Verkkoartikkeli4/2016

Saamelaiset, ne toiset

Skandinaavien ja saamelaisten suhde viikinkisaagoissa

Noituutta, kapakalaa ja kummallisia jälkeläisiä: saagojen perusteella muodostuu kuvaa saamelaisten ja skandinaavien välisistä suhteista.

Viikinkiajalta ei ole kirjallisia lähteitä, ja varhaisella keskiajalla tallennetut saagat ovatkin tärkeä tiedon lähde historiantutkijoille. Tutkimuskoordinaattori, filosofian tohtori Sirpa Aalto Oulun yliopistosta tutkii islantilaisten saagojen muodostamaa kuvaa saamelaisten ja skandinaavien välisistä suhteista. Aalto vertaa saagoista tekemiään päätelmiä arkeologisiin faktoihin.

Jo väitöskirjatyössä Aallolle selvisi, että saamelaiset eli finnar edustivat skandinaaveille ”toiseutta”, kuvaa vieraasta ja toisesta. Saamelaiset olivat taikuutta harjoittavia kummajaisia, jotka elivät lumen ja jään keskellä.

Kuitenkin saamelaiset ja skandinaavit elivät osittain samoilla alueilla, toistensa naapureina. Tyypillinen historiallinen näkemys on, että saamelaiset olivat kulttuuristen vaikutteiden vastaanottajia.

”Mielikuva saamelaisista on edelleenkin passiivinen; heitä pidetään väistyjinä ja vetäytyjinä valtakulttuurin edessä. Historian yleisteosten perusteella saamelaisilla ei ole ollut vaikutusta esimerkiksi Suomen historiaan.”

Tutkija Sirpa Aalto haastaa nämä näkemykset.

”Saagoissa on selviä viitteitä siitä, että kulttuurinen vaihto oli kaksisuuntaista. Skandinaavit ovat omaksuneet saamelaisilta muun muassa sanastoa, ja sosiaalinen kanssakäyminen oli arkipäiväistä jo viikinkiajalla”, Aalto sanoo.

”On myös todisteita siitä, että suomalaisten levittäytyessä saamelaiset eivät pelkästään vetäytyneet heidän tieltään, vaan heillä oli rikasta kanssakäymistä keskenään. Osa saamelaisväestöstä myös sulautui suomalaisiin tulijoihin.”

Metsästäjiä ja kauppamiehiä

Saamelaiset elivät viikinkiajalla pienissä yhteisöissä laajalla maantieteellisellä alueella.

”Saamelaiset olivat tuolloin pääasiassa metsästäjä-keräilijöitä, mutta esimerkiksi Finnmarkin alueella he elivät kalastuksesta ja veneenrakennuksesta. Eteläsaamelaisia yhteisöjä eli Keski-Ruotsissa ja Kaakkois-Norjassa saakka”, Aalto kertoo.

”Saamelaiset kävivät kauppaa muun muassa turkiksista ja kuivatusta kalasta, jota myytiin Keski-Eurooppaan paastonajan ruuaksi. Eräässä saagassa on maininta siitä, että norjalainen päällikkö tilasi merisaamelaisilta veneitä, ja Finnmarkin saamelaisia pidettiinkin taitavina veneenrakentajina.”

Poronhoitoa ei viikinkiajalla vielä harjoitettu, mutta villiporon metsästys oli tärkeä elinkeinon lähde. Poronhoito tuli saamelaisten laajamittaiseksi elinkeinoksi vasta 1600-luvun loppupuolella.

Noitia ja tietäjiä

Saagoissa kuvataan saamelaisia lumen, jään ja hiihtämisen kautta. Myös taikuus ja noituus yhdistetään saamelaisiin.

”Saagoissa toistuu usein se, kuinka pahat ihmiset hakevat apua saamelaisilta noidilta, esimerkiksi langettamaan kirouksen jonkun päälle. Yhdessä saagassa kerrotaan norjalaisesta päälliköstä, joka oli kadottanut itselleen tärkeän amuletin. Päällikkö pyysi apua saamelaiselta noidalta, joka teki henkimatkan ja löysi kadonneen korun”, Sirpa Aalto kertoo.

Olavi Pyhä oli Norjan kuningas viikinkiajan loppupuolella. Hän kuoli Stiklesstadin taistelussa vuonna 1030.

”Saagoissa kerrotaan, että Olavin tappaneella vihollisella oli päällään saamelaisen takoma, noiduttu rintapanssari, joka teki hänestä vahingoittumattoman.”

900-luvulla kristinusko alkoi levitä Pohjolaan viikinkiretkien myötä. 1000-luvulta lähtien kuninkaat olivat kristittyjä ja pakkokäännyttivät alamaisiaan.

Kaakkois-Norjassa säädettiin 1100-luvulla maakuntalaki, jonka mukaan saamelaisilta tietäjiltä ei saanut hakea ennustuksia tai parannusta sairauksiin.

”Kristityt naiset eivät saaneet avioitua pakanamiehen kanssa, mutta kristityt miehet ottivat saamelaisia naisia vaimoikseen”, Sirpa Aalto sanoo.

Skandinaavisessa mytologiassa aasajumalien (toinen jumalsuku vaanien ohella) tärkein tehtävä oli taistella hirviöitä ja jättiläisiä vastaan ja pitää näin yllä kaikkeuden järjestystä. Aasajumala voi kuitenkin ottaa puolisokseen jättiläisnaisen, ja tällaisesta liitosta syntyy poikkeuksellisia jälkeläisiä.

”Sama kaava eli topos toistuu skandinaavien ja saamelaisten välisissä liitoissa – näiden liittojen jälkeläiset ovat jollakin tapaa poikkeuksellisia”, Aalto kertoo.

Seuraava tarina toistaa tätä kaavaa.

Tarina Harald Kaunotukasta ja hänen saamelaisesta vaimostaan

Norjan kuningas Harald Kaunotukka (800-luvun lopulla – 900-luvun alussa) vierailee tiluksillaan asustelevan saamelaismiehen kodassa. Saamelaisen tytär tarjoilee Harald Kaunotukalle lemmenjuomaa, ja mies rakastuu saamelaistyttöön palavasti. He avioituvat ja saavat lapsia.

Kun saamelaisvaimo kuolee, on Harald Kaunotukka murheen murtama. Hän ei suostu luopumaan kuolleen vaimonsa ruumiista vaan makaa sen vieressä vuoteessaan. Naisen ruumis ei mätäne vaan säilyy täydellisenä ja muuttumattomana.

Kuninkaan neuvonantajat ovat luonnollisesti huolissaan kuninkaastaan. He suostuttelevat Haraldin vaihtamaan ruumiin vaatteet. Riisuttu ruumis mätänee silmänräpäyksessä.

Saamelaisnaisen ruumis poltetaan, jolloin liekeistä nousee käärmeitä ja muita iljetyksiä.

Haraldille ja saamelaisnaiselle on aiemmin syntynyt poika, joka kasvaessaan osoittautuu noituutta harjoittavaksi suureksi seitamieheksi.

Harald Kaunotukka määrää toisesta avioliitosta syntyneen poikansa tappamaan seitamiehen. Tämä kerää yhteen taloon useita seitamiehiä ja polttaa heidät talon mukana.

Kirjallisuutta:

  • Aalto, S. 2010. Categorizing Otherness in the Kings’ Sagas. Dissertations in Social Sciences and Business Studies. University of Eastern Finland, 236 s.
  • Aalto, S. 2014. “The Finnar in Old Norse Sources”. Teoksessa Viking Age in Åland. J. Ahola, F. & J. Lucenius (toim.). Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 372. Sastamala, 427 s.

Kommentit