Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Gaudeamus 2018.

Elämmekö suuren rappion aikaa? Tänään sivistykseen pyyhitään ja kulttuurin päälle kustaan. Näinkö ärtsyin sanakääntein Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin hienostunutta huhuilua kauas karkaavan sivistyksen perään käy luonnehtiminen?

Hengenviljelyn halveksunta on avannut populismin likaviemärit. Luonnevikaiset mestarivalehtelijat johtavat suurvaltoja ja suomalaisetkin vallan kravattikaulat vinoilevat tiedettä halventaen ”kaiken maailman dosenteista”. Mahtava idiotisoinnin projekti tuotti totuuden jälkeisen aikamme, jossa akateeminen maailmakin homehtuu sisältä käsin, viisaamme vihjaavat. Brändääminen ynnä tekoreipas positiivisuus pesee yliopistoja puhtaaksi viimeisistäkin viisauden jäänteistä ja löysiä lässyttävät self-help pellet ja muut himaset&saariset madaltavat vakavan tutkimuksen konsultoinniksi.

Eipä kumma, että humanistiprofessorimme ikävöivät kultivoidusti argumentoiden humboldtilaisen sivistysyliopiston perään, jossa pelasi tutkimuksen ja opetuksen elävä yhteys. ”Sivistysyliopistossa kaiken ydin on luova, itsenäinen työ”, Kivistö ja Pihlström tähdentävät. Heidän mukaansa jopa tietty elitismi käy oivasta vastamyrkystä populistiselle pintaliippaukselle tieteen kehdossa.

Miltei kirjan joka sivulta löytyy lauseita, jotka voisi hyväksyen alleviivata, mutta tosikosti tartun Kivistön ja Pihlströmin kaipuuseen akateemisen ajattelun syvällisyyden perään. He varoittavat radikaalin relativismin vaarantavan totuuden etsinnän pyrkimyksen. Insinöörikin tajuaa, että he tarkoittavat etenkin postmodernismia. Miksi kaksikkomme kuitenkin tekee Pilatuksen tempun toteamalla, etteivät halua ottaa kantaa totuutta koskeviin filosofisiin kysymyksiin, vaikka oheisessa relativismin morkkaamisessa sen jo tekevät?

Meidän onkin avattava Immanuel Kantin Käytännöllisen järjen kritiikki, jossa Köningsbergin vanhapoika sanoo, että filosofian on aina pysyttävä ”tieteen vartijana”. ”Totuuden itseisarvoisen tavoittelun puolustaminen on hyväksyttävissä kannatettiinpa miltei mitä tahansa filosofista totuusteoriaa”, Sivistyksen puolustuksen kirjoittajat seuraavaksi sanailevat. Onko todella? Jos Kant eläisi vaihtoehtoisten faktojen aikanamme, hän koputtaisi kävelykepillään moisen väittäjiä pyöräilykypärään.

Kivistö ja Pihlström pauhaavat tiedon syvällisyyden puolesta horisontaalista pinnallisuutta vastaan. He lyövät pöytään Eino Kailan ivailun natsivaari Heideggerin eksistentialismista, joka Kailan mukaan muistutti syvää lähdettä vain mutaisuutensa takia.

Sekä Kantin että Kailan neronkalloissa filosofia näyttäytyi yliopiston aivoina. Tämä pakottaa kysymään muidenkin kuin eksistentialistien porinoitten perään. Kirjoittajat ovat tietenkin oikeassa puolustaessaan tieteen tekemisen ”pragmaatista pluralismia”, mutta monismin vastainen keskisormen heristely kätkee itseensä humbuugin siemeniä.

Jotakin Ludwig Wittgensteinia palvotaan yliopistoissa Jumalan vertaisena valopäänä, mutta itävaltalaisen kielipelin käsite innosti Franqois Lyotardin suoltamaan fanaattista postmodernia relativismia, jota voi pitää totuuden jälkeisen aikamme teoreettisena apulantana. Jos vapaan maailman johtava ajattelija Donald Trump osaisi lukea, voisi otaksua hänen tutustuneen postmodernistien sekopäisyyksiin, joiden mielestä tiedekin on vain yksi kielipeli muiden joukossa. Satusetä Trump valehtelee keskimäärin kuusi kertaa päivässä: Anything goes, kuten relativisti-pluralisti Paul Feyerabend jo 1960-luvulla yllytti.

Myös Pihlströmin diggaama pragmatismi heitti myrkkyä totuuden kaivoon opettaessaan, ettei totuus määrity representaationa objektiivisen todellisuuden kanssa. Pragmatismin profeettojen mukaan totuus on samaa kuin käytännöllinen menestys. Siinä William Jamesin totuusteoria pähkinän kuoressa. Selvää Trump-filosofiaa ennen liinatukan möläytyksiä.

Korkeasti sivistyneet kirjoittajamme eivät huomaa vaaraa, että heidän mainostamansa pluralistinen pragmatismi saattaa avata portit akateemisille helppoheikeille, konsulttipuheelle ja lopulta pääoman bisneskettujen astumiselle yliopistojen ohjaimiin. Viimeksi mainitut tuntevat vain kaksi sivistyssanaa: ”debet” ja ”kredit”, markkinaäijät nauravat räkänaurut puheelle monografioiden kirjoittamisen tietoa syventävästä vaikutuksesta, jota kirjoittaja parimme akateemisesta norsunluutornistaan rukoilee yhtenä sivistyksen pelastuksena.

Näinhän on jo käynyt. Suomi on OECD:n kahleissa muokannut yliopistoja akateemisen kapitalismin hengessä, New Public Management -ideologian katiskaan on uitu aivot nollilla.

Epäilen kirjoittajaduon sivistyskonservatismin nousevan filosofi Charles Peircen ”sentimentaalisesta konservatismista”, joka ei halunnut liata käsiään rahvaanomaisissa puuhasteluissa. Kivistö ja Pihlström mainitsevat suopeassa sävyssä myös Ortega y Gassetin Massojen kapina -teoksen. Tämän espanjalaisen hidalgon mukaan ”massan” tehtävänä on pidättäytyä itsenäisestä toiminnasta ja alistua ”valioihmisten” paimennettaviksi. Tässä akateemisessa elitismissä Kivistö ja Pihlström uivat ruton ja koleran välissä. Heidän puheensa siitä, että sivistysprojektin tulee taipua myös ”kansan” kielelle voi jäädä tuuleen kuiskimiseksi, kun vedotaan aristokraatteihin auktoriteetteina. Platonilaisesta filosofikuninkuudesta seuraa sama vaara kuin populismista: historian vaaralliseksi todistama etujoukko-ideologia.

On epä-älyllistä ja epäeettistä leikkiä hyvistä liberalismi-käsitteen suojissa ellei tehdä eroa omistusoikeuksia priorisoivan rahaoikeiston ja vapausaatteellisen poliittisen liberalismin välillä. Tämän sekaannuksen nykypöhinässä voi Egon Friedellin malliin puhua inkubaation ajasta, älyn hämärästä, jossa pääoman managerit on jo työntäneet karvaisen kouransa alma materin hameen alle. Tämä liike-elämän härskiys on oikeaa ”massojen kapinaa” – rahamassojen.

Mietteissään Blaise Pascal puhui matemaattisista ja hienoista hengistä. Kivistö ja Pihlström paikantuvat jälkimmäisiin. Mutta mihin riittää sivistysmoralismi, jolla ei ole tukena muuta kuin wittgenstanilainen kärsimysmystiikka ja Kantin transendentaalinen syyllisyys? Eipä paljon mihinkään tänään, kun akateeminen kerma antaa tassua markkinavoimille.

Tänä friedelliläisen hämärän aikana tekee mieli huutaa apuun naturalistifilosofi W. V. Quine, jonka mukaan ”todellisuus tunnistetaan ja kuvataan tieteessä itsessään, ei missään tiedettä edeltävässä filosofiassa”. Lisäksi ikävöi totuuden korrespondenssioppia, jossa totuus määritellään semanttisesti väitteen ja todellisuuden vastaavuutena. Perimmiltään juuri tästä vastaavuuden periaatteesta lipsumisesta totuuden jälkeisessä ajassamme on kyse. Järkeä vastaan raivoavat jälkimodernistit ja muut pragmatistit kontatkoon Valkoiseen taloon rukousaamiaiselle ihastelemaan viisastelunsa ruumiillistumaa.

Me vaihtoehtoisten faktojen ajassa jotensakin tervejärkisinä säilyneet kannatamme rationaalista sivistyspolitiikkaa, joka ei ole mitään skientismiä vaan sitä Kivistön ja Pihlströminkin peukuttamaa, jonka Kant määritteli ”ihmisen pääsemiseksi ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta”. Mutta se ei ole mahdollista ilman, että kysymme pikkumaisesti hiuksia halkoen totuuden perimmäisten ehtojen perään.