Käsite sarjatappaja/-murhaaja on sellaisenaan peräisin FBI:ltä. Hän on tappaja, joka ei tapa tuttuja, vaan stereotypiansa mukaisia seksiobjekteja. Olennaista on, ettei tekijä tavoittele todellista tai kuviteltua hyötyä (rahaa, uskonnollista pelastusta jne), vaan seksuaalista tyydytystä ja siihen liittyvää vallan ja kaikkivoipaisuuden tunnetta.
Tappoihin liittyvät raiskaus ja kidutus. Silpominen, nekrofilia ja kannibalismi ovat lähes sääntö. Vaikka psykopatia ja muut persoonallisuushäiriöt ovat tyypillisiä, tekijä ei ole tiukassa merkityksessä mielisairas, vaan ymmärtää tekojensa vääryyden. Tässä hän eroaa selvästi Sanna Sillanpään tapaisista joukkomurhaajista. Kiinnijäädessään hän on usein helpottunut ulkopuolisen auktoriteetin puuttumisesta peliin. Älykkyysosamäärältään sarjamurhaajat ovat usein keskiverron yläpuolella. Psykopatologiaan kuuluva tunteettomuus ja kaikkien toimien teeskenteleminen ja äly tekevät heistä oikeusprosessien kohteena vaikeita tapauksia. Lahjakas skitsofrenian tai suuren katumuksen näytteleminen on hyvin tyypillistä.
Uuden ajan lapset
Sarjamurhaajat ovat modernin maailman ilmiö. Vaikka historia tunteekin monia sadistisia hirviöitä, niin varsinaisesti sarjamurhaajat ovat yllättävän uusi ilmiö. Historiallisesti merkittävänä esimerkkinä on pidetty Jean de Arc`n asetoveria Gilles de Raisia, joka käytti hyväkseen asemaansa kansallissankarina ja Euroopan rikkaimpana miehenä lasten raiskauksiin, kidutuksiin ja murhiin. Hänelle tappaminen oli yläluokan etuoikeus. Ilmiö ei kuitenkaan ollut kovin yleinen.
Uuden ajan ensimmäinen airut oli jo kliseeksi muodostunut Jack the Ripper, Viiltäjä-Jack, joka silpoi prostituoituja Lontoon kaduilla neljän kuukauden ajan 1888. Jopa Englannin kruununperijäksi epäilty tappaja oli kuitenkin ilmeisesti teollistuvan ja demokratisoituvan yhteiskunnan edustaja.
Sosiologit ovat kiinnittäneet huomiota modernin yhteiskunnan ja ilmiön yhteenkuuluvuuteen. Nykyaikaiset sarjamurhaajat ilmestyvät 1800-luvun lopulla. Pääosin he edustavat yhteiskunnan alempia luokkia. Kyseessä olisi eräänlainen demokratian rivo peilikuva, missä alistetut yhteiskuntaluokat ottavat itselleen yläluokkien etuoikeuden tappamiseen.
Toisaalta ilmiön on katsottu ilmaisevan modernin teollisuusyhteiskunnan ahdistavuutta. Ennen 1800-lukua yhteiskunnan vieraantuneisuus, yksilöön kohdistuva paine ja sosiaalisen elämän pirstoutuneisuus ei kyennyt tuottamaan suuressa mitassa ihmishirviöitä.
Tämä marxilaisuudesta vaikutteita saanut näkemys saa tukea sarjamurhien esiintymisestä. Kaikkein pahimpia sarjamurhaajia on syntynyt totalitaarisissa valtioissa ja suurten sotien jälkeen. Neuvostoliiton tunnetuin sarjamurhaaja oli rostovilainen Andrei Tshikatilo (Kansalainen X), joka tappoi 56 henkeä vuosina 1979-1990. Hän oli ihmisraunio, joka kykeni saamaan seksuaalisen tyydytyksen vain lasten ja nuorten naisten silpomisesta, tapoista ja ulkoisten ja sisäisten sukupuolielinten syömisestä. Hänen taustastaan löytyi tyypillinen helvetti. Alkoholin ja kurjuuden sävyttämässä lapsuudessa häntä mm. piinattiin kertomalla loputtomasti miten hänen isoveljensä oli joutunut kannibaalien uhriksi Ukrainan hirvittävässä nälänhädässä 1931.
Neuvostoliiton kansalaisiinsa kohdistaman terrorin ja inhimillisen kauheuden pitkäkestoisuus oli omaa luokkaansa. Sittemmin romahtanut terrorin suurvalta jätti perinnöksi jälkeläisilleen ihmishirviöiden sukupolven. Virossa on ollut useampikin sarjamurhaajaksi luokiteltava ilmiö. Viimeksi 1999 Tallinnassa tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen 19-vuotias Alexander Rubel seitsemästä tarkoituksettomasta murhasta.
Vastaavia tapauksia tunnetaan myös natsi-Saksasta, joilla tosin oli edeltäjänsä jo Weimarin tasavallassa; Uhriensa aivoja yhdynnän aikana imeskellyt Düsseldorfin vampyyri Peter Kurten kuuluu epäilemättä lajinsa epämiellyttävimpiin. Hänellä oli myös lukuisia ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa karaistuja kollegoita, jotka terrorisoivat maata kahden sodan välisinä levottomina vuosina.
Vapaiden maa
USA on nykyisin sarjamurhaajien suurvalta. 70-luvulta alkaen maata koitelleessa sarjamurhaajien aallossa poliisin sarjamurhiksi luokittelemien tapausten määrä on noussut 940 %. Kun Euroopan tappajia tutkittaessa on painotettu yhteiskunnallisia tekijöitä, on rapakon takana painotettu yksilöpsykologisia tekijöitä. Edellä mainittu FBI:n määritelmä pohjautuu perusteellisiin analyyseihin ja vertailuihin.
Psykologisista teorioista on yleisemmin pohjattu saksalaisen psykoanalyytikko Erich Frommin teoriaan väkivaltaisista sadistisista ja nekrofiileistä persoonallisuustyypeistä. Kummankin mallin taustalla ovat pahat lapsuuden kokemukset ja mallioppiminen. Seurauksena on maailma, jossa kokee olevaksi kaksi sukupuolta, "voimakkaan ja voimattoman, tappajan ja tapettavan". Neuvostopsykologit käyttivät nimitystä nekrosadistinen, joka voi olla tähän mennessä paras luonnehdinta sarjatappajien persoonallisuudesta.
Englantilainen kriminologi ja kirjailija Colin Wilson on laajentanut teoriaa nimenomaan sarjamurhaajiin ja esittämässään mallissa sarjamurhaaja on poikkeuksellisen älykäs ja ilmaisuvoimainen lapsi, joka joutuu lapsena pitkän ja väkivaltaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Hän oppii seksin, vallan ja väkivallan yhteenkuuluvuuden ja hyödyntää näitä oppeja, kun hänen oma seksualiteettinsä puhkeaa. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi yhdestä piinatusta lapsesta tulee tappaja, toisesta taas ei.
Amerikassa yhteiskunnallista puolta on edustanut feministinen tutkimus, jossa on painotettu, että sarjamurhaajat ovat osa yhteiskunnan naisiin kohdistamaa järjestelmällistä väkivaltaa ja kansanmurhaa ("gynocide"). Selitystä ei ole perusteltu uskottavasti. Aihetta laajasti käsitellyt Jane Caputi analysoi vain naisia tappavat miehet; miehiä tappavien miesten ongelmaa tässä teoriassa ei huomioida. 23 naista tappanut Ted Bundy esitellään huolellisesti, mutta suurempia määriä miehiä surmanneet Dean Corrl ja John Gacy vain mainitaan. Ongelma on yleinen amerikkalaisessa vasemmistolaisessa yhteiskunta-analyysissa. Syyt ja seuraukset sekoitetaan surutta. Oikeat murhat, vastenmielinen sarjamurhaajaviihde ja pornografia hämmennetään keskenään niin, että uskottavuus kärsii.
Sarjamurhaajien poikkeuksellinen älykkyys on todettu juuri yhdysvaltalaisissa analyyseissä. Syynä voi tosin yksinkertaisesti olla se, että heidän tolloimmat kollegansa ovat jääneet kiinni jo ensimmäisen tapon jälkeen. Potentiaaliset tyhmät sarjamurhaajat eivät ole kyenneet luomaan uraa; modernin maailman rivoa kilpailullisuutta sekin.
Amerikkalaisen yhteiskunnan väkivaltaistuminen on kuitenkin selviö, ja vaikka yksilöpsykologia selittää jokaisen tappajan, se ei selitä heidän lisääntymistään, eikä ilmiön selvää keskittymistä yleensäkin englantia puhuvaan maailmaan. Teoriaa, joka yhdistäisi uskottavasti yhteiskunnallisen tarkastelumallin ja yksilöpsykologisen analyysin, ei ole vielä esitetty.
Naiset ja pohjoismaiden lintukoto
Mielenkiintoinen on kysymys siitä ketkä eivät tapa. Naisten vähäinen väkivaltarikosten määrä näkyy myös tällä erikoisalalla. Moninkertaisia murhaajattaria löytyy, mutta sarjamurhaajamalliin sopivia naisia ei tahdo löytyä. Toisin kuin miehet, naiset tappavat lähes poikkeuksetta hyötyäkseen. Alan kirjallisuudessa usein mainitulla sittemmin linnansa muuriin muuratulla unkarilaisella kreivitär Elisabeth Bathoryllakin (1560-1614) oli hyötynäkökohta: hän murhasi apulaisineen yli 600 nuorta naista kaunistuakseen; hän kylpi heidän veressään.
Kenties ainoa sarjamurhaajaksi määriteltävä nainen on amerikkalainen Aileen Wuornos, äidin isän kautta suomalaista sukujuurta, joka tappoi seitsemän miestä 1989-1990. Hän väitti ampuneensa uhrit itsepuolustukseksi käsiaseellaan, kun kukin oli yrittänyt raiskata hänet. Saman kaavan toisto ja häntä avustaneen ystävättären todistus veivät pohjaa hänen puheiltaan ja hänet tuomittiiin sähkötuoliin. Häntä oli käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi ja sittemmin raiskattu, mikä pitää paikkansa lähes kaikkien sarjamurhaajien suhteen. Wuornos erosi miespuolisista kollegoistaan siinä, että hänen motiivinaan näytti olevan tietoinen kosto.
On yhteiskuntia, joissa sarjamurhaajia ei esiinny. Aasiassa, Afrikassa ja katolisessa Etelä-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa sarjamurhat ovat tuntemattomia tai harvinaisia ilmiöitä. Poikkeukset ovatkin sitten hätkähdyttäviä: Pedro Lopez, "Andien hirviö", tappoi 150-300 tyttöä Perussa ja Kolumbiassa 70-80-lukujen taitteessa. Sosiaalisissa yhteiskunnissa, joissa perhe, sukulaisuus ja yhteisöön kuuluminen ovat keskeisiä identifikaation muotoja, sosiaalinen kontrolli toimii tehokkaasti ja useimmiten puuttuu poikkeavaan käyttäytymiseen jo varhaisessa vaiheessa. Anglosaksisen maailman individualistinen eristäytyminen ja vain omista asioista piittaaminen näyttäisi itse asiassa olevan yksi tärkeä osa ketjussa, joka johtaa hirviöiden syntyyn.
Pohjoismaissa ilmiötä pidettiin täysin tuntemattomana ennen ruotsalaisen Thomas Quickin tapausta. Hän on tunnustanut tappaneensa Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa vuosina 1964-1994 yli 20 ihmistä, pääosin nuoria poikia. Ilmiö on kuitenkin edelleen pohjoismaiden ainoa. Suomesta ei tiedetä yhtään tapausta. Koska suomalaiset muuten johtavat läntisen Euroopan väkivaltatilastoja, täytyy tähän olla jokin syy. Todennäköisin syy on yksinkertaisesti tehokas pohjoismainen sosiaalihuolto. Virkaintoinen järjestelmä, joka hanakasti ottaa lapsen huostaan huonoista kotioloista, estää sen monivuotisen perhehelvetin, joka tuottaa äärimmäisiä ihmishirviöitä.
Eri teorioita yhdistelemällä voi hahmottaa jonkinlaisen kuvan siitä prosessista joka johtaa sarjamurhajien syntymiseen ja lisääntymiseen. Yksilötasolla näyttäisi olevan edellytyksenä jonkinlainen alttius vakavien häiriöiden syntyyn.Tämä voisi olla esimerkiksi (synnynnäinen?) psykopatologinen persoonallisuus. Tähän liitetyt helvetilliset lapsuuskokemukset muokkaisivat seksuaalisesti vakavasti häiriintyneen halujaan ilman sisäisiä estoja toteuttavan aikuisen. Kolmas edellytys on yhteiskunta, joka perustuu individualistiseen eristäytymiseen ja jossa perinteinen yhteisön kontrolli ja julkisen vallan sosiaalinen valvonta eivät toimi. Kun kaikki nämä ehdot täyttyvät, hirviöt heräävät.
Jos tämä yksinkertainen teoria pitää paikkansa, niin voidaan kysyä miten käy tulevaisuudessa, kun sosiaaliturvaa on kiristetty ja Suomeen on ilmeisesti pysyvästi syntymässä/syntynyt yhteiskunnan marginaalissa elävä köyhälistö, jonka elämää leimaavat alkoholismi, huumeet, lapsiprostituutio ja rutinoitunut väkivalta. Onko tämä sukupolvi, joka kasvattaa ensimmäiset ihmismetsästäjät kaupunkien lähiöihin ja autioituvan maaseudun pimeille metsäteille?
Kirjoittaja on väestöhistorian tutkija Oulun yliopistossa.
