Elokuva

“Mä aloitan vittu sodan. Tää on mun elämä!”

Jukka Kärkkäinen & J-P Passi: Tokasikajuttu (Mouka Filmi 2017)
Elokuvateattereissa 13.10.2017

Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen jäsenet ovat perustunteiden äärellä hienossa dokumenttielokuvassa Tokasikajuttu.            

Se tunne, kun olet juuri vetänyt helvetin hyvän keikan miljoonayleisölle. Kun kaikki menee juuri kuten pitikin, eikä mitään olisi voitu paremmin tehdä. Kun kansa hurraa, valot välkkyvät ja musiikki pauhaa. Ja sitten, sekunti sekunnilta, onnistumisen ilo, keikanjälkeinen huuma ja kaikki hauskuus vaihtuu hämmennykseen: Tässäkö tämä olikin. Mitä minä täällä teen.

Tuohon kohtaukseen, jossa Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen laulaja Kari Aalto istuu Wienin Euroviisuissa suorana esitetyn ”Aina mun pitää” -kappaleen jälkeen kulisseissa, kiteytyy koko Tokasikajuttu-elokuvan ydin.

Mitä tehdään, kun soittaminen ei ole enää hauskaa? Millaisia tunteita tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen jäsenet käyvät läpi, kun lopun ajat ovat käsillä? Onko yhteisen hyvän hinta maksettava omista unelmista?

Pertti Kurikan Nimipäivät oli jokseenkin erikoinen punk-bändi. Seitsemän vuotta (2009–2016) kestäneen uransa aikana se on muun muassa tähdittänyt kahta dokumenttielokuvaa ja edustanut Suomea Euroviisuissa. Tokasikajutun kuvaushetkellä yhtyeen keulahahmo ja kitaristi Pertti Kurikan 60-vuotissyntymäpäivät lähestyvät. Hän ei siis kuulu aivan perinteiseen taajaan esiintyvän punkkarin ikäluokkaan. Basisti Sami Helle pyrkii politiikkaan Suomen Keskustan riveissä ja veisaa keikkojen välissä virsiä.

Väitän, että harvempi punk-muusikko ainakaan julkisesti kannattaa Hellen kanssa samoja arvoja. Toisaalta yhtyeen jäsenten kamppailut bänditoiminnan ja yksityiselämän, omien unelmien ja yhteisön parhaan välillä ovat varmasti tuttuja kenelle tahansa yhtyeessä soittavalle. Kompromisseja on tehtävä ja samassa keikkabussissa istuttava, vaikka välillä bändikaverin naama ottaa pattiin niin että voisi vaikka lyödä.

Samastuttava on myös Pertti Kurikan epätoivo taiteellisen työnsä kanssa. Millaisiin syövereihin voikaan vajota, kun luova prosessi turhauttaa, kun mistään ei tule mitään ja ainoa ajatus mikä biisejä tehdessä mahtuu päähän, on se, että olenkin aivan paska enkä osaa enää soittaa?

Tokasikajuttu on itsenäinen jatko-osa vuonna 2012 ilmestyneelle, moneen kertaan palkitulle Kovasikajuttu-dokumentille, jossa seurattiin Pertti Kurikan Nimipäivien ensimmäisiä vuosia ja nousua kansanvalloitukseen. Sävy Kovasikajutussa oli luonnollisesti kevyempi, humoristisempi ja innostuneen toiveikas. Tokasikajuttu virittää jo ensimmäisellä kohtauksellaan elokuvan toiselle taajuudelle. Tässä elokuvassa mennään syvään päähän ja eletään niitä vähän varjoisampia hetkiä. Toisaalta rinnalla kulkevat tuttu lämmin huumori, yhteishenki ja rakkaus toisilleen läheisten bändikavereiden kesken – sekä tietysti keikoilta välittyvä soittamisen ilo.

Tokasikajutun katsoja elää Kurikan, Hellen, Aallon ja rumpali Toni Välitalon mukana kaikki yleiset perustunteet: ilon, vihan, surun ja pelon. Mukaan mahtuu kolmiodraamaa, kun Välitalon ja bändin roudarin Niila Suorannan sydäntä värisyttää yksi ja sama nainen, Jutta Tahvanainen. Välitalon riipivä epätoivo tuntuu katsojan sisuskaluissa asti.

Kari Aalto haluaisi asua omassa kodissaan ja vetää perjantaisin pään täyteen eikä jaksaisi ravata kuvauksissa ja antaa kommentteja medialle. Aalto murahtelee ja murjottaa eikä kumartele ketään. Lavalla Aallon asenne pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Kurikka taas taistelee omien demoniensa kanssa. Välillä Perkele käskee hypätä junan alle, mutta Pertti ei aio tehdä itselleen pahaa. Hän neuvoo itseään kolmannessa persoonassa: Pertti keskittyy nyt, Pertti keskittyy. Riitoja tulee ja tappouhkauksiakin viljellään, mutta lopulta ollaan kuitenkin veljiä ja ystäviä.

Tämä on dokumentin parasta antia. Se, että tunteita on ja ne näytetään avoimesti ja niistä mennään yli. Kun tuntuu pahalta, voi loukkaantua ja itkeä ja taas halata ja suukottaa poskelle, kun on aihetta iloon.

Kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla syntynyt Pertti Kurikan Nimipäivät aloitti taipaleensa Youtube-videon voimin ja päätyi keikkailemaan suurten festareiden lavoille ulkomaita myöten. Kun homma menee isolle, alkavat omat ja ympäristön odotukset kasvaa. Ja se aiheuttaa paineita. Kun rakkaasta harrastuksesta tulee työtä, joka elättää useita henkilöitä puhumattakaan “tuhansista, miljoonista faneista ympäri Eurooppaa” joita on keikkaillen viihdytettävä, on omat toiveet ja halut työnnettävä taka-alalle.

Tokasikajuttu kysyy myös, kuka päättää ja mitä. Kenellä on valta, kun samassa veneessä ovat marginaalista musiikkia soittava yhtye, jonka jäsenillä on omat unelmansa ja haasteensa, sekä markkinointikoneiston rattaat omine tavoitteineen? Aalto hermostuukin mediamylläkkään ja tokaisee aloittavansa sodan, koska “tää on mun elämä”. Myös Kurikka kysyy itseltään, mitä ihan oikeasti haluaa. Vastaus löytyy pian: hän haluaa vetäytyä eläkkeelle.

Tokasikajutun työryhmä on tuttu myös Kovasikajutusta. Palkittu porukka jatkaa nyt laadukasta linjaansa. Käsikirjoittaja-ohjaajat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi, joka on myös kuvannut elokuvan, onnistuvat kokoamaan Tokasikajutun yleisinhimillisten teemojen ympärille, ja heidän näkemyksensä Pertti Kurikan Nimipäivien viimeisistä vuosista on kiehtovaa, ajatuksia herättävää katseltavaa kenelle tahansa.

Otto Heikolan ja Riitta Poikselän leikkaus ansaitsee erityishuomion. Leikkaus Aallon aamullisen vessakäynnin kuvauksesta Conchita Wurstin kättelyyn punaisella matolla on komiikkaa parhaimmillaan. Passin kamera tuo tunteet lähikuviin, ja sanattomat, musiikintäyteiset kohtaukset ajatuksiinsa vaipuneista muusikoista ovat kuin utuisesta taide-elokuvasta.

Tämä dokkari kannattaa katsoa paitsi mainion käsikirjoituksen ja tunnekokemusten, tietysti myös musiikin takia. Kappaleet siivittävät kohtauksia tai tuovat kontrasteja tunnelmiin oivaltavasti. Alusta loppuun Tokasikajuttu kuljettaa lempeännapakassa otteessaan keikkapaikoilta asuntolaan, riemusta väsymykseen ja lopulta siihen, mikä oikeasti on tärkeää ja mistä kaikki alkoi vuonna 2009. Punkkiin.

Kari Aallon sanoin: Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Minna Mikkonen

Kommentit