Jumalainen yksinpuhelu Jumalan kanssa

Näin vanhemmiten minä olen alkanut arvostaa taideteoksia, joissa on kirjoittajansa tai tekijänsä kokoinen ongelma. Esimerkiksi kirjailijan ihmissuhde on hajoamassa käsiin ja hän kuvaa sitä yksilöllisesti ja elähdyttävästi. Lopussa saatetaan tulla jonkinlaiseen lopputulokseen, mutta ei sekään ole niin olennaista kuin sykähdyttävä pieniin havaintoihin tukeutuva kerronta.

Ja sitten on Juha Siron Baabelin tyylisiä kirjoja, jotka syleilevät maailmaa ja maailmankaikkeutta. Siro ottaa ongelmakseen teoksessa koko olemisen perustan, kaiken teorian ja jumalan olemassaolon, kuten hän kovin auliisti jo alkulehdillä paljastaa. Siro on kirjoittanut yhden runon jokaiselle vuoden päivälle, joten runoja on kolmesataakuusikymmentäviisi. Hän on siis pitänyt jonkinlaista päiväkirjaa. Voi olla, ettei Siro ole kirjoittanut aivan joka päivä uutta runoa ja toisina päivinä kirjoittanut kaksi, mutta ei se häiritse päiväkirjamaisuutta.

Baabelista ensimmäisenä pistää silmään sen cut-up-tyyli. Vai tulisiko suomalaisittain puhua leikkaa–liimaa-tyylistä? Cut-up on päihteisiin taipuvaisen William S. Burroughsin keksimä termi. Burroughsin mukaan me kaikki elämme cut-upissa joka hetki: joku katselee ulos ikkunasta puussa istuvaa lintua ja miettii samalla Sokrateen luolavertausta sekä tämän päivän kauppalistaa. Burroughsin täytyi omien sanojensa mukaan kirjoittaa joka päivä pysyäkseen järjissään ammuttuaan vaimonsa tämän pään päällä olleen vesilasin sijasta Wilhelm Tell tyylisessä leikissä. Siro on lainannut kokoelmaansa pätkän eräästä Burroughsin haastattelusta, jossa tämä kertoo kirjoitustekniikastaan; hämmentäväksi minulle asian luo, että olen itse lukenut samaisen haastattelun Soundi-lehdestä, johon se oli lainattu jostain toisesta julkaisusta. Ehkä me todella elämme cut-upin maailmassa.

Siro lainailee mitä erinäisimmistä lähteistä aina korkeakirjallisuudesta sääennusteisiin. Samalla hän ironisoi itseään ja lähteitään tekemällä muun muassa karrikoivia tiivistelmiä romaaneista tai ihmettelemällä metatasolla, voiko kyseistä lainausta hyvällä tahdollakaan nimetä runoksi. Kokoelma sisältää runsaasi myös runsaasti Siron omaa tuotosta, mutta se limittyy niin vahvasti muuhun tekstiin, ettei lukija pysty olemaan varma tekstin alkuperästä.

Siron suurennuslasin alle joutuvat niin Tristram Shandy (1759–1767) kuin Dorian Grayn muotokuvakin (1890). Venäläiset realismin mestarit marssitetaan rivissä teloituslavalle. Nietzschet, camus’t ja sartret keskustelevat ajoittain sopuisasti, ajoittain toraisasti. Toisista referoidaan lyhyesti jokin tärkeä kohta, toisista tehdään peräti tulkintoja: joskus rinnakkaisia, joskus vastakkaisia. Olennaista on ylevän ja lattean, korkealentoisen ja banaalin aineksen jatkuva vaihtelu teoksessa. Suuri ja pieni, abstrakti ja konkreettinen, puhdas ja likainen, selväpäinen ja juopunut aihe tai tyyli seuraa toistaan hengästyttävällä tahdilla. Paradoksit, madonreiät, kehäpäätelmät, mustat aukot ja ristiriidat poukkoilevat hyperavaruudessa.

Olen suomenkielisessä runoudessa törmännyt Baabelin kaltaiseen tyyliin ainoastaan Harry Salmenniemen Texas, sakset -kokoelmassa (2010). Itse määrittelen tämän tyylin polyfoniseksi eli moniääniseksi runoudeksi. Se asettuu osaksi laajaa traditiota, joka lähtee Menippos Gadaralaisesta, joka eli noin 300 ennen ajanlaskun alkua. Hänen mukaansa nimettiin menippolainen satiiri, joka on kulkenut pitkän matkan Senecan, Cervantesin, Shakespearen, Laurence Sternen ja Dostojevskin kautta periytyen nykyaikaan joko tiedostamattomasti tai tiedostamatta. Tämä tyylisuuntaa on osittain yhteneväinen postmodernin kirjallisuuden kanssa, jota esimerkiksi Kurt Vonnegut kirjoitti – ja jota Milan Kundera kirjoittaa edelleen.

Siron teos on kerrassaan lumoava kokonaistaideteos, jota voisi jäädä ruotimaan päiväkausiksi. Se ei kuitenkaan palvele tarkoitusta, vaan parempi on lukea tällainen teos itse. Teoksesta irrotetut osat eivät voi kuvata, millainen ihana kontrapunktiota käyttävä sinfonia lukijan päässä soi sitä lukiessa. Kuin Bachia parhaimmillaan.

Baabel on todellakin suurempi kuin osiensa summa. Sen teemaa ei voi tiivistää yksiselitteiseksi teesiksi, väittämäksi. Runoutta voi erehtyä pitämään monologina, mutta sitä se ei ole. Se on soliloquiaa, yksinpuhelua, jolla on kuitenkin kohde. Siro lähettää erikoisen viestinsä – tuon moninaisten äänien ja kysymysten muodossa esitetyn vastauksen – kohti tähtiä ja voi vain toivoa, että se tavoittaa kohteensa. Minut se ainakin tavoitti.

Jussi Moilanen on oululaiskajaanilainen kirjallisuuden opiskelija ja muistiin kirjailija, jolla on huono muisti.

Kommentit