Verkkoartikkeli6/2017

Minun Sallivaarani

Onko tämä unta? Olenko ihan oikeasti menossa Sallivaaraan, entiselle poroerotuspaikalle, isän ja äidin kokkauspaikalle? Olen kuullut lapsesta asti niin paljon Sallivaarasta, mutta vasta nyt pääsen käymään paikan päällä. Lapsena yksi pelkkä sana oli toisaalta salaperäinen, outo maailma, toisaalta kiehtova tuntemattomuus, jonne voisi itsekin joskus mennä, mutta vain isän ja äidin kanssa, yksin ei.

Sallivaara tarkoitti lapselle itkua ja ikävän aihetta. Piti erota liian pitkäksi aikaa vuoden tärkeimpään rahantienaamispaikkaan lähtevästä isästä ja äidistä. Isä ja äiti toimivat kokkeina syrjäisillä poroerotuspaikoilla. Työhön valmistauduttiin viikkokausia hartaasti ja huolella. Isä kävi hakemassa Norjasta asti tavaraa kanttiinimyyntiä varten. Reisivuonossa ja muissa kauppapaikoissa täydentyi myös jauho-, margariini-, sokeri-, kahvi- ynnä muu varasto. Silkkihuivia äidille isä ei pystynyt varmasti koskaan tuomaan.

Äidille poroerotusta edeltävät viikot olivat kuumeista työn ja jaksamisen sekä pitkien, ankeiden kuukausien jälkeen taas pienen valonpilkahduksen aikaa. Piti leipoa päivä toisensa jälkeen. Valmistelut alkoivat hyvissä ajoin. Leipätaikina piti laittaa käymään, jauhot tuoda lämpiämään, margariini keittiön pöydälle pois porstuan kahverin kylmästä.

Kaksikin viikkoa kestävän erotuksen aikana katosi suuria leivonnaisvuoria nälkäisiin suihin. Leipää, pullapitkoja, kampanisuja, laukkuleipiä ja niin edelleen. Tietysti piti valmistautua myös varsinaisen ruuan kanssa. Nälkäiset erotusmiehet ja -naiset tarvitsivat hyvää, ravitsevaa syötävää. Pääruoka-aineena oli poronliha. Perunoita ei liiemmin ollut. Kutturan kivikkoiset pellot lahjoittivat kovin kituliaasti ”pottuviljaa”.

Isän ja äidin päätavoite erotusviikkojen ajalta oli yksinkertaisen selkeä. Piti tienata mahdollisimman hyvin. Epäonnistua ei saanut. Piti olla ahkera ja hyväntuulinen. Piti jaksaa. Myytävää piti olla koko pitkän erotuksen viimeiseen päivään saakka. Kaikki täytyi pystyä arvioimaan tarkasti. Kuinka monta kymmentä kullanhohtoista pullapitkoa? Kuinka monta kymmentä pulleaposkista ruislimppua? Kuinka monta sataa iloisesti harottavaa kampanisua? Kuinka monta kymmentä kangaspussillista juomalasin suusta muodon saaneita laukkuleipiä?

Ison lapsilauman eteenpäin vieminen oli erämaan keskellä, tiettömien taipaleiden takana totista työtä. Hyvä myyntituotto tarkoitti pitkiksi ajoiksi parempia yöunia, vähemmän harmaita hiuksia, enemmän hymynpilkahduksia äidin kapeilla kasvoilla.

Meillä ei poltettu tupakkaa. Se oli kirjoittamaton sääntö. Vieraatkin sen tiesivät. Riitu ei tykkää tupakanhajusta. Vaikka tupakansavu oli tuntematon käsite meidän pirtissä, lapsille oli teroitettu, että isä ja äiti myyvät poroerotuspaikalla kanttiinissa tupakkaa – mutta vain kanttiinissa, ja siksi, että siitä tienaa hyvin rahaa.

Koti oli kokonaan eri asia. Isä toi vähän ennen erotuskauden alkamista laatikoittain tupakkaa Norjasta. Tupakan kiehtova tuoksu tuntui lastenkin sieraimissa, kun isä lopulta saapui pororaidon kanssa kartanolle. Piha muuttui siitä hetkestä elämän tantereeksi. Äiti hymyili portailla ja huusi isää syömään. ”Se on niin pitkä tuo matkaki, että siinähän vässyy tolokumpiki ihiminen”, äiti sanoi ja veti magneetin tavoin isän ja lapset sisälle pirtin lämpimään.

Tupakkalaatikot olivat ehdottomasti lapsilta kiellettyjä tutkimuskohteita. Poronreet seisoivat kartanolla ylhäisessä yksinäisyydessään siihen asti, kun isä oli juonut kahvinsa ja syönyt käristyksensä ja vielä sen päälle ottanut nokkaunet pirtin hetekan päällä. Vasta sen jälkeen hän asteli takaisin pihalle, ja me lapset siinä perässä, totta kai.

Kyllä me muistimme, että koskemaan ei saa mennä. Sama ajatus pyöri mielissämme senkin jälkeen, kun isä avasi rekeen kaarestetut kalleudet ja käski kohta sen jälkeen poikia kantoavuksi. Pahvilaatikot piti nostaa talteen. Parempi unohtaa heti, että tupakkasäilö on väliaikaisesti punaseinäisen kotitalon vintillä. Tehokkainta oli pelotella jälkikasvua vintin pimennossa viihtyvällä vinttikarhulla. Vintille jos menee, joutuu vinttikarhun kynsiin. Kuka nyt sellaista haluaa?

Mutta pojat eivät uskoneet isän ja äidin kieltoja. Eivät säikkyneet edes vinttikarhulla uhkailua. Tupakan makua ja hajua piti päästä testaamaan. Serkuilla täydennetty poikalauma onnistui varastamaan isän kätköistä tupakka-askeja. Kuinka paljon askeja lähti vääriin käsiin, se on tässä kertomuksessa epäolennainen asia. Tärkeintä oli, että pojat koskivat kiellettyihin asioihin. Hyi hyi poikia!

Kun varkaus oli tehty, pojat suunnistivat muina miehinä toiselle rannalle, juuri parahiksi pirtin ikkunan kohdalla olevan lammaspuuran suojaan. Yksi kerrallaan oli vahtina varmistamassa, että kukaan ei kävele jäällä. Isä esimerkiksi. Tai joku isoista veljistä. Tai Antti-setä tai Kuttura-setä tai Kaapi ehkä. Vahti yritti harhauttaa mahdollisia ihmettelijöitä laskemalla uudestaan ja uudestaan puuran katolta alas. Sillä aikaa toiset keskittyivät rakennuksen sisällä tupakan iloihin. Niin ja lopulta myös yskimiseen ja oksentamiseen.

Kiinnihän pojat jäivät. Joku pirtissä ja pihalla oli ihmetellyt, mihin kummaan pojankoltiaiset ovat yhtä äkkiä hävinneet. Isä kadonneet lampaansa löysi lammaspuuran sisältä, savun ja yskimiskonsertin keskeltä. Kovin olivat kaverit katuvaisella päällä. Joku itki, joku yski, joku oksensi ja itki. Ei auttanut raivokas inttäminen, että en se mie tätä keksiny tai en mie ainakhan polttanu niin palijon ko muut.

Kaikki saivat yhteneväisen rangaistuksen, tiukan nuhtelun ja aivan vain mallin vuoksi takapuolelle ripsautuksen oven yläkarmin alla valmiina odottavalla risulla. Kaikkein suurin rangaistus oli se, kun isä ja äiti selittivät vakavina, miten kovan työn takana rahan tienaaminen on ja kuinka paljon tappiota puolen kymmenen pojankoltiaisen tupakkakokeilun vuoksi tuli.

Vuosien päästäkin tupakkavarkaudesta puhuttiin vähän häpeillen. Joku toki osasi repiä aikojen päästä tempauksesta puhuttaessa rempseät naurut. Siitä ei ole varmaa tietoa, kuinka moni otti opikseen suurperheen isän opetuksesta.

Isän ja äidin kokkitoiminta tarkoitti parin pienimmille lapsille eron ikävää ja yhtä paljon kiukuttelua etu- ja jälkikäteen. Itse tunnustaudun itkijöiden joukkoon. Itkeä tihruutin varmuuden vuoksi jo silloin, kun äidin taikomien leivonnaisten makea tuoksu täytti pirtin. Itkin illalla ennen nukahtamista ja aamulla, kun kuulin äidin hyräilevän keittiössä.

Kun isä tuli pitkään kestäneeltä Norjan ruuanhakureissultaan, se oli yhtä aikaa jännittävä ja pelottava kokemus. Se jännitti, että mitähän herkkua isä tällä kertaa on meille pienimmille tuonut. Se pelotti, että omalla pihalla leijuu niin vieras tuoksu, ja se, että isä määrää isommat veljet kantamaan poronreestä laatikoita porstuan puolelle ja sieltä pikku hiljaa vintille, vinttikarhun maailmaan.

Hyppelimme Maire-serkun kanssa levottomina isompien jaloissa. Välillä puuhailumme keskeyttivät äidin sanat. Äiti se siinä huusi portailla, että ”tethän lapsirievut palellutte täälä ulukona, tulukaa välillä maistamhan ko äiti on paistanu kampanisuja. Maitoa ja kampanisuja ko otatte niin jo tarkenee taas.”

Äidin hyvä mieli johtui kovaa vauhtia lähestyvästä rahan tienaamisreissusta. Vaikka työtä oli tiedossa yötä päivää, kokkitouhut merkitsivät myös tuttujen tapaamista ja sen seuraamista, kuka seurustelee kenenkin kanssa tai kuka on varmasti pieniin päin. Se oli elämää, mieluisaa vaihtelua kotona odottavien arkisten töiden jälkeen.

Kokkiviikkojen ajaksi meille haettiin kotimieheksi joku tuttu naisihminen, usein lähisukulainen mutta joskus myös oudompi ihminen. Yksi kerta on jäänyt erityisesti mieleeni. Isän täti tuli hoitamaan minua ja pikkuveljeä sekä navetassa ammuvia Tähikkiä ja Omenaa.

Täti tuntui tosi vanhalta. Pelottavakin hän oli. En ollut koskaan nähnyt häntä. Tuntui oudolta, että isä puhuu tädille niin mielellään. Isän puheen sävy muuttui silloin jotenkin pehmeäksi ja isä hymyili. Tädin omat lapset olivat kuolleet aivan pieninä.

Eniten minua pelotti tädin terävä ääni. Ulkohuusissa käymisestä syntyi pienelle tytölle katkera painajainen. Istunnon pitämistä halusi siirtää niin pitkälle kuin pystyy.

Joskus lämmin yllätys ehti humahtaa housuihin. Häpeä tapahtuneesta oli suuri ja tädin suuttumus pelottava. Vielä pitkän aikaa isän ja äidin kotiintulon jälkeen uneni täyttyivät painajaisista, omasta vahingostani ja tädin suuttumuksesta. Ilo oli suuri, kun huomasin nukkuvani ikiomassa puusängyssäni, roukopeitteen alla, vieressä pikkuveli tuhisemassa. Kaukana eivät isä ja äitikään.

Olimme oppineet pienestä pitäen äidiltä ja isältä, että ilman iltarukousta ei voi mennä rauhassa nukkumaan. Yhteisessä iltarukouksessa äiti rukoili lähes kaikkien maailman ihmisten puolesta. Rukous kesti niin kauan, että pienen rukoilijan silmät painuivat väkisin kiinni. Kun hetken päästä avasin silmäni, rukous jatkui vielä. Rukous päättyi yleensä sanoihin: ”Siunaa rakas Jumala kaikkia ihmisiä maailmassa.”

Sen jälkeen rukoilin vielä itsekseni, että täti ei tulisi koskaan enää meille, ei ainakaan meidän pirtin ovesta. Mutta hän tuli. Täti muutti muutaman vuoden kuluttua miehensä kanssa naapuriimme, isän veljen piharakennukseen. Saunakamariksi sitä sanottiin. Silloin hän oli jo huomattavasti hymyilevämpi. Hymyili myös minulle, paskahousulle.

Opimme Maire-serkun kanssa käymään Mari-tädin luona sunnuntaina heti kirkonmenojen jälkeen. Radiosta sitä kuunneltiin. Heti kun viimeinen virsi oli veisattu, juoksimme serkun kanssa vainion läpi tädin mökille. Istua jökötimme pienen hellahuoneen puupenkillä ja odotimme. Ovella ensin niiasimme, niin kuin äiti ja isot siskot olivat opettaneet. Sen jälkeen istuimme pitkälle vaaleanvihreälle penkille. Joka kerta toivoimme, että täti keittäisi kahvia. Usein hän keittikin, mutta saattoi istuttaa meitä useita tunteja ennen kuin kysyi, juovakko ne tyttäret näin pyhäpäivän kunniaksi kahavit.

Täti kävi meillä kylässä usein. Isä oli silloin erityisen puhelias ja puhui tädin kanssa oudon kuuloista kieltä. Minusta tuntui, että ymmärsin siitä jotakin ja sitten taas en. Isästä huomasin, että hän oli tädin seurassa jotenkin erilainen. Oliko isällä kyynel silmäkulmassa ja ääni jotenkin paksu? Myöhemmin sain tietää, että tädin sisko, isän äiti Riita-Helena, oli kuollut kotona synnytykseen. Isä jäi alta kymmenen ikäisenä orvoksi isänsä ja piikamuorin hoitoon. Äidin rakkautta vaille jäi isän lisäksi kolme lasta. Vauvasisko kuoli.

Joskus, kun täti oli meillä kylässä tai me serkkutytön ja isän kanssa tädin luona sunnuntaikylässä, isä ja täti puhuivat taas omaa, erilaista kieltään. Isän ääni oli pehmeä. Isä nauroi paljon, niin myös täti. Täti tarjosi pullaa. Kotona äiti puhui tiukalla äänellä isälle: ”Älä puhu sitä lasten kuullen. Nethän menevät ihan sekaisin. Kyllä se oma kieli piisaa.”

Yritin miettiä kuumeisesti, mistä voimme mennä sekaisin. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin äidin tarkoittavan isän ja tädin käyttämää kieltä. Isä puhui tätinsä kanssa oman äitinsä kieltä, inarinsaamea. Meidän kotikieli oli pohjoissaame. Sitä puhui isäkin paljon paremmin kuin sydämensä kieltä, oman äidin opettamaa inarinsaamea.

Olisin joskus halunnut kysyä isältä ja äidiltä enemmän kieliasiasta, mutta isä ehti kuolla, enkä halunnut sen jälkeen aiheuttaa pahaa mieltä äidille.

Kommentit