Elokuva6/2018

Taidekauppias heruttaa tippaa linssiin

Tuntematon mestari. Ohjaus Klaus Härö; käsikirjoitus Anna Heinämaa; pääosissa Heikki Nousiainen, Pirjo Lonka, Amos Brotherus, Pertti Sveholm, Jakob Öhrman, Stefan Sauk. 95 min. Ensi-ilta 4.1.2019.

Vanhuus, luopuminen ja omat virheet tulevat eteen useimmille, vain tavat vaihtelevat. Tuntematon mestari sijoittaa tämän yleisinhimillisen tematiikan pittoreskin kulturelliin ympäristöön, helsinkiläiseen taidekauppamiljööseen.

Tarinan alussa seitsemänkymppinen taidekauppias Olavi Launio (Heikki Nousiainen) väsyy sinnittelemään laskevan myynnin ja taiteesta piittaamattoman nykyajan puristuksissa, mutta toivoo tekevänsä ”vielä yhden hyvän kaupan”. Mahdollisuus tähän avautuu, kun hän huomaa huutokaupassa muotokuvamaalauksen, jonka tekijäksi on merkitty ”tuntematon mestari”, vaikka katsojallekin tulee ensimmäiseksi mieleen Ilja Repin.

”Reeppinin” aitouden todistamisessa avuksi saapuu tyttärenpoika (Amos Brotherus), nokkava huijarinalku, joka tuppautuu puoliväkisin TET-harjoitteluun isoisän kauppaan. Taidesalapoliisin työssä hän osoittaakin hämmästyttävää lahjakkuutta ja moraalinkohennusta, ja niin ammatillinen perinne siirtyy nätin musiikin säestyksellä eteenpäin. Sukupolvikonflikti kutistuu tietotekniikan käyttötaitoihin.

Tytär (Pirjo Lonka) on puolestaan katkera etäisenä pysyneelle, piittaamattomuutta osoittaneelle isälleen; tämän kylmä puoli jää pitkälti tarkentamatta ja sanallisten viittausten varaan mutta tuo säröä roolihahmoon, joka muuten olisi turhan reppanamaiseksi rakennettu empatiapyydys. Lähentymisyritykset ovat haastavia.

Draaman aineksia riittää siis jo perhepiirissä, mutta ahneen ja kieron huutokauppameklarin sekaantuminen tapahtumien kulkuun lisää tarinaan vielä jännityselementin. Samalla asetelma ”rahalla käyvä nykyaika vs. katoava kulttuuri-ihmisyys” korostuu. Paljastuksia tekemättä sanottakoon, että juoni yhdistää viime tingan pelastukset ja (elämän)pettymyksen, joka täydentää luopumisen ja etäisyyden tuntoja kaihoisasti. Tämän arvostelijan silmissä liiankin kaihoisasti: ei siinä mielessä, että surua olisi liikaa, vaan koska se on ennustettavaa ja sopivaksi mitoitettua instant-melankoliaa, jossa yleisön tunteita nyhtävät langat näkyvät selvästi.

Asiaan liittyy se, että moninaiset draamaelementit tuntuvat enimmäkseen vilahtavan ohitse. Syntyvä tunne- ja kulttuurimaisema on sillä tavoin tuttu ja pintapuolisen haikaileva, että toistuva Ekbergin tuotesijoittelu sopii siihen kuin vaniljakräämi napoleonleivokseen. Onneksi loppukuva on sentään epäpittoreski.

Klaus Härön ammattitaitoisuutta ei käy kiistäminen. Tarina etenee vaivatta, kehittelee kohtalaisesti jännitystä ja sisältää joitain ytimekkäitä kuvakerronnallisia oivalluksia. Suosikkini on muutaman sekunnin verran pitkitetty lähikuva häijysti tuijottavasta huutokauppameklarista. Hienovarainen tyylillinen poikkeama korostaa onnistuneesti hahmon saalistajaluonnetta.

Traileri YouTubessa.

Kommentit