Toinen muistokirjoitus ja vihkivala

Timo Hännikäinen: Kuolevainen. Hexen Press 2016.

Timo Hännikäinen (1979) jatkaa edelleen esseistinä ja peräti Kordelin säätiön, Kirjastoapurahalautakunnan ja WSOY:n kirjallisuussäätiön tuella, vaikka hänen maineensa vasemmistolaisissa piireissä taitaa olla lopullisesti mennyt. Hännikäisen toistuvat epäasialliset nettikirjoittelut ovat loanneet hänen maineensa liberaalina ajattelija mutta peräti kohottaneet hänen osakkeitaan äärioikeistolaisissa piireissä.  Hevosen kyrpä -skandaalin jälkeen Hännikäinen sai lähtöpassit Savukeitaalta.

Tämä onkin yksi syy, miksi Kuolevainen on haastava arvosteltava. Pitäisikö jonkin muun teoksen saada näkyvyyttä Hännikäisen esseiden sijasta? Vaikuttavatko ennakkoasenteet teoksen arviointiin? Arvioin kuitenkin, että ihmisillä on kiinnostusta teosta kohtaan.

Kuolevainen on Hännikäinen kymmenes teos ja kuudes esseekokoelma. Teoksista suurinta kohua tähän asti on aiheuttanut Ilman (Savukeidas 2009), jonka jälkimainingeissa seksinpuutteesta kärsivä Hännikäinen olisi määrännyt 18–30-vuotiaat vapaat naiset työskentelemään ilotaloissa. Naisten onneksi Hännikäinen on nykyään avioitunut. Toinen Hännikäisen merkittävä teos on yhdessä Tommi Melenderin kanssa tehty Liberalismin petos (WSOY 2012), jonka myötä hän viimeistään asemoitui äärioikeistolaiseksi kirjailijaksi. Hännikäinen jatkaa edelleen traditionalistisen Sarastus-verkkojulkaisun päätoimittajana.

Kuolevainen on yhtäältä kertomus Hännikäisen siskon Ulla-Maijan kamppailusta aivosyöpää vastaan, johon hän lopulta menehtyy. Ulla-Maija toimeliaana ihmisenä jatkaa askareitaan loppuun asti ja on turhautunut toimintakyvyn heikkenemisestä. Välillä hän toivoo, että syöpä olisi pidemmällä ja kaikki jo ohi. Toisena Hännikäisen elämää koskevana tarinalinjana nousee Timon avioituminen obduktiopreparaattori eli ruuminavausvalmistelija Caritan kanssa. He viettävät häämatkaansa Kööpenhaminassa, tapaavat Caritan työkavereita ja hankkivat koiran. Kyseessä on siis klassinen asetelma: vaikka toisaalla elämä lakkaa, se jatkuu muualla toisessa muodossa, ikuisena kiertokulkuna.

Esseen aiheet risteilevät klassista kuoleman teemoista moderneihin. Suurennuslasin alla ovat Demokleen miekka, suomalaisten elinajanodote ja tilastollisesti todennäköisimmät kuolintavat, hautaustoimenpiteet, kuoleman väistämättömyys ja sen välttelyn muodot, ihmisen tietoisuus itsestään ja eläinten kyky elää täydellisesti hetkessä, tappaminen ja metsästäminen, itsemurha, läheisen kuoleman yhdistävä ja erottava vaikutus sekä lähestyvän kuoleman lahja, tuo elämää kirkastava katkeruus. Hännikäisen tiedot ja lukeneisuus nousevat hienosti esiin ja hänen luentojaan kuuntelee mielellään. Ajattelijoiden nimet vilahtelevat sivuilla sujuvasti. Aiheiden kahtalaisuus pitää pohdinnat eloisina.

Kuvituksena toimivat teosta varten tehdyt kollaasit ja vanha kuolemaa käsittelevä kuvataide. Nämä käyvät mukavaa vuoropuhelua tekstin kanssa ja edelleen osoittavat Hännikäisen perehtyneisyyttä myös tällä saralla. Esimerkiksi Edward Munchin ”Kuolema sairasvuoteella” (1893) korostaa Hännikäisen argumenttia kuoleman erilleen ajavasta voimasta. Tekijätön ”Death The Hunter” (1901) käy hyvin kuvituksesta metsästyksestä kertovaan esseeseen.

Ongelmaksi kehkeytyvät kuitenkin Hännikäisen tulkinnat ja rajanvedot. Hännikäinen tavoittelee hirtehistä huumoria letkautuksillaan ja johtopäätöksillään, mutta edelleen niistä kuultaa läpi tietty tosikkomaisuus ja yksipuinen suhtautuminen elämään. Hännikäisen kirjoituksessa asiat kuten kunnia tai urhoollisuus vilahtelevat rivien välissä ja välillä riveilläkin, kun taas itselleni ne käytetyissä merkityksissä eivät merkitse juuri mitään. Tällaisia kohtia ovat muun muassa metsästystä ja tappamista ylistävät, viikinkihautajaisia ihailevat ja maahanmuuttoa vastustavat kohdat: ”Suomea ja useimpia muita Euroopan maita johtavat veltot ja vastuuttomat poliitikot ovat avanneet portit muukalaislaumoille, jotka suhtautuvat kulttuuriimme parhaassa tapauksessa välinpitämättömästi ja pahimmassa tapauksessa vihamielisesti. Lukeneisto on saavuttanut sellaisen sokeuden tason, että se palvoo vihollistaan. […] Tulevaisuus lupaa kaikentyyppistä hajaannusta, etnisiä yhteenottoja, taloudellista kurjistumista, poliittista väkivaltaa, kenties sisällissotiakin.”

Kirjan takakansilehden kääntöpuolella Timo Vihavainen suitsuttaa Hännikäistä: ”Timo Hännikäisen tekstit tuovat mieleen Nietzschen sekä iskevyydessään että kainostelemattomassa totuudellisuudessaan.” Mielestäni Vihavaisen soisi lukevan Nietzschensä uudelleen hieman tarkemmalla silmällä. Vaikka Hännikäisen teksti voikin olla ajoittain iskevää, niin Nietzschen kahtalaiseen totuudellisuuteen hänellä on vielä totisuudessaan todella pitkä matka. Sillä suurimmankin paatoksen keskellä Nietzsche virnistää, iskee silmää lukijalle ja ironisoi oman sanomansa.

Tuula-Liina Variksen mielipiteeseen taas voin yhtyä: ”Minua miellyttävät suuresti Timo Hännikäisen tapaiset miehet, jotka panevat likoon persoonallisuutensa ja kirjoittavat niin poleemisesti, että lukijan on ihan pakko reagoida.” Ainakaan Hännikäistä ei voi syyttää konsensushakuisuudesta ja miellyttämisen tarpeesta. Ei heikkohermoisille.

 

Jussi Moilanen on oululaiskajaanilainen kirjallisuuden opiskelija ja muistiin kirjailija, jolla on huono muisti.

Kommentit