Verkkoartikkeli5/2018

Teki kopan kitarahan

suomalaisen soitinrakentamisen historiaa

Suomessa tuhannet ihmiset harrastavat soitinrakennusta. ”Soitinrakennusharrastajat”-Facebook-ryhmässä on tätä kirjoitettaessa 2 070 jäsentä. Useat rakentavat netistä saatavista aihioista ja osista kitaroita, mutta monet ovat käyneet myös kansanopiston kursseilla ottamassa oppia erinäisten soitinten rakentamiseen.

Ammattimaisen suomalaisen soitinrakentamisen koulutus ja kärki on maailmankuulua. IKATAn eli Ikaalisten soitinrakennuskoulun pitkäaikainen opettaja ja käynnistäjä Rauno Nieminen sekä sieltä valmistuneet soitinrakentajat Tatu Salmela ja Kristian Wetterstrand avaavat Kaltiolle soitinrakentamisen menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta.

Tatu Salmelan paja Oulun Tuirassa elokuvateatteri Staria vastapäätä muistuttaa monen muunkin soitinrakentajan verstasta. Sahanpurun keskellä korjaustyöt ja omat soitinrakennusprojektit täyttävät pienen, alle 20-neliöisen tilan. Työkaluja on siellä täällä, tilassa näyttää vallitsevan luova kaaos. Salmela kertoo aloittaneensa soitinrakentamisen kolmetoistavuotiaana rakentamalla itselleen sähköbasson, kun sellaista ei muuten ollut saatavilla.

Rauno Niemisen ja Johannes Heikkilän kirjoittaman kirjan 30 vuotta ammatillista soitinrakennuskoulutusta Suomessa – IKATA 1984–2014 (2015) perusteella tämä on hyvin yleinen tapa aloittaa soitinrakentaminen. The Shadows, The Beatles tai Bob Dylan ovat innoittaneet monia aloittamaan soittamisen, ja kun instrumenttia ei pystynyt hankkimaan, se rakennettiin itse.

Näin ainakin heti sotien jälkeen. Kitaroita rakennettiin varmuudella jo 1800-luvun alussa, ja soitintehtaat olivat Suomessa hyvin yleisiä 1800–1900-lukujen vaihteessa. Oli piano-, harmonikka- ja urkuteollisuutta; esimerkiksi Hellas perustettiin 1901. Helluntailaisille, Pelastusarmeijalle ja baptisteille kitara oli tärkeä hengellisessä musiikissa, sillä heillä ei ollut varaa tai tilaa uruille. Eivätkä urut olisi kulkeneet kovin näppärästi mukana.

Ennen sotia Fazer toi maahan vähän aikaa Gibsonin kitaroita ja dobroja eli resonaattorikitaroita, mutta toinen maailmansota pysäytti suomalaisen soitinteollisuuden täysin. Soittimia korjattiin, mutta uusia ei ostettu. Tuontirajoitukset jatkuivat 1960-luvulle, jonka jälkeen saatiin huonoja itäsaksalaisia instrumentteja, mikä käynnisti suomalaisen kitaranrakennusteollisuuden.

Kitaroita valmisti useampikin tehdas. Näistä parhaiten tunnettu on baptistien 1942 perustama Ab Munkers Oy, joka myöhemmin opittiin tuntemaan nimellä Landola. Landolan tarina on jatkunut aivan näihin päiviin asti. Jos haluaa tietää Landolan historiasta enemmän, kannattaa lukea Tekniikka & Talous -lehden nettiartikkeli ”Suomalaisen Landola-kitaran nousu maailmanluokkaan ja tuho – tuotemerkkiä pitää hengissä kitaratehtaan viimeinen omistaja”. Rauno Niemisen nimi vilahtaa sielläkin tuotekehityspäällikön roolissa.

Ensimmäiset modernit kaupalliset soitinrakentajat ilmestyivät kuvioihin 1970-luvulla, Nieminen yhtenä ensimmäisistä Juha Pölkin kanssa. Myös Juha Nuutisen ja Matti Nevalaisen Kitaralabra aloitteli toimintaansa samoihin aikoihin. Kitarapuolella oli vain nämä neljä ammattimaista rakentajaa, kun Ikaalisten soitinrakennuslinja käynnistyi vuonna 1984. Tuolloin Nieminen oli koulutukseltaan sähkömies ja koristeveistäjä eikä olisi täten päässyt edes opiskelemaan ylioppilaspohjaiseen koulutukseen. Opettajaksi hänet sentään kelpuutettiin.

Aluksi koulussa oppilaat yleensä rakentavat kopioita klassikkofendereistä ja -gibsoneista, mutta pikkuhiljaa omalaatuisetkin ideat alkavat kypsyä pääkopassa. Rakentamisen opettamisessa oli nähtävissä ainakin kaksi erilaista koulukuntaa: Nevalainen suosi niin sanottua luonnonrakentamista, jossa ei paljon mittauksia rakentaessa tehdä, vaan luotetaan omaan tuntumaan; Nieminen taasen käyttää modernia tietotekniikkaa ja fysiikkaa apuna rakentamisessaan. Hän on muun muassa väitellyt musiikin tohtoriksi vuonna 2008 väitöskirja-aiheenaan Soitinten tutkiminen rakentamalla – Esimerkkinä jouhikko.

Tatu Salmela on käynyt Ikaalisten harmonikkalinjan, joka käynnistettiin vuonna 1994 ja lopetettiin vuonna 2016 hakijoiden puutteeseen. Monien opiskelutovereidensa lailla hän ryhtyi yrittäjäksi heti koulun jälkeen, koska yrityksen kautta on helppo laskuttaa erinäisiä projekteja. Kouluaikaa hän piti hyvänä aikana pohdiskella tulevaa.

Salmela kertoo korjaustöiden tuovan pääosan hänen pajansa tuloista ja sanoo rakentamisen sekä soitinten kehittelemisen olevan hänelle enemmänkin harrastus. Kesällä on buumi, kun koulut tuovat soittimiaan ja äänentoistoaan huoltoon.

Salmela tunnetaan ehkä parhaiten hänen rakentamastaan näppäinhuuliharpusta. Soittimen äänen väri on jostain huuliharpun ja harmonikan välimaastosta. Sen soundi on ”savuinen ja tuhiseva”. Salmelalle tulee kyselyjä edelleen soittimesta ulkomailta asti, vaikka samantyyppisiä soittimia maailmalla onkin.

Näppäinhuuliharppu. Kuva: Hannu Hentilä.

Muita Salmelan valmistamia erikoisuuksia ovat bandoniina ja kontrabassoukulele, joista jälkimmäinen kuulostaa nimenäkin erikoiselta yhdistelmältä. Bandoniina on saanut innoitusta bandoneon-nimisestä, harmonikansukuisesta soittimesta. Vain elämää -sarjassa kapellimestarina ja sovittajana toiminut muusikko Leri Leskinen on tilannut Salmelalta kyseisen instrumentin. Leskisen voi nähdä nettivideolla kokeilemassa bandoniinan prototyyppiä.

Kontrabassoukulele taas on puoliakustinen kuminauhabasso, joka on hyvin kevyt soittaa mutta haastava hallita hyvin. Soittimessa ei ole nauhoja, joten sen hallinta vaatii viulistimaista tarkkuutta sävelkorkeuden suhteen. Luonnonsuolta mukailevat kuminauhakielet säästävät sormia ja niistä on helppo saada ääni ulos, joten vasta-alkajankin on hauska läpsytellä kuminauhabassoa vaikka iltojen ratoksi. Soittimen koko on myös kompakti – vain vähän ukulelea isompi – joten se on helppo ottaa mukaan mihin tahansa.

Kontrabassoukulele. Kuva: Hannu Hentilä.

Tatu Salmela suosii rakentamisessaan kotimaisia materiaaleja kuten pihlajaa, jota hän saa tamperelaiselta puuseppä Tapio Tiaiselta (Puutiainen Oy). Esimerkiksi bandoniinan koskettimet ovat pihlajaa. Uutena projektina Salmela on kaavaillut rakentavansa yhdessä soitinrakentajaystävänsä kanssa harvinaisen Ontes Martenon -syntetisaattorin, sillä soittimen markkinoilla olevat kappaleet ovat hyvin epäluotettavia ja vanhoja. Ontes Martenonia on kuultavissa esimerkiksi Radioheadin Kid A -levyn ”Idiotique”-kappaleella.

Salmela soittaa Hentilä, Laikari, Salmela & Pääkkö -yhtyeessä itse tekemiään soittimia ja Pahus-nimisessä orkesterissa kaupasta ostettua sähköbassoa. Basson lisäksi hän osaa soittaa muun muassa huuliharppua ja ukulelea.

Salmelan mielestä täytyy osata soittaa, jotta ymmärtää, mikä soitin on toimiva ja mikä ei. Myös Rauno Nieminen painottaa soittamisen merkitystä soitinrakentamiselle: kun kehittyy soittajana, alkaa vaatia soittimeltaan enemmän. Ikaalisten soitinrakennuskouluun on esimerkiksi soittokoe.

Kristian Wetterstrand istuu esittelyständinsä takana Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla paikallisen koulun luokassa. Kaustinen on Ikaalisten ohella toinen tärkeä soitinrakentamisen keskus. Kaustinen meinasi alkujaan jopa napata soitinrakennuskoulun itselleen: toimihan siellä vuodesta 1979 eli ennen IKATAa Keski-Pohjanmaan Kotiteollisuusyhdistyksen neuvonta-asema, jolla koulutettiin useita kanteleen, viulun ja kitaran rakentajia. Rauno Nieminenkin oli töissä Kaustisella Kansanmusiikki-instituutissa ennen IKATAan siirtymistä.

Wetterstrandilla on mukanaan teräskielisiä akustisia kitaroita ja cittern-nimellä kulkeva kymmenkielinen erikoisuus. Se on modernisoitu versio luutun tapaisesta renessanssisoittimesta. Nykysoittimista buzuki ja mandoliini ovat sitä lähimpänä. Siinä on siis viisi kieliparia, jotka soivat oktaaveissa eri tavoin. Sen viritys muistuttaa yleensä viulua tai mandoliinia.

Wetterstrand on käynyt Ikaalisten kitaranrakennuslinjan. Hän ei ollut vuosikurssillaan Niemisen vaan nuoremman ikäpolven Anssi Nuutisen opissa, mutta rinnakkaisluokaltaan hän kuuli kyllä Niemisenkin opeista. Yhteydenpito on edelleen vireää.

Ennen kuin Wetterstrand tuli Ikaalisiin, hän oli soittaja, joka korjaili omia soittimiaan, mutta aina tuntui olevan jokin remontissa – mies tai soitin. Selkä reistaili, kontrabasso oli kahdeksan ja puoli kuukautta korjattavana ja tilalla huonoja lainasoittimia. Asialle oli tehtävä jotain, ja näihin vaivoihin löytyi soitinrakennuskoulu.

IKATAan tullessaan Wetterstrand ajatteli alkavansa valmistaa enemmistön tavoin sähkökitaroita. Kaikukopan rakentaminen tuntui ajatuksen tasolla vaikealta. Irlantilaiset soittimet veivät kuitenkin miehen mukanaan. Herätyksen hän koki rakentaessaan koulussa ensimmäistä buzukiaan. Nykyään hän ei muuta haluaisikaan rakentaa kuin mandoliineja, buzukeja ja citterneitä, mutta kysynnän puolesta täytyy tehdä myös sähkökitaroita ja -bassoja. Niihin hän tekee vain runkopuolen, mikkien valmistuksen hän on jättänyt muille.

Koulussa tuli kahviteltua ja fiilisteltyä rakentamista, mikä oli antoisa osa koulunkäyntiä. Nykyään Wetterstrand viettäisi koulun pajalla ympäripyöreitä päiviä. AJL-Guitarsilla opintoharjoittelun aikana tuli opittua rakentamisen karu todellisuus mutta myös tekemisen meininki. Oman yrityksen Wetterstrand perusti vuonna 2010, vielä opiskellessaan.

Tulevaisuudessa Wetterstrand haluaa keskittyä akustisten soitinten rakentamiseen, huoltoon ja korjaukseen. Hänen nettisivuillaan on kuultavissa näytteitä hänen soittimistaan. Myös Wetterstrand pyrkii suosimaan rakentamisessaan kotimaisia puulajeja, mikä on ollut nouseva trendi vuoden 1993 Soitinpuun tutkimusprojektista lähtien, jossa Rauno Nieminenkin oli vahvasti vaikuttamassa.

Niemisellä itselläänkin on jäänyt jonkin verran aikaa kunnostautua soitinrakentajana ja soittajana töiden lomassa. Hän on viime vuonna levyttänyt Sarvella-albumikokonaisuuden, jossa hän soittaa jazzahtavien taustojen päälle rakentamillaan luonnonsarvilla. Hänen mielestään levyjä ei pitäisikään niputtaa kansanmusiikiksi, vaikka soitimet sellaisia olisivatkin. Hän harmittelee myös, että hänen paras 1980-luvulla rakentamansa sarvi (näyte alla) löytyi vasta nauhoitusten jälkeen.

Ääninäyte: Sarvi

Nieminen soittaa legendaarisen kanteleensoittajan Ontrei Malisen mukaan nimetyssä Ontrei-orkesterissa itse rakentamiaan soittimia kuten samaan soitinperheeseen kuuluvaa jouhikkoa ja pynkyriä. Toinen yhtyeen jäsen on kanteletaiteilija Timo Väänänen. Niemisellä on Pekko Käpin ja Janne Suitsin kanssa meneillään apurahaprojekti, jonka tavoitteena on kehittää lasten jouhikko. Jouhikko on nopeasti nousemassa kansainväliseen tietoisuuteen – eikä vähiten Käpin levytysten ansioista.

Jouhikko.

Erikoisin Niemisen rakentamista soittimista on kuitenkin Nils-Aslak Valkeapäälle eli Áilulle tilauksesta rakennettu sambur, joka on tehty poronnahasta ja sarvista. Sen lähin vastine on saamelaisessa kansanmusiikissa käytettävä sippiviulu. Piirpaukessa soittaneelta Leo Gauriloffilta pitäisi löytyä levytys samburilla Valkeapään tuotannosta.

Tähän päivään mennessä IKATAsta on valmistunut noin 350 soitinrakentajaa. Ammattimaisina rakentajina heistä toimii 150, ja kaksitoista on suorittanut soitinrakentamisen mestarin ammattitutkinnon. Kisällin ja mestarin tutkinnot ovat näyttötutkintoja.

Myös Nieminen on suorittanut tutkinnot, joten nykyään hänetkin otettaisiin kouluun. Niemisen mukaan harrastajat rakentavat nykyään parempia kitaroita kuin tehtaat 1970-luvulla osaltaan sen vuoksi, että IKATAn vanhat oppilaat ovat opettamassa opistoissa ja muilla kursseilla.

Maailmankuuluja nimiä ovat Ari-Matti Luomaranta, joka on tehnyt kitaran mustalaisjazz-virtuoosi Olli Soikkelille; Ruokangas Guitars muun muassa yhteistyöstään Eppu Normaalin Juha Torvisen kanssa ja Taito-Finlandiasta vuodelta 2012; T. Järvinen Agentsille tehdyistä kitaroista; Kari Nieminen Rolling Stonesin Ron Woodille tekemästään teräskielisestä akustisesta; Vuorensaku Guitars ZZ Topin Billy Gibbonsille sekä Erja Lyytiselle tekemistään blues-kitaroista.

Juha Ruokangas on ollut perustamassa soitinrakentajille pyhitettyä omaa Holy Grail Guitar Show’ta Berliiniin ja on tapahtumaa järjestävän European Guitar Builders -yhdistyksen varapuheenjohtaja. Nieminen on saman seuran kunniajäsen.  Suomalainen kitaranrakennus on todella muuttunut 2000-luvulla kansainväliseksi ja alkanut saada tunnustusta.

Rauno Nieminen siirtyi lokakuun alussa eläkkeelle tehtyään elämäntyönsä suomalaisen soitinrakentamisen parissa. Sibelius-Akatemiassa hän aikoo kuitenkin jatkaa puhallinsoiton, soitinrakennuksen ja soitinhuollon lehtorina. On hän ehtinyt opettaa Teatterikorkeakoulussakin äänisuunnittelua sekä Akustiset äänilähteet -kurssia.

Lisäksi Nieminen on ollut 1990-luvulta asti mukana erinäisissä soitinmateriaaleja tutkivissa projekteissa ja hankkeissa, muun muassa kehittämässä B-band-mikrofonia ja soitinrakennuspuun lämpökäsittelyä, jotka ovat nykyään standardeja ainakin Gibsonin ja Martinin tehtailla ja joista ainakin alan huippuosaajat hänet tunnistavat. Lämpökäsittelyssä puuta vanhennetaan lämmön ja savun avulla, jotta sen sointiominaisuudet paranevat. Samantyyppisiä ajatuksia esitti jo 1600-luvulla W. A. Mozartin isä Leopold, joka oli pidellyt käsissään ”viulua, jonka valmiit osat oli ennen yhteensovittamista kuivattu hyvällä menestyksellä savussa.”

Vielä kysyttäessä, soittiko Väinämöinen kanteletta vai jouhikkoa, Nieminen liputtaa vahvasti jouhikon puolesta. Vuoden 1963 Koulu-Kalevalan kuvaus soittimen rakentamisesta kuvaa Niemisen mielestä selvästi jouhikontekoa. Se oli helpompi valmistaa tuon ajan materiaaleista. Kantele ei olisi kuulostanut miltään jouhikielillä, ja metalli oli hyvin harvinaista. Ja olihan jouhikko kaiken kaikkiaan hienompi soitin. Nieminen voi vetää kotiinpäin, mutta eipä taida löytyä auktoriteettia kyseenalaistaa hänen arvioitaan.

Ääninäyte: Teräskielinen kantele

Jussi Moilanen on oululaiskajaanilainen kirjallisuuden opiskelija ja muistiin kirjailija, jolla on huono muisti.

Kommentit