AjankohtaistaElokuvaVain verkossa

Mikrohistoriallinen kronikka neuvosto-Virosta

Exitfilm ja Bufo Oy: Näkemiin Neuvostoliitto (Hüvasti, NSVL). 86 minuuttia. Ensi-ilta 10.7.2020.
Ohjaus ja käsikirjoitus Lauri Randla; kuvaus Elen Lotman; pääosissa Niklas Kouzmitchev, Nika Savolainen, Elene Baratashvili, Ülle Kaljuste, Tõnu Oja, Pääru Oja, Jekaterina Novosjolova.

Näkemiin Neuvostoliitto viittaa nimellään Goodbye Lenin! -elokuvaan (2003; ks. Kaltio 4/2004), suosittuun DDR-aiheiseen tragikomediaan, joka osaltaan teki tunnetuksi ja levitti “ostalgia”-ilmiötä. Lauri Randlan ensimmäinen kokoillan ohjaus ei kuitenkaan varsinaisesti herkuttele reaalisosialismikuvastolla. Menneisyyttä katsellaan pääosin lempeästi, mutta haikailevaa nostalgiaa ei esiinny.

Elokuva käy läpi inkerinsuomalaisen Johanneksen (Niklas Kouzmitchev) lapsuutta neuvosto-Virossa 1980-luvulta 1990-luvun alkuun ja Viron itsenäistymiseen asti. Inkerinsuomalaista sukujuurta olevan Randlan omia kokemuksia hyödyntävä tarina on otteeltaan lähinnä kronikoiva. Isovanhempien hoivissa kasvavan pojan elämä näyttäytyy sarjana peräkkäisiä tilanteita, joiden taustalla väikkyy usein jokin historiallinen tapaus tai käännekohta. Näkökulmaa voi luonnehtia mikrohistorialliseksi.

Henkilöiden välistä draamaa on vähän tai se on katkelmallista. Johanneksen äidin (Nika Savolainen) pitkät poissaolot – aluksi Tallinnassa, sitten siivoojana Suomessa – liudentuvat kronikoinnin lomaan. Samoin käy Kolja-sedän (Pääru Oja) Afganistanin-sotaretkelle ja Johanneksen ja saman keskoskaapin jakaneen tšetšeenitytön Veran (Elene Baratashvili) suhteelle.

Äidin ikävöinti, Koljan lähtö ja paluu ja Veran ihmeenomainen uudelleenkohtaaminen ovat esimerkkejä tarinan käänteistä, joita ei juuri pohjusteta tai kasvateta. Ne enemmänkin tulevat ja menevät, ja itse asiassa makrohistoriallinen tapahtumien kaari on henkilötasoa yhtenäisempi: taustalla vyöryvät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, Afganistanin sota, Mihail Gorbatšovin hallintokauden glasnost ja perestroika, Viron itsenäisyysliikkeen nousu, neuvostohegemonian hajoaminen, Janajevin juntan vallankaappausyritys ja Viron itsenäistyminen.

Mauno Koiviston lausunto inkerinsuomalaisten paluumuutto-oikeudesta ja äidin työmatkoiltaan tuomat kulutustuotteet liittävät Suomen tähän laajaan kuvaan. Historiallinen ulottuvuus esitetään kuitenkin melko viitteellisesti, joten sen avautuminen riippuu pitkälti katsojan tietotasosta. Mitään “historian jännityskertomusta” ei kehitellä.

Kun sekä henkilö- että historiallisen tason jännite jää vähäiseksi, elokuva vaikuttaa sarjalta erillisiä kohtauksia, joissa on toki oma sisäinen dramatiikkansa. Usein kyse on siitä, kuinka historian suuret linjat ilmenevät arjen hetkissä. Tältä osin Näkemiin Neuvostoliitto on parhaimmillaan moniulotteista, tiivistä ilmaisua.

Esimerkiksi alun synnytyssairaalaepisodissa kiteytyvät niin aineellinen puute, alkoholikulttuuri, korruptio kuin henkilökulttikin. Kun lapsen isää kysyttäessä äiti kertoo tämän olevan “kusipää” ja isoisä jatkaa isän olevan Lenin, kaikkien yksinhuoltajanaisten lasten isä, syntyy ironinen kytkös. Ironiasta ei ole pulaa myöskään kohtauksessa, jossa humalainen, naiseksi pukeutunut Kolja avaa vesihanan, neuvoo murrosikäistä Johannesta naisasioissa (muun muassa tanssimalla isoisän kanssa) ja toteaa, että jos Johannes tykkää enemmän pojista, “vesihanaa täytyy pitää aina auki”.

Vastaavaa välähdyksenomaista monikerroksisuutta esiintyy läpi elokuvan. Melkein hukkuneen Johanneksen tutkiminen nakuttavalla geigermittarilla, tšetšeenitaistelijoita leikkivät lapset sekä Johanneksen näky länsimaista Johnson & Johnsonin sponsoroimana “täydellisenä muovimaailmana”, jossa sataa Dumle-suklaata, ovat hyvin kiteytettyjä kuvia. Ilmoitus Veran isän kuolemasta Afganistanissa ja äitiä kiristävän rajavirkailijan ilahtuminen länsioluesta liikauttavat pikaisesti tunteita. Toisaalta äidin kuulumisesta neuvosto-Viron punkkareihin ei saada irti vilahdusta enempää.

Viron itsenäisyysliikettä sivuavat kohtaukset ovat painotuksiltaan yllättäviä. Aluksi virolainen kansallistunne ilmenee muukalaisvihamielisen koulukiusaajan rähinöintinä, myöhemmin mielenosoittajat käyvät vanhan venäläisrehtorin kimppuun ja lopussa Viron poliisi näyttäytyy uhkaavana (ennen kaikkea venäläisille). Nationalismista virolais-suomalaista yhteistuotantoa ei voi ainakaan moittia. Pikemminkin se on monietnisyyden asialla: poliisin pinteestä pääsevän auton matkustajat todetaan inkeriläisiksi, tšetšeeneiksi ja tataareiksi, ja kielten sekamelskalla – inkerinsuomi mukaan luettuna – ilotellaan.

Elokuvan alkupuolella herää kysymys, onko Johannes Tintin tapainen “tyhjä taulu”, johon vilkkaasti vaihtuvat aihelmat piirtyvät. Viimeistään teiniromanssi antaa hänelle tahdon ja luonteen, mutta tämänkin juonteen kehittely jää harmillisen vähäiseksi, kun antiklimaattinen lopetus katkaisee tarinan. Selkotyylisen selostajan monologi pahentaa asiaa eikä sovi muuallekaan – lieneekö kömpelö tyyli Suomen-levitykseen tarkoitetun version riesa.

Näkemiin Neuvostoliitto jättää silti enemmän positiivisen kuin epäonnistuneen vaikutelman. Yksittäiset mikrohistorialliset tiivistelmät on toteutettu taitavasti, ja elokuvan päättymisen jälkeen huomasin katselevani nykyhetkeä historian liikkeen ja ajan kulumisen näkökulmasta.

Kommentit