli, niin kuin ennenkin, että mitenkä saattoi olla niin paljon tekstiä ja niin vähän lukemista", Hyryn kertoja sanoo. "Hän kuunteli radion uutisia. Hän säikähti alkuräminää. Toivotettiin hyvää päivää.. Kuuluttajalla tuntui olevan niin kiire, ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Hän kertoi samoja pahoja uutisia kuin aamulla. Kuului loppuräminä."
Siinä Aitta-romaanin päähenkilön Hanneksen mediamaailma.

Lestadiolaisuus

Väitöskirjassaan Bengt Pohjanen tutkii modernismin ja lestadiolaisuuden hieman yllättäviäkin kosketuskohtia. Oletko Sinä Antti Hyry uskovainen kirjailija?
- Kyllä, kyllä minä olen.
Entä todellisuusmystikko? Realistinen pohjoisen maaseutuyhteisön kuvaaja? Yhteiskunnallinen kirjailija? Paiskon ilmoille nimilappuja, joita Hyryä käsittelevistä esseistä ja tutkimuksista löytyy roppakaupalla.
Hyry hymyilee ovensuussa ystävällisen näköisenä. Hän näyttää pikkupojalta, joka on yllättänyt toisen marjavarkaista, mutta ajattelee painaa jutun villaisella. Sitten Hyry puhuu yhteisöstä, joka on ihmisen kehityksen kannalta positiivinen. Tämä yhteisö, Hyry korostaa, saattaa olla positiivinen myös kirjailijan kannalta.
Väite ei ole aivan riidaton. Uskonnollisuus ja hengellisen yhteisön ongelmat ovat kiinnostaneet myös muita pohjoissuomalaisia kirjailijoita. Iikka Vuotilasta - Hyryn nuoruusvuosien koulukaverista - tuli sentään sekä kirjailija että pappi, mutta ei sittenkään kovin tavanomainen kirkonmies. Timo K. Mukalla, Bengt Pohjasella ja Paavo Rintalalla suhde uskontoon on tärkeä ja kipeä, mutta ei missään nimessä ongelmaton.
Ovensuussa istuva kirjailija on paras todiste uskonnollisen yhteisön ja kirjailijantyön yhteismitallisuudesta. Ja onhan pohjoisessa maailmassa vielä sielunveli Niilo Rauhala.
Hyryn tuotanto ja Hyryn lause kertovat, että pieni uskovien yhteisö voi aueta kaikkeen maailmaan. "Ihmisiä on paljon ja kuitenkin ne kiinnostavat", Hyryn kertoja sanoo äänellä, joka on yhtaikaa lapsen ja metafyysikon ääni.
Antti Hyry julkaisi ensimmäisen teoksensa Maantieltä hän lähti 1958. Läpimurtohan se oli, ja vielä tunnetumpi on novellikokoelma Junamatkan kuvaus vuodelta 1962. Kirjan niminovellissa nyt jo vanhanaikaiseksi käynyt mies matkustaa junalla Helsingistä jonnekin Pohjanmaalle mukanaan kanssamatkustajat ja koko esineiden ja olevaisen maailma. Huolimatta suomalaiskansallisesta avuttomuudestaan mies tuntee hienovaraista yhteyttä tämän liikkeessä olevan ja näennäisesti rajatun maailman kanssa. Novellin lauseissa ja sanojen välissä leijuu tuulahdus modernia panteismia, jota ei hevin odottaisi löytävän pohjoisen kylän pirtinpenkin päästä.
Viime syksynä ilmestyi Antti Hyryn 13. teos. Finlandia-palkintoa on jaettu vuodesta 1986 ja tänä aikana Hyry on julkaissut vain kolme teosta. Antti Hyry, kuinka hitaasti kirjoittaminen oikein sujuu?
- Mitä se hitaasti nyt sitten tarkoittaa. Silloin kun kirjoittamaan alkaa, liuska päivässä on hyvä tavoite. Ja kun tosissaan ryhtyy kirjoittamaan, muita töitä täytyy silloin vähentää.
Muita töitä? Hyry nousee tuolilta ja lähdemme ulos. Muutaman metrin päässä etupihan sivulla on kivinen rakennus, sekin vanha mutta ei vielä vanhuudestaan ylpistynyt. Rakennuksessa on kuin onkin kirjailijan työhuone, jonka tavaranpaljoudesta sähköiset tietokoneet vaivoin erottuvat. Huone on isonpuoleinen ja vielä vaikuttavampi on hämärä eteinen, jossa on tavaraa jos jonkinlaista.
Roinaa, intellektuellinsilmäni Roinaa, intellektuellinsilmäni sanoo ensin. Eipä tietenkään, vaan työkaluja ja tarveaineita moneen askareeseen. Antti Hyry ei ole mikään tavallinen kirjailija, tai sitten hän on ensimmäinen kirjailija. Romaani, pärekaton naulaus ja käteen sopiva kirveenvarsi ovat kaikki hänelle yhtä. Kirjoittamisen työ on käsityötä.
Viimeisimmässä romaanissa pärehöylä on edelleenkin tolkullisempi asia kuin lentokenttä.
Eteisessä kysyn, paljonko tästä on Helsingin keskustaan. - Neljätoista kilometriä, Hyry sanoo. - Onhan sinne pitempi. Seitsemäntoista, vaimo sanoo. - Kun kävelee niin matka on lyhyempi, Hyry sanoo.
Noin seitsemäntoista kilometriä Senaatintorille ja seitsemänsataa Pohjanmaalle. Mutta kirjallisuuden maailmassa pirtti ja talo aittoineen on sopivasti puolessavälissä.