Epistä. Ihanaa.

Epäjohdonmukaisten tanssiaisista

Mikko ajoi kotipihaani toukokuun yhdeksäntenä päivänä Episten vuonna 2023. Hän tuli huvittavalla kullanvärisellä pikku-Pösöllä, jossa on liukuovet. Suomen talvessa ne ovat kamala ratkaisu vanhemmiten, eivät mene kiinni, eivät välttämättä aukeakaan. On kiusallista omistaa auto, johon ei pääse sisälle.

Toukokuussa liukuovet toimivat moitteetta, Mikko tuli sisälle, sai eteensä kupin kahvia ja käynnisti tallentimen. Vähän yli tuntia myöhemmin ”Levónille lasken luojani” -podcastin jakso 275, kirjailija Tuomo Pirttimaa, oli valmis. Samana iltana se oli kuunneltavissa.

Jaksossa puhuttiin myös Epiksistä. Sanoinko, että haluan hartaasti näiden festareiden onnistuvan? Ehkä sanoin sen pihalla Mikon tehdessä lähtöä. Kerroin olevani kohtalainen kirvesmies.

– Ota yhteyttä jos tarvit apua.

– Kyllä jeesiä aina tarvitaan, Mikko vastasi.

Heinäkuun 10. päivä Mikolta tuli viesti: ”Torstaina vois nähä kentällä, siellä on maanomistajaporukkaa paikalla etelästä.”

Lupasin tulla ja tuoda muitakin talkoolaisia. Onko siellä jotain mitä voisi tehdä, millaisia työkaluja otan mukaan?

”Jos nyt vaan suunniteltais”, Mikko vastasi.

Olen huono vain suunnittelemaan, haluan päästä myös tekemään. Pakkasin auton perään työkaluja.

Meitä tuli kolme; puolisoni Riina, aikuinen lapsemme Elsa ja minä. Keskellä tulevaa festarialuetta, aution Jokelan talon pihalla, meitä odotti perikunnan toinen osakas. Nyt seitsenkymppinen herrasmies oli lähtenyt kotoa etelään vuonna 1971, veli jäänyt pitämään tilaa. Talo oli jäänyt autioksi 1981. Golfyrittäjä vuokrasi tilan maat 1990-luvulla ja meni konkurssiin.

Mikko pelmahti paikalle huvittavalla autollaan. Katsastimme rakennuksia, menimme navettaan ja sieltä navetan päässä olevaan korkeaan, sekalaisella romulla täytettyyn heinälatoon.

– Saako tämän paikan muutettua taidegalleriaksi, Mikko kysyi.

– Saa, minä arvelin.

– Lattia näyttää vähän vaaralliselta, Mikko epäili. Oli reikiä ja lautoja puuttui. Lupasin korjata.

Mikko kertoi gallerian konseptin, se oli aivan loistava: koska avajaiset ovat taidenäyttelyiden hauskin osa, tässä galleriassa järjestetään pelkkiä avajaisia. Ne kestävät kaksi tuntia, sen jälkeen on näyttelyn purku, uuden pystytys ja uudet kahden tunnin avajaiset. Kolmetoista kuvataiteilijaa, neljä päivää keskiviikosta sunnuntain aamuyön puolelle.

Omistaja päästi meidät sisään taloon. Elsa rakastui siihen välittömästi. Vähän alle sata vuotta vanhassa talossa oli tehty täysremontti kuusikymmenluvulla. Raivokkaat värit ja materiaalit olivat kaikki minulle ja Riinalle tuttuja lapsuudesta, lapsellemme ne olivat tyylikkäintä retroa. Vinttikamarissa oli lateksilla sahalautaan tehtyjä rauhanmerkkejä ja hippitekstejä. Ne oli tehnyt siihen talon tytär ennen kuin lähti etelään, kuusi-seitsenkymmenluvun taitteessa. Peace ja love niin kuin Arpan biisissä.

– Minä haluan tällaisen talon, Elsa huokaisi.

Katselin pirtissä leivinuunin ja seinän väliseen solaan pystytettyä öljypoltinta, joka oli eristetty verholla tuvasta. Puistatti. Minulle talo haiskahti epätoivolta. Näen säännöllisesti unia, joissa olen ostanut kodiksi täysin järjettömän, romahtavassa olevan rakennuksen, jota pitää ryhtyä remontoimaan. Aina niissä unissa olen yltiöpositiivinen, vakuuttelen että ei tämä ole kuin tehdä. Painajainen se on silti, ja olen onnellinen herätessäni.

Mikko ja tilan omistaja lähtivät, ryhdyimme raivaamaan latoa. Kannoimme romua navettaan, osan järjestelimme gallerian rekvisiitaksi: hevosvetoinen niittokone, polkupyörät, kolukärryn rattaat, vanhat hetekat ja työkalut saivat jäädä. Taivaanikuista traktorin peräkärryä renkaat litussa ei pystynyt liikuttelemaan rikkomatta, se oli siinä missä oli. Lakaisimme vuosikymmenien pölyn, ruumenet ja olkisilpun pois. Korjasin lattian. Galleriasta tuli aivan helvetin hieno.

Teimme Elsan kanssa piilotaideteokset näyttelyseinälle. Elsa kahdesta kuivuneesta jäniksenkäpälästä ja teeren siipisulasta. Minä navetasta keräämistäni lehmänperistä eli ketjun pätkistä, joilla lehmä on kytketty parteensa.

Pois lähtiessä Mikko käveli vastaan. Auton ikkunasta käydyn lyhyen keskustelun aikana Riina otti vastaan galleristin talkoopestin, eli ryhtyi Mikon mukaan ”kaitsemaan kuvataiteilijoita”.

Riina aloitti kaitsemisen seuraavana päivänä saatuaan Mikolta taiteilijoiden yhteystiedot. Myöhemmin koko festivaalia vaivannut ongelma alkoi hahmottua tässä vaiheessa. Tieto kulki huonosti. Riina ei tiennyt, mitä vastata taiteilijoiden kysymyksiin: miten avajaisten tarjoilut, onko majoitukset järjestetty, miten kuljetukset majapaikasta galleriaan? Eri hommille oli nimetty vastaavat, mutta tuntui, ettei heilläkään ollut tietoa ja valtaa tehdä päätöksiä. Asiat oli pyöritettävä Mikon kautta, vaikka oli tunne, että hänellä on ehkä muutakin tehtävää kuin mikromanageerata.

Mutta hän mikromanageerasi.

Avajaisten tarjoilua koskevaan kysymykseen saimme Mikolta miellyttävän vastauksen. Hartwallin sponssina meillä on kaadettavana avajaisvieraille 96 pulloa kuohuviiniä. Taiteilijoita oli tulossa kaksitoista, Hannu Lukin pahoitteli joutuvansa jäämään pois. Riina laski viinin kaadot per avajaiset ja määrä oli hyvä.

Maanantaina 24. heinäkuuta, mitenkään Epiksiin liittymättä, mursin kylkiluun tai ehkä kaksi. Oma kompurointi otti raskaasti päähän. Kuukausi kuluisi puolitehoisena ja koko ajan kipeänä. Jos olisin mennyt lääkäriin, olisin saanut kuulla täydellisen levon olevan ainoa lääke. En mennyt.

Torstaina 27. heinäkuuta tein yksikseni toisen siivous- ja rakennusreissun latoon, jonka nimeksi olimme Episten sivulta lukeneet Taidegalleria Lompakko. Kokeilin tuleeko navettaan sähköjä, ei tullut.

Pellot oli niitetty, mutta mitään muuta ei ollut tapahtunut. Ei ketään missään. Olo oli epäuskoinen. Kuuden päivän päästä piti olla festivaali käynnissä. Onko koko homma joku Levónin pila?

Seuraavana iltana Mikolta tuli viesti: ”Oisko huomenna aikaa jeesiä italialaista arkkitehtiä lavan rakennuksessa?” ”Olisi”, vastasin. Lopultakin jotain.

Valentino soitti illalla. Sovin tulevani lauantaina puolen päivän aikaan. Italialainen lähetti tekemänsä lavan piirustukset. Katselin niitä synkkänä. Homma oli moninkertainen kuvittelemaani nähden. Katetulla lavalla oli korkeutta yli viisi metriä ja rakenteet näyttivät heppoisilta.

Aikaa oli neljä päivää. Ja yötä.

Festivaaleja edeltävä lauantai, 29. heinäkuuta. Satoi. Golfkentällä oli liian rauhallista. Huoltorakennuksen vieressä odotteleva viiksimies oli Valentino, avokatoksessa kakkosnelosia sirkkelöi Anna, puuseppä Rovaniemeltä.

– Tuomo, elämäntapakirvesmies, esittäydyin.

Anna kertoi suunnitelmansa: katkotaan piirustusten mukaan tänään kaikki puutavara mittoihin, huomenna ei sada niin paljon, aletaan pystyttää paikan päällä. Se oli hyvä suunnitelma. Totesimme, että joudumme jonkin verran poikkeamaan piirustuksista, jotta mitat sopivat levyjakoon. Selitimme tämän Valentinolle eli Valtille ja hän antoi luvan tehdä niin kuin hyvä tulee. Hän oli oma-aloitteisesti madaltanut lavaa metrillä ja hyvä niin.

Jatkoimme kahdestaan Annan aloittamaa pätkimistä. Työ kävi hyvin, Valtista ei ollut apua, hän oli parhaimmillaan piirustusten kanssa. Moikkasin Mikkoa, joka kantoi parin muun talkoolaisen kanssa meille lisää lankkuja katokseen.

Talkoolaisten ruokailussa Rukajärven entisellä koululla porukkaa oli koolla kymmenkunta henkeä, lisää tuli ja esittäytyi. Moi kaikille. Tunnelma oli mukava. Jokainen pesi ruokailun jälkeen omat astiansa, astianpesukone oli rikki.

Kyljen kipu vei voimia, olin nukahtaa nojatuoliin ruuan jälkeen. Otin Buranaa. Valti nuuskaa. Onkohan maailman kahdeksassa miljardissa ihmisessä toista pussinuuskaa käyttävää italialaista arkkitehtiä?

Rautakaupassa käynyt talkoolainen toi meille tarvikkeita. Neljäsataa ankkuriruuvia ja sata kappaletta ysikymppisiä ruuveja. Yhden ruuvauskärjen.

Sata ysikymppistä, minä ihmettelin. Sanoin, että jos saadaan viisisataa ruuvia, niin lavan pystytys ei pysähdy ruuvien puutteeseen. Iltapäivällä tuli kaksisataa ruuvia lisää.

Illalla olimme kokoamassa katoksen sisällä lavan rakenteita elementeiksi. Työt pysähtyivät ja päivä päättyi, kun ainoa T-20-ruuvauskärki pyörähti väljäksi. Sellainen maksaa noin euron. Seuraavina päivinä tarvikkeita haettiin meille rautakaupasta aina vähän kerrallaan, kun ne olivat loppumassa.

Festivaaleja edeltävä sunnuntai. Tulin yhdeksältä. Elementit ja puutavaraa oli ajettu työmaalle, rahtilavat ladottu lavan perustuksiksi. Aloitimme pystytyksen. Työporukka kasvoi kahdella, Khalid ja Lauri tulivat mukaan. Kummallakin akkuporakone näytti pysyvän hyvin kädessä. Khalid puhui hyvää suomea, mutta aina kun suunnittelu ja intos kiihtyi, vaihdoimme jostain syystä englantiin.

Työ eteni, mutta murtuneita kylkiluita poltti koko ajan enemmän. Otin Buranaa.

Lounaan jälkeen, hyvää linssimuhennosta ja cous-cousia Rukajärven koululla, vaihdoin työmaata ja ryhdyin selvittelemää gallerian asioita. Ladon ovet olivat jääneet auki tai auenneet ja porot olivat käyneet vieraissa. Ne tunkevat aina piharakennuksiin räkkää piiloon. Lattialla oli paskaa ja märkiä kusiläikkiä. Hain vettä ja jynssäsin katuharjalla, mutta ei poron kusen hajua saa pesemällä pois.

Ratkaisematta oli sähköt, taideteosten valaistus ja kuohuviinin kylmennys. Talon nurkalla oli riippulukolla lukittu sähkökaappi. Sain Sähkö-Marin puhelinnumeron. Onko Jokelan sähkökaappiin avainta, saadaanko siitä vedettyä sähköt, saadaanko työmaavaloja? Sähkö-Mari lupasi vuokrata valot ja solmia maanantaina sähkösopimuksen Fortumin kanssa. Kaapin avainta ei ollut, mutta Mari kertoi omistajan luvanneen, että sinne saa murtautua.

Muistin nähneeni huoltorakennuksessa kulmahiomakoneen. Ohut millin laikka puri ihanasti Abloyn sankaan. Tuntui hyvältä. Otin kuvan avoimesta sähkökaapista ja lähetin Sähkö-Marille. Yksi ongelma vähemmän.

Ajoin autolla huoltorakennukselle. Taivaalta tuli solkenaan vettä. Keltaiseen sadepukuun pukeutunut partakaveri pysäytti ja kysyi, voidaanko käydä Rukan huoltoasemalla hakemassa dieseliä.

Partasuu tankkasi omalla kortillaan ja otti paluumatkalla kuvan kuitista. Mies ei ollut vielä ehtinyt syödä, käänsin auton koulun pihaan. Otin kahvia ja kyselin porukalta, mistä saan jääkaapin galleriaan.

– Et mistään, ei niitä riitä muillekaan, joku sanoi.

– On niitä, toinen puolusti. – Äsken minulta kysyttiin, haluanko yhden vai kaksi.

– Ai jaa. No ota vaan jos löydät.

– Et sinä saa niille kuljetusta, pyöräkuormaajat ei kulje. Diesel on loppunut.

Osasin kertoa, ettei diesel ole ongelma.

Partakaveri tankkasi pyöräkuormaajan ja lupasi, että jääkaappi tulee. Palvelus palveluksesta.

Pääsin juuri Gallerialle, kun Markus ajoi pyöräkuormaajalla pihaan. Parin päivän aikana hän oli istunut mustavalkoisen Caterpillarin ratissa noin 18 tuntia vuorokaudessa, ja tulevina vuorokausina vielä enemmän. Kuormaajan piikeissä oli reilut kaksi metriä korkea ravintolan jääkaappi. Ladon ovi oli kaksikymmentä senttiä matalampi.

– Jätän sen tähän oven eteen.

– Minulta on pari kylkiluuta poikki, en minä saa sitä sisään.

Esitin Markukselle idean: isolla liinalla rahtilavassa kiinni oleva kaappi kyllä pysyy kuormaajan piikeissä, sujautat sen vaakana ovesta, käännät sisällä pystyyn.

Markuksen kasvoille syttyi vino hymy.

– Mä pidän sun ideasta.

Hetken päästä kaappi oli sisällä, vähän rutussa mutta toimivana.

Markus ajeli Caterpillarilla seuraavalle työmaalle, minä palasin lavan rakennukseen. Sinne saatiin vielä yksi tekijä lisää, Tomi Rovaniemeltä. Esikoisromaanissani Hete on Tomi Rovaniemeltä, hän on täysi kaupunkilaispoika. Tämä Tomi esitteli ensimmäiseksi itsensä maalaispojaksi.

– Eli osaan rakentaa.

Ja osasi.

Olimme koko ajan mielestämme rakentaneet Saippualaatikko-lavaa. Joku tuli kertomaan, että teemme sitä Ex-presidentti-lavan paikalle. Meille kerrottiin myös, että lavamme rakentamisen aikataulu ja budjetti olivat ylittyneet reippaasti. Tämä työporukka haluttiin toisille lavoille.

Päätimme tehdä tämän yhden ensin valmiiksi, oli se sitten Saippualaatikko tai Ex-presidentti.

Sunnuntaista tuli pitkä päivä. Kylki oli illalla niin kipeä, että kerroin pitäväni maanantaina vapaapäivän. Porukka suunnitteli saavansa lavan valmiiksi seuraavaan iltaan mennessä.Kotiin ajaessa tunsin itseni lusmuksi. Hämärässä suopöllö saalisti myyriä Rukajärventien risteyksessä.

Tiistai, festivaalia edeltävä päivä. Palasin lepopäivän jälkeen aamulla. Nyt kentällä oli täysi vauhti päällä. Rekkoja täynnä tavaraa, pyöräkuormaajia, mönkijöitä kärryjen kanssa pörisi touhukkaana sinne tänne. Sähköjä vedettiin, isot aggregaatit humisivat. Huoltorakennuksen edessä oli pienen talon kokoinen kasa olutta, viinipönttöjä, lonkeroa ja viinaa. Markus pyöritteli pyöräkuormaajaa autojen ja viinavuoren välissä, oli nukkunut yöllä pari tuntia.

Sähkösopimus oli tehty, sain roikat ja valot, vedin ne paikoilleen galleriaan ja kokeilin että jääkaappi toimii. Kaikki valmista.

Pellolle Ex-presidentin viereen oli tehty sadan metrin mursketie.

– Kuorma-auto kävi akselia myöten mudassa kiinni, Lauri kertoi edellispäivästä.

Lavan rakentaminen oli edennyt, mutta harmillisen vähän, vaikka porukka kertoi jatkaneensa työpäivän yökahteen. Katselin ja tajusin mikä oli pielessä. Neljän tasa-arvoisen rakentajan aika meni neuvottelemiseen. Kukaan ei tehnyt päätöksiä.

Otin johtajan roolin: nyt tehdään näin, Khalid telineille ottamaan mittoja, Lauri antaa minulle puutavaraa, minä sahaan, Khalid ruuvaa kiinni. Tomi ja Anna jatkavat rimojen kanssa. Hop hop.

Jahkailuun sortunut työporukka alkoi yhtäkkiä toimia. Mittasin ja sahasin Laurin tarjoilemaa lautaa niin paljon kuin ehdin ja kylki antoi myöten. Kohta joku kiitteli ääneen työn etenemistä.

Parin päivän aikana olin kuullut jokaisella tauolla talkoolaisten ihmettelyä: tämä on kaoottisin festivaali, millä olen ollut töissä, täältä puuttuu kunnon organisointi, täällä ei tiedä keneltä asioita pitää kysyä, kaikki menee Mikon kautta ja se ei ehdi. Kukaan ei ollut kuitenkaan erityisen hermostunut, Mikkoa lukuun ottamatta.

Illalla tavaraa hakiessa näin Mikon istuvan huoltorakennuksen edessä pikkuautossaan, tuijottavan eteensä lamaantuneena. Päätin kertoa hyviä uutisia: Ex-presidentti, jos se nyt on se, valmistuu ja porukan tunnelma on hyvä, galleriassa on sähköt ja valaistus, kaikki on valmiina avajaisiin, vain kuohuviini puuttuu jääkaapista.

Mikko tuijotti eteensä ja kuuli ainoastaan ”kuohuviini puuttuu”. Toisti sen ja lisäsi ”voi vittu”.

Lopetin tilannepäivityksen siihen.

Pyörähdin toimistossa, minulle luvattiin aamuun mennessä etsiä ja merkitä gallerian tarjoiluun varatut juomat viinavuoresta.

Elokuun ensimmäisen päivän yö hämärtyi. Käynnistimme lavalla aggregaatin työvaloille. Kovensimme tahtia, pingotimme muovia, niittasimme, sahasimme ja ruuvasimme. Ihana talkoolainen kävi kysymässä, haluammeko kahvia ja syötävää, me halusimme, ja hän toi.

Ex-presidentti valmistui kello 00.02 keskiviikon puolella. Istuimme lavalla trooppisessa yössä, hikisinä, likaisina ja haisevina, lämmin sadekuuro ropsahti välillä kattomuoviin. Työporukka oli ylpeä. Lavasta tuli hyvä, mutta työmäärä oli järkyttävä. Lauri huomasi kaksin kerroin ruuvin alle jääneen muovin, pomppasi ylös, käytti ruuvin ylhäällä ja oikaisi muovin. Nyt se on valmis. Kertoi sitten päivällä kuulemansa vitsin: ”Talkoolaiset ottivat Episten rakentamisen työn kannalta, Mikko Levon.”

Juttu nauratti, koska se oli niin kohtuuton. Autossaan istuneen Mikon silmien takana oli asunut kuolemankaltainen väsymys.

Myöhemmin ilmestyvän lehtijutun mukaan tänä yönä Mikko suunnitteli kirjoittavansa tiedotteen, jossa peruu tapahtuman. Kolmen vuorokauden päästä se keskeytettiin, mutta onneksi ne kolme päivää ja yötä ehdittiin nähdä.

Ajoin yöllä kotiin, Rukajärventien risteyksessä näin saman suopöllön istumassa puhelinlangalla, tuijottamassa tielle. Se oli erikoistunut saalistamaan valtatien yli juoksevia myyriä ja vielä kerran sen saalistus päättyisi auton keulaan.

Keskiviikko, Episten ensimmäinen päivä. Festarialueen portit avautuneet! Gallerian ensimmäiset avajaiset tulossa! Avajaisiin luvatut kuohuviinit olivat italialaista proseccoa. Laatikot odottivat aamulla huoltorakennuksen edessä, mutta samalla yllätys. Laatikoissa oli 96 pulloa kuten luvattu, mutta demiepulloja, puolikkaita. Kävin kurkistelemassa pressujen alle ja löysin toisen samanlaisen satsin.

– Otan nuo toisetkin, ilmoitin toimistossa juomavastaavalle.

– Et ota, ne menevät myyntiin.

– Ne on gallerian.

– Ei ole. No, selvitetään tämä asia huomenna.

– Ookoo.

Elsa kävi tekemässä Galleria Lompakko -kyltin, jonka ruuvasin ladon pariovien päälle. Minna Mukarin näyttelyn avajaiset alkoivat minuutilleen luvattuna aikana keskiviikko-iltana. Taiteilija kertoi töistään, Riina tarjoili proseccoa pahvimukeista, joita oli varattu kuusisataa.

Riina esitteli Minnalle keksimänsä idean: jokainen taiteilija tekee yhdestä pahvimukista taideteoksen. Ne laitetaan näytteille gallerian lopettajaisissa lauantai-iltana tulonsa peruneen Hannu Lukinin näyttelyn paikalla. Minna riemastui ideasta ja piirsi mukin täyteen.

Galleria pamahti täyteen yleisöä, Mukari oli mielissään, myi töitään. Kaupaksi kävivät hyvin varsinkin pienet, postikortin kokoiset tussipiirrokset, joita hän myi kympillä.

Kahden tunnin näyttelyn kävi katsomassa yli kaksisataa ihmistä. Ulkona vaelteli koko ajan kasvava yleisö. Kun Ninni Luhtasaaren näyttely oli pystyssä, ehdimme ennen avajaisia Riinan kanssa katsomaan festareiden avauksen.

Zero Nine aloitti kuudelta. Riinalle se oli nostalgiaa, nuoruus 1980-luvun Kuusamossa oli kulunut Zerojen ja muiden kuusamolaisten rokkibändien treenikämpillä, isosisko seurusteli Kepa Salmirinteen kanssa.

Zero Nine veti hyvin, mutta puolen tunnin jälkeen suoritus notkahti alavireiseksi. ”Ei ne jaksa enää”, huusi valkoisiin golfvermeisiin pukeutunut kookas jätkä yleisöstä biisin loputtua. ”Tuo oli yllättävän lähellä totuutta”, läähättävä ja hikeä pyyhkivä Kepa totesi. Kepan välispiikit olivat muutenkin mainioita.

Vähän ennen puoli yhdeksää ladon eli gallerian ovelle oli kertynyt jono. Ninni Luhtasaari esitteli teoksiaan ja säteili. Vanerille puuväreillä ja maalitussilla tehdystä teoksesta ”Peppu” otettiin kuvia. Ninni myi teoksiaan hyvin. Eräässä teoksessa ei ollut hintaa, sen olisi halunnut ostaa moni. Ei tullut kauppoja, Ninni oli tehnyt työn nimeltä ”Ponnistus” synnytysosastolla ja antaa sen jonain päivänä tyttärelleen.

Galleriassa käyvä porukka oli hyvällä mielellä. Muutaman lavan tilalla ei ollut mitään. Ajassaan valmistuneelle Ex-presidentille meni sähköt, mutta lava oli tyhjä.

”Vaikuttaa epäjohdonmukaiselta” vakiintui normaaliksi toteamukseksi. Se tuli iloisesti. Tuntui, ettei ketään haittaa. Sää oli kaunis.

Saippualaatikko-estradiksi oli nakattu räsymaton peittämä rahtilava ja viritetty pari riukua suojapressun kannakkeiksi. Äänentoistokin oli, mutta se ei toiminut. Runoilija Satu Erra odotti tunnin lavan avauskeikkaansa, mutta äänentoisto ei valmistunut. Satu lausui settinsä myöhässä ilman mikkiä ja oli jälkeenpäin aika paskana.

Galleriaan tuli kuusikymppinen, sänkileukainen mies ja kysyi, tarvitaanko näyttelyihin posetiivimusiikkia. Kimmo Panula kiertää kesätapahtumia ja esiintyy taiteilijanimellä Posetiivari Josef. Riina kysyi asiaa taiteilijoilta, kaikki seuraavan päivän taiteilijat halusivat posetiivarin.

Näin myöhään illalla Mikon, joka oli piristynyt kahden vuorokauden koomastaan. Kerroin, että galleriassa menee muuten hyvin, mutta juomatarjoilut loppuvat perjantaina kesken, jos en saa loppuja proseccoja. Ratkaistaan asia huomenna, Mikko lupasi.

– Pärjäättekö siihen asti?

– Pärjäämme.

Idästä, Hukkavaaran ja Suolavaarojen takaa nousi ruosteenvärinen täysikuu.

Yöllä menimme kotiin meillä majoittuvan valokuvataiteilija Antti J. Leinosen kyydissä. Antti oli omaan tapaansa täysin fiiliksissä, tällä kertaa japanilaisen Kuunaticin keikasta sirkusteltassa.

– Tästä voi tulla aivan poik­keuk­sel­li­sen mahtava festivaali, Antti hehkutti.

– Tästä voi tulla täydellinen katastrofi tai loistava onnistuminen, ja mahdollisesti niitä molempia yhtä aikaa, minä arvioin.

Kolme vuorokautta myöhemmin totesin olleeni katkeran oikeassa.

Torstai, Episten toinen päivä. Kävin puhelimessa kitkerän keskustelun juomamyynnin vastaavan kanssa. Minun ei edelleenkään annettu ottaa pressun alla odottavia 96 puolikaspulloa mukaani. Anniskeluvastaava oli ylimielinen ja kireä, puhelinkeskustelun aikana minusta tuli samanlainen. Ensimmäisen kerran törmäsin talkooporukassa tällaiseen henkeen. Lopulta vastaava sanoi, ettei hänellä ole valtuuksia antaa juomia minulle.

– Kenellä on, kysyin, vaikka arvasin vastauksen: Mikolla.

Muutaman satasen asian päättämiseen piti häiritä Mikkoa. Festivaalin taiteellista johtajaa. Yhden euron ruuvauskärjen puuttuminen pysäytti viiden hengen talkooporukan työn. Normaalisti olisi alkanut vituttaa, nyt ei. Oli kivaa, koska ihmisillä näytti olevan kivaa. Lampsin porteille, hain autoon unohtuneen akkuporakoneen. Huoltorakennuksessa Mikko värkkäsi kontallaan jotain sähköjohtoa. Osoitin akkukoneella Mikkoa.

– Tämä on ryöstö.

– Niin näyttää olevan.

Repliikkini ei naurattanut Mikkoa vähääkään. Olisiko mikään.

– Nyt ratkaistaan se proseccojen tilanne. Meiltä loppuu tänään tarjottava.

– Ei ratkaista. On vähän isompia ongelmia.

Galleriaan palatessa kuormaajakuski Markus tuli vastaan. Kysyin, onko tilanne hallinnassa.

– Aina.

Markus hymyili leveästi, mutta naamasta näki, että unta oli edellisenä yönä ollut se tavallinen määrä. Pari tuntia.

Torstain ensimmäiset avajaiset, Ville-Pekka Vihma. Jono oli taas ovella odottamassa avaamista, tupa täynnä. Vihma oli innoissaan sekä näyttelystä että näyttelytilasta.

– Tämä näyttää hienolta cv:ssä: näyttely Galleria Lompakossa Epäjohdonmukaisten tanssiaisissa, 400 kävijää.

Kaksi tuntia, näyttelyn purku ja uuden pystytys. Kello 17.30:n näyttely alkoi minuutilleen, Timo Tolosen grafiikkaa. Tolonen oli kohtuullisesti soosissa ja päihtyi näyttelyn edetessä tasaisesti lisää, istui lattialla ja puhui taiteesta, kuuntelijoita riitti. Näyttely oli komea, ”Terassilla”-työ aivan mahtava. Teki mieli ostaa, mutta rahaa oli niukalti ja kuluneen viikon tienestit erityisen huonot.

Festarikansa oli hyväntuulista. Riina sai palautetta Galleria Lompakosta:

– Taitaa olla ainoa paikka täällä, missä aikataulut pätevät.

– Olen nipottajan maineessa enkä syyttä, Riina vastasi.

– Ehkä näille festareille olisi tarvittu muutama tuollainen nipottajia lisää.

– Kiitos.

Jälkeenpäin selvisi, että Nobelaner-lava oli festareiden toinen paikka, jolla ohjelma toteutui niin kuin pitikin tapahtuman lopettamiseen saakka. Kaiken lavalla hoiti sama tamperelainen kollektiivi omilla kamoilla ja omalla aggregaattisähköllään.

Koko torstain Kimmo eli Posetiivari Josef väänsi kampea ladossa. Abba kuulosti loistavalta posetiivin puupilleille sovitettuna, Scorpionsin ”Wind of Change” laittoi jotkut nauramaan hervottomasti. Posetiivari puhui kauniisti taiteesta ja sen tuottamasta ilosta.

Puoli kahdeksan jälkeen Tolosen näyttely pakettiin ja varastoon, taiteilija saateltiin hengittämään festivaalihuumaa lämpimään kesäiltaan. Jaakko Mattila eli Jasu tuli töineen paikalle. Ladon ulkoseinään kiinnitetty iso akvarelli näytti upealta ilta-auringon valaisemana. Ladon lautalattialle Jasu levitti maalauksen, jonka kertoi repivänsä kappaleiksi ja jakavansa yleisölle. Piti olla joku saksitaiteilija tekemässä tätä, mutta hän perui.

Kun päivällä roudasin galleriaan Jasun työt kaksimetrisessä putkilossa, sisällä jokin jysähti raskaasti putkilon päästä toiseen. Säikähdin rikkoneeni työn. Näyttelyn pystytyksen jälkeen Jasu otti putkesta kolahtajan, korkkaamattoman kossupullon.

– Näyttely on pystyssä. Voidaan ottaa siivut.

Otimme. Riina korkillisen.

Jasu sanoi, että taide on se paikka, jossa ihminen pystyy olemaan se mikä hän oikeasti on. Riina liikuttui. Minustakin se oli niin.

Väkeä tuli paljon. Avajaispuheensa jälkeen Jasu istui lattialle ja hitaasti repi vahvalle paperille maalattua työtään. Jakoi palaset hiirenhiljaa katselevalle yleisölle. Nojailin oven suussa, nuori mies tuli sisältä, kohtasi ulkona kaverinsa ja riemastui.

– Sä olit oikeassa! Ilmaista skumppaa JA TAIDETTA MUKAAN!

Jätkä heristi saamaansa Jasun työn palasta ja nauroi onnellisena.

Sateli aina välillä, mutta Forecan ennustamaa vedenpaisumusta ei tullut. Monikohan jätti tulematta pessimistisen sääennusteen takia?

– Norjalaisten yr.no osasi ennustaa tämänkin päivän sään kohdalleen, sanoi huoltorakennuksen sohvalla jalkoja lepuuttava Paavo J. Heinonen. Yritin selvittää puuttuvien proseccojen tilannetta, mutta asia ei edennyt.

Erityistyytyväinen Jasu pakkasi työnsä kahden tunnin jälkeen. Marjatta Holma saapui, näyttelyn pystyttäminen osoittautui helpoksi. Marjatta naulasi poikkilautaan riippumaan kookkaan kankaan, jonka keskellä oli sininen neliö. Seinälle tuli toinen työ ja näyttely oli pystyssä.

Ehdimme Riinan kanssa katsomaan 22-Pistepirkon keikan lopun, Marjatta jäi vahtimaan galleriaa ja jääkaappia – ja hupenevia proseccoja.

Pistepirkkojen keikka on aina uhka ja mahdollisuus, riippuen ovatko Keräsen veljekset puheväleissä keskenään. Nyt vaikuttivat olevan. Keikka oli Pistepirkkoa parhaimmillaan, huono päivä oli nyt rumpali Haverisella. Soittoon se ei vaikuttanut, mutta tunnelma läsähti, kun Haverinen kaivoi lauluosuutensa aikana taskusta puhelimen ja tarkisti viestit.

Ehkä ne ei vaan jaksa enää.

Keskiyö. Galleriaan palatessa odotti yllätys. Avajaisiaan odottavan Marjatan työn edessä pystytettiin soittokamoja. Saippualaatikolta sadetta paennut Jargoslavia oli hyökännyt ja valloittanut Taidegalleria Lompakon.

– Kysyttiinkö sinulta lupa, Riina kysyi Marjatalta. Kuvataiteilijalta puisti päätään.

– Haittaako tämä sinua, Riina jatkoi.

– Ei, Marjatta sanoi ja kamojen pystytys sai jatkua.

Kello puoli yhdeltä Marjatta esitteli näyttelynsä kahdella lauseella ja Jargoslavia aloitti. Keikasta tuli hieno. Kuvataiteilija riehaantui, yleisö oli innoissaan, ladon ulkopuolelle kertyi lauma. Pimenevässä yössä ladon päädyn ikkuna toisti saman sinisen neliön, joka oli Marjatan kangastyössä.

Tässä toteutui Episten henki, epäjohdonmukaisuus ja yllätyksellisyys.

Lähellä ovensuuta nuori nainen nojaili kolme metriä korkeaan, rutikuivaan hirsipinoon ladon seinustalla ja veti röökiä. Jalkojen alla oli rakolattia, rakojen alla heinänsilppua ja ruumenia. Kumarruin naista kohti ja käytin rauhallisinta ääntäni.

– Katso ympärillesi.

Nainen katsoi, ymmärsi ja ponkaisi vilkkaasti sateeseen. Keikan lopun tuijotin yleisöä ja kun joku otti tupakan sormiinsa, kävin kertomassa mitä tapahtuu jos yksikin tulipää putoaa lattian raosta.

– Tämä palaa koko paska.

Kaikki ymmärsivät, mutta minua hermostutti, ensimmäisen kerran koko festarin aikana. Muistin nähneeni pari päivää sitten huoltorakennuksessa huoneellisen isoja jauhesammuttimia. Kävelin paikalle, yhtään ei ollut jäljellä. Pyysin infotiskiltä Galleriaan sammuttimen. Luvattiin tuoda, mutta koskaan sitä ei tullut.

Jargoslavian keikan ja omien avajaistensa päätteeksi kuvataiteilija Marjatta oli ikionnellinen. Teimme Riinan kanssa lähtöä, Kettu Kasetti valmisteli keikkaa ladossa. Kävin kertomassa riskit ja pyytämässä, että eivät polta latoa. Lupasivat.

Leinonen soitti: Ex-pressalle heti. Menimme Riinan kanssa käsikynkää pimenevässä yössä.

Ex-presidentillä soitti bluegrassia Self Rising Flour ja Leinonen oli taas fiiliksissä. Eikä syyttä. Bändi näytti neljältä nuorelta mormonilta, todennäköisesti olivatkin, takarivissä soitti pystybassoa joulupukkipartainen ikämies. Meno oli valtava, yleisö hurmoksessa ja bändi silminnähden nolona suosiostaan.

– Ei me olla totuttu tällaiseen, laulaja ihmetteli välispiikissä.

Sinisessä hämärässä uusi puulava oli valaistuna aivan tolkuttoman hieno.

Toiseksi viimeisen biisin aikana surahti ja napsahti. Sähköt katosivat.

– Soittakaa akustisesti, yleisö huusi ja valaisi lavan kännyköiden taskulampuilla. Bändi jatkoi ilman sähköjä, yleisö hihkui, joku karjui ”turpa kiinni” ja kaikki hiljenivät. Jäljelle jäi akustinen bluegrass kesäyössä. Self Rising Flour veti keikan loppuun.

Nauroimme vielä kotimatkalla.

– Tämä ilta vahvisti, että Epikset jäävät historiaan, Leinonen tiivisti. Antin mukaan festivaali oli kuratoitu äärettömän hyvin. Pohdimme, että Self Rising Flourin hurmioituneesta yleisöstä varmaan valtaosa oli elämänsä ensimmäisellä bluegrass-keikalla, sattunut vain paikalle, koska harva keikka oli ajallaan tai paikallaan. Tämä oli taas Epistä parhaimmillaan. Sattuma toi kohtaamisia, epäjohdonmukaisuus vapautti.

Perjantai, Epäjohdonmukaisten tanssiaisten kolmas päivä. Sää oli taas ennustettua monin verroin parempi. Galleriaan tullut pukumies osoittautui päivän ensimmäiseksi taiteilijaksi Ossi Seppäläksi. Näyttelyn aikana kauppa kävi, Seppälä myi useampia töitä. Kävijämäärä useampi sata.

Galleriaan ilmestyi kaksi roudaria, jotka kysyivät Riinalta nöyrinä: ”Saako tänne tulla soittamaan?” Riina katseli vasara kädessä nuoria miehiä hetken ja purskahti nauruun.

– Te olette kuin tiernapoikia.

Riina lupasi selvittää ja selvitti. Hetken päästä hänellä oli lähettää lista taiteilijoista, jotka halusivat bändin, lopuilla näyttelyyn sisältyi ääntä tai videota ja musiikki ei ollut mahdollista. Illan bändilista ja ajat vahvistuivat saman tien: Aarnio, Haamusoittajat ja Turhuus.

Päätin juoda ensimmäisen anniskelualueen olueni, se oli kohtuullisesti hinnoiteltu seitsemän euron ja puolen litran IPA. Baarin edessä oli konekuski Markus oluttölkin kanssa.

– Nytkö se Alko? kysyin.

Markus näytti sormella nollaoluen prosentteja.

– Pitää vielä ajella noita koneita.

Markuksen kaveri luki ääneen puhelimesta Ylen nettisivujen juttua, jossa kohta kohdalta listattiin kaikki festivaalin epäonnistumiset ja heti alussa kerrottiin, että aluetta ei ole rajattu ja ”kuka tahansa voi marssia liputta sisään”.

Hämmästelimme, kiroilimme, nimesimme jutun kusipäiseksi ja vittumaisimmaksi mahdolliseksi tempuksi tähän tilanteeseen, kun kaikki oli kiikun kaakun.

Seppälän näyttelyn purku ja uuden pystytys. Hertta Kiiski ja Janne Punkari olivat tullessaan selvästi varuillaan oudosta näyttelypaikasta. Kun teokset olivat löytäneet paikkansa, Hertta tunnusti jännittäneensä rankasti.

– Mutta tästä tuli hyvä siedätys ripustuksen liialliseen pedanttisuuteen. Tila pakotti menemään sen ehdoilla ja me opimme joustamaan omasta tarkasta suunnittelusta.

Avajaisia odotellessa Hertta kertoi innostuneena valtatiellä näkemistään poroista. Kerroin poron käyneen gallerian sisällä muutama päivä sitten.

– Oi, tulispa, Hertta huokaisi vilpittömänä. Kerroin varovasti, että me paikalliset emme ole ollenkaan yhtä imponoituja poroista valtatiellä, pihoillamme ja etenkään rakennuksien sisällä. Poron kusi kuului edelleen Galleria Lompakon tuoksumaailmaan.

Seuraava näyttely oli Hanna Variksen. Lompakon taiteilijoista ainoana Hanna oli maalannut työt tätä festivaalia varten. Ne oli myös nimetty epäjohdonmukaisesti.

– Ripustus on höpsismiä, Hanna sanoi naputellessaan pärekattonauloja ladon pystyparruihin. Taulut olivat karkeita muotokuvia akryyliväreillä, aivan erilaista mitä Hanna yleensä tekee.

Latoon oli roudattu soittokamat, mutta kuusamolais-rovaniemeläinen Aarnio oli edelleen epätietoinen, tuleeko keikkaa. Rummut ja PA-kamat puuttuivat. Lopulta ne löytyivät, ja keikka viivästyi vain tunnilla.

Ennen keikkaa häädin jurrissa ja huikeassa pilvessä olevan veikkosen sytyttämään sätkäänsä ulos. Keikan alkaessa galleria oli tupaten täynnä ja tajusin, että järjestysmies olisi hyvä. Kävelin huoltorakennuksen infoon, tiskin takana nuori nainen kuunteli asiani ja puhui radiopuhelimeen. Keltaliivi oli eturivissä kun palasin latoon.

Ennen puolta yötä Riina ohjeisti lauantain viimeisen ja tämän festivaalin viimeiseksi jäävän näyttelyn taiteilijan, Lada Suomenrinteen. Oli pakko nukkua yksi täysi yö välissä, lähtisimme mökillemme Kitkajärven saareen.

Jääkaapissa oli jäljellä yksitoista puolikaspulloa proseccoa. Kuohuviiniä oli säännöstelty, mutta nyt ne loppuisivat. Riina otti kolme pulloa laukkuunsa: huomenna hän antaisi pystytyksessä yhden pullon joka taiteilijalle. Jukka Nousiaiselle, Eemil Karilalle ja Petri Ala-Maunukselle. Ladalle jäi kahdeksan pulloa.

Päätin, että noudan aamulla huoltorakennuksen edestä neljä laatikkoa proseccoa keneltäkään kysymättä. Samat laatikot odottivat rahtilavalla sateen pehmentäminä.

Olimme mökillä puolen yön jälkeen.

Lauantai, Episten loppu. Puhelin herätti aamulla tasan kello kuusi. Tutun sähköhommien kanssa häärineen hepun ääni oli vakava ja aavistuksen liikuttunut.

– Festivaali keskeytetään. Tänään kukaan ei enää esiinny. Yleisöltä saattaa tulla reaktioita, kannattaa varautua. Asiasta tiedotetaan tunnin sisällä.

Yritin pumpata lisää tietoa, mutta hänellä sitä ei ollut. Kiitin varoituksesta.

Makasimme hetken sängyllä ja mietimme. Lähdetään heti ja tyhjennetään galleria, Riina päätti.

Veneilimme mantereelle. Kitkajärvi oli tyyni, oli tulossa kaunis päivä. Rukan risteyksestä kääntyessä huomasin Mikon naurettavan pikku-Pösön S-marketin edessä, mutta en sitä, että Mikko oli kuskin paikalla. Puolitoista vuorokautta myöhemmin Mikko kertoi haastattelussa istuneensa autossaan ”katatoonissa tilassa” ja vaihtaneensa festivaalin järjestäneen yhdistyksen osoitteeksi omansa, ettei muiden tarvitse kärsiä hänen virheistään.

Markus nukkui huoltorakennuksen sohvalla. Kaikki näytti rähjäiseltä ja räjähtäneeltä. Toimisto, jossa päätös lakkauttamisesta oli tehty tunti aikaisemmin, oli tyhjä ja sekaisin. Siltä näytti romuttunut unelma. Mikon unelma, ja vähän muidenkin.

Ajoin auton gallerian eteen, ryhdyimme pakkaamaan. Kun kannoin ensimmäiset valot ja roikat ulos, pellon toiselta reunalta alkoi lähestyä mönkijä. Viittasin sen paikalle, pyysin viemään vuokravalot huoltorakennuksen eteen. Miehet, joista toinen oli minulle aamulla soittanut sähkövastaava, tulivat pyytämättä auttamaan loppujen sähköjen purkamisessa. Ei puhuttu mitään. Mönkijä puputti tiehensä.

Säkitimme tölkit, siivosimme gallerian. Ladon sisällä pahvimukeja oli käytetty tuhkiksena. Kannoimme navetan puolelle varastoidut taideteokset autoon. Jossain siivoamisen tohinassa taiteilijoiden tekemät pahvimukit päätyivät kai roskiin.

Kello 8.15 otin ladon oven päällä olleen Galleria Lompakko -kyltin pois ja nostin sen autoon. Ruuvasin ysikymppisillä teljen oven päälle.

Olimme kantamassa taiteilijoiden töitä huoltorakennuksen varastoon, kun Lassila&Tikanojan loka- ja jäteautojen letka ajoi pihaan ja tukki tien. Roskisten ja bajamajojen tyhjennys.

Sähköheppu uskalsi herättää Markuksen sohvalta. Markus nousi istumaan, roikotti hetken päätään ja katsoi puhelimesta kellon.

– Puolen tunnin unet.

Markus antoi tilannekatsauksen kuskeille: pelto ei kestä anniskelualueen ja ison teltan välissä oleville bajamajoille ajamista. Leirintäalueelle pääsette, tyhjentäkää vessat siellä ja roskiksista ne mitkä pystytte. Täällä on kuitenkin väkeä sunnuntaihin asti, kaikki tuskin pääsevät tänään pois.

Markus käveli horjahdellen takaisin sisälle ja nukkui kun tulin kohta perässä.

Infotiskin vieressä roikkui tyhjiä festaripasseja. Otin muistoksi nipun keltaisia Pääsy joka paikkaan -passeja ja vähän aikaa katseltuani yhden Talkoohenki-passin. En ollut huomannut hankkia sellaista itselleni.

Pihalle pressun alle jäi 96 puolikaspulloa kuohuviiniä.

Kotona Riina otti laukusta taiteilijoille varaamansa kolme pientä proseccoa. Joimme ne aamiaiseksi, kohotimme maljan Epiksille.

Kirjoittaja on Kuusamossa asuva kirjailija, joka oli mukana Epäjohdonmukaisten tanssiaisissa talkoolaisena, lavanrakentajana ja Taidegalleria Lompakon galleristin apulaisena.