Elokuva1/2018

Suuria sattumia

Kunnianhimoinen syyllisyysdraama korostaa teemoja todennäköisyyden kustannuksella.

Kääntöpiste. Ohjaus ja käsikirjoitus: Simo Halinen. 104 min. Ensi-ilta 2.3.2018.

Kääntöpisteen alkujakso sijoittuu perinteikkääseen elokuvamiljööseen: juna on yhtä aikaa klaustrofobinen ja kineettinen ahdistuksen ja rikoksen näyttämö, jota ovat hyödyntäneet monet klassikot, tunnetuimpina eräät Alfred Hitchcockin ohjaustyöt. Vielä hitchcockmaisempi on sattuma, joka heittää samaan makuuhyttiin pilleridiileri Jeren (Samuli Vauramo), paperittoman maahanmuuttajan Francisin (David Nzinga) sekä päihde- ja mielenterveysongelmaisen Aleksin (Andreas af Enehielm). Jokaisella on myös akuutti syy vältellä viranomaisia: Jeren laukku on täynnä salakuljetettuja steroideja, Francis on pelastunut täpärästi poliisin kynsistä ja Aleksi on pakomatkalla hoitolaitoksesta.

Sattuma on siis uskomaton, mutta elokuvan moittiminen epäuskottavuudesta olisi kapeakatseista; Hitchcockin ”logiikka on tylsää” -maksiimin mukaisesti Kääntöpiste vaalii kerrontataiteen autonomiaa, joka sallii todennäköisyyden hyljeksinnän tematiikan hyväksi. Pian makuuhytissä puhkeava selkkaus tekee Francisista ja Jerestä rikostovereita, joilla on kannettavaan Aleksin ruumis ja yhteinen syyllisyys.

Syyllisyydentunteen ajamana Francis käy toteuttamaan Aleksin viimeistä toivetta ja etsii käsiinsä tämän ex-puolison Veran (Laura Birn). Satunnaiseksi lavastettu kohtaaminen ja sitä seuraava valheiden kierre ovat kontrolliyrityksiä, joilla päähenkilöt yrittävät pitää maailmansa järjestyksessä. Hajoaminen alkaa aidosta sattumasta (taas yhdestä): Aleksia pelkäävä Vera hakeutuu itsepuolustuskurssille, jonka vetäjä on Jere.

Näin kärkevä epätodennäköisyys voisi tehdä elokuvasta heiveröisen paperirakennelman, mutta Kääntöpisteessä se enemmänkin korostaa kohtalon ironiaa ja kääntää katseen syyllisyyden, peittelyn ja todellisuuspaon teemoihin. Kiitos tästä kuuluu hengästyttävän tiiviille muodolle. Lähikuviin ja tiukkaan leikkaukseen nojaava kerronta säilyttää klaustrofobisen intensiteettinsä junajakson jälkeenkin.

Kerrontatapa etäännyttää Kääntöpistettä realismista siinä missä uskomattomat sattumatkin: tapahtumaympäristöt loitontuvat summittaiseksi taustaksi (Oulun roolina on toimia persoonattoman modernina, joskin asianmukaisen hyisenä taustakulissina) ja nykytodellisuuden ainesosat, kuten turvapaikanhakijoiden ahdinko, lastensuojelu ja Naton sotaharjoitus, ovat syyllisyyden ja peittelyn teemoille alisteisia, palvelevat niitä.

Realismin ja abstraktion rajankäynnissä Kääntöpiste kallistuu siis jälkimmäisen suuntaan. Naton (vai rajavartioston?) helikopteri leijailee Francisin yllä epämääräisesti kuin jokin kollektiivinen yliminä, ja tärkein ajojahti tapahtuu päähenkilöiden sisällä. Psykofyysisen kujanjuoksun mahdollisesta päätepisteestä, syntien tunnustuksesta ja anteeksiannosta, vihjaa kirkon läsnäolo tarinassa. (Juonen tasolla kyse on turvapaikanhakijoiden auttamisesta.)

Temaattisesti kirkko edustaa myös isän järjestystä ja turvaa, joka Kääntöpisteen henkilöiltä tyystin puuttuu. Vasta aivan lopussa avautuu mahdollisuus isän turvan konkretisoitumiseen, kunhan Jere ensin sovittaa syntinsä. Realismin ja abstraktion yhteispeli on tässä koskettavimmillaan. Totuuden myöntäminen lopettaa totuuden pakenemisen, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Simo Halinen jättää viisaasti tarttumatta helpoimpaan ratkaisuun, sentimentaaliseen vapahdukseen. Elokuva ei myöskään suostu tyydyttämään ilmeisimpiä odotuksia, kuten anteeksiannon ja perheyhteyden löytämistä.

Intensiteetin ja kunnianhimoisen tematiikan ohella Kääntöpiste tarjoaa hyviä pikkuoivalluksia. Etninen epätasa-arvo tehdään selväksi vähäeleisellä rinnastuksella: poliisi ajaa takaa oikeamielistä Francisia, tullimies auttaa pillerilastia kärräävää Jereä.  Kun lapsi kysyy, miksi Jumala teki Francisista niin mustan, tämä vastaa: ”Jotta minulla olisi helpompaa.” Leikkaus Veraa uhkaavasta yliajosta Jeren ulostuloon autostaan tiivistää syyllisyydentunteen.

Taidokas on myös rikottu aikarakenne päällekkäisyyksineen ja takaumineen. Loppua kohden tarina tiivistyy samalle aikatasolle, ja myöhäinen takauma, jossa Jere saa kuulla Veran olevan Aleksin exä, tuntui pikemminkin sekoittavalta kuin selventävältä. Selvästi pahin onnahdus on noin neljäs suuri sattuma, Francisin päätyminen Aleksin haudan kaivajaksi. Kohtalon ironian alleviivaus on niin paksua, että tuloksena on koominen tyylirikko.

Häilyvämpiä makukysymyksiä ovat musiikinkäyttö parissa seesteisemmässä kohtauksessa sekä tarinaan sinänsä hyvin istuva jakso Georg BüchnerinWoyzeckista: käsien tahriutuminen vereen on käynyt jo selväksi, ja näytelmäsitaatti vääntää asian rautalangasta.

Roolisuoritukset ovat kauttaaltaan erinomaisia.

Kommentit