Lapsen kyynel ja pommitettu lastensairaala

Voiko venäläistä runoutta edes lukea Butšan jälkeen?

Viime syyskuussa venäjänkielisten runoilijoiden festivaalilla Tartossa kertoi Frankfurt-am-Mainissa asuva runoilijatar opiskelleensa venäläistä kirjallisuutta Harkovin yliopistossa – nyt hänen yliopistonsa on pommitettu raunioiksi. Hän kysyi: ”Mitä tulee mieleen sanasta Venäjän kirjallisuus – lapsen kyynel, lentävä Margarita vai Venäjän armeija pommittamassa ukrainalaista lastensairaalaa?” Hän viittasi tunnettuun venäläisen sentimentaalisen humanismin peruskivenä pidettyyn Fjodor Dostojevskin lausumaan: ”Mikään edistys ei ole yhden ainoan lapsen vuodattaman pikku kyyneleen arvoinen.”

Toinen venäjänkielinen runoilijatar, nyt pakolaisena Virossa, sanoi että hänen tekstinsä jakaantuvat kategorioihin ”ennen” ja ”jälkeen”.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kaikkiaan järkyttänyt syvästi venäläistä kirjallisuutta. Se on joutunut arvioimaan menneisyyttään ja nykyisyyttään yhtä raastavasti kuin saksalainen kirjallisuus vuonna 1945.

Ukrainalainen kirjailija Oksana Zabužko viittasi artikkelissaan ”Venäläinen kirjallisuus Butšan jälkeen” Theodor Adornon suuhun pantuun maksiimiin ”On mahdotonta kirjoittaa runoutta Auschwitzin jälkeen”. Hän ajankohtaisti sen muotoon ”venäläinen kirjallisuus on mahdotonta Butšan jälkeen.” Tämä on ehkä metafora, mutta se kertoo rajusta moraalisesta uudelleenarvioinnista. Nyt kysytään, mitä kaikkea ihailtu kirjallinen perinne on tosiasiassa merkinnyt.

Lännessä klassiseen kaanoniin on jo pitkään kohdistunut postkoloniaalinen eli imperiumia purkava kritiikki. Se paljastaa, miten patriarkat kansakunnan kaapin päällä ovat oikeuttaneet valloituksia ja miehityksiä, kaunistelleet erirotuisten ja -kulttuuristen kansojen alistamista ja hävittämistä. Tämä kritiikki julkistaa torjuttuja muistoja ja kiellettyjä todellisuuksia. Näin Kiplingistä Camus’hun, Robinson Crusoesta eversti Kurtziin. Suomessakin vähemmistöjen ja kiellettyjen muistojen nostaminen esiin on nykyään välttämätön osa kirjallisuutta.

Tällainen liberaali itsekritiikki ei ole ulottunut Suureen venäläiseen kirjallisuuteen. The Great Russian Literature, Velikaja russkaja literatura on ollut itseihailussaan koskematon.

Putinilainen aggressio ja viimeistään Ukrainan sota on herättänyt näkemään venäläisen kirjallisuuden pimeät puolet. Yleisinhimillisten humanististen ja valistusarvojen ohella se on merkinnyt muiden kansojen vähättelyä ja imperiaalista propagandaa. Venäjän suuruus on itsestään selvää, sen käyttämä sotilaallinen väkivalta oikeutettua. Naapurimaiden historia pakotetaan hallitsevan isovenäläisyyden muottiin.

Herrakansan ylemmyydentunne vähättelee pienempien naapurien ja vähemmistöjen identiteettiä: paras, mitä ne voivat, tehdä on sulautua jäännöksettä suureen venäläiseen kulttuuriin. Useasti parjaus kohdistuu juuri ukrainalaisiin, puolalaisiin ja juutalaisiin. Irtautuessaan venäläisten johdatuksesta he pettävät ”slaavilaisen perheen” ja ortodoksian. Tällaiselle ylemmyydelle perustuvat muiden muassa Alexandr Puškinin runoelma Mazepa ja runo ”Venäjän parjaajille”, Nikolai Gogolin Taras Bulba, Mihail Bulgakovin Valkokaarti, Aleksandr Solženitsynin esseekirja Россия в обвале (”Venäjä rotkossa”, 1998) ja jopa Joseph Brodskyn runo ”Ukrainan itsenäisyydelle”.

Tyypillisesti Gogolilla Venäjän jyrisevä troikka etuilee salaperäisenä ja uhkaavana: ”ja karsaasti katsoen väistyvät tieltä muut kansat ja valtakunnat.”

Varsinainen imperialistinen kaunomaalari oli Dostojevski, jonka teoksista venäläisyyden ideologia paistaa lävitse. Matkoillaan Euroopassa hän ounasteli lännen ja Venäjän välistä sotaa, jonka Venäjä voittaa. Eurooppalaista sielua hän väittää ”Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista” (1863) hengettömäksi, tyhjäksi ja materialistiseksi kamasaksaksi. Putinilainen propaganda käyttää tänään tätä eurooppalaisen valistuksen ja edistyksen vastaista propagandaa kiitollisena.

Dostojevski oikeutti parhaansa mukaan Venäjän valloitushankkeita Balkanilla ja Kaukasiassa: ”Idän suuri kotka […] ei halua alistaa, ei valloittaa eikä laajentaa rajojaan, vaan vapauttaa ja hyvittää sorrettujen ja lyötyjen vaivat, antaa heille uuden elämän heidän itsensä ja koko ihmiskunnan hyväksi.” Tämä voisi olla Putinin propagandaa Ukrainan sodassa. ”Vapauttaminen ja hyvittely”, kaikki ”uusi elämä” on yhtä räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa tänään Ukrainassa kuin Venäjän imperialistisissa valloitusretkissä 1800-luvulla.

Samalla viimeistään Ukrainan sota on herättänyt venäjänkielisen kirjoittamisen dekolonialisaation. Kirjoittajat eivät identifioidu valtioon ja sen sotaan vaan tutkivat vastarintaa, kolonialisoimisen mekanismeja, vähemmistökansojen identiteettiä, kiellettyjä muistoja.

Heikkoja signaaleja kolonialismin purkamisesta on jo jonkin aikaa tullutkin juuri suomalais-ugrilaiselta alueelta. Sergei Zavjalov on kaivellut mordvalaisuuden ruukunsipaleita venäläisyyden hiekasta. Niittymarien taivaallisten vaimojen käsikirjoittaja Denis Osokin julistautuu uusmerjalaiseksi. Sergei Stratanovski kirjoitti kokoelman, jossa hän varioi Venäjän kansojen myyttejä. Hän sanoo: ”tein tämän ymmärtääkseni sen kansojen valtameren, jota kutsutaan Venäjäksi.”

Sota ja liikekannallepano, ruuvien kiristäminen, laajat viroista puhdistamiset ja tiukka sensuuri ovat saaneet keskeiset kulttuuritoimijat emigroitumaan Venäjältä. Nimekkäät kirjailijat Vladimir Sorokin, Ljudmila Ulitskaja ja Boris Akunin muuttivat jo useampi vuosi sitten Berliiniin. Keväällä sinne asettui myös Viktor Jerofejev. Mihail Šiškin lakkasi käymästä Venäjällä. Runoilijoista Dmitri Bykov on muuttanut sodan alkamisen jälkeen Amerikkaan, Aleksandr Skidan Armeniaan, Andrei Sen-Senkov Kazahstaniin ja Andrei Frolov Israeliin.

Niinpä toinen, demokraattinen Venäjä nousee vauhdilla ulkomaille. Diaspora ja emigraatio on täynnä luovaa energiaa ja taistelutahtoa. Monet lahjakkuudet tulevat epäilemättä piirtämään näkyvän jäljen kulttuurielämään lännessä.

Olen osallistunut vuosittain venäjänkielisten runoilijoiden festivaalin Tartossa. Idylliseen kultivoituneeseen Tarttoon tullaan mielellään Venäjältä, Baltian maista, Berliinistä ja New Yorkista saakka. Viime syksynä oli tilanne päällä: shokki, rauhan vaatimus ja Ukrainan tukeminen yhdisti venäläisen runojengin vahvaan yhteiseen tahtoon. Kaikki puhuivat rauhasta, illalla nostettiin malja Ukrainan voitolle. Teidän ja meidän vapauden puolesta!

Venäjältä osallistuttiin nyt Zoomissa. Runoilijatar Irkutskista vaati Zoomissa rauhaa kaulassaan Ukrainan lipun väriset helmet. Pietarista lähtenyt runoilija Andrei Frolov oli julkaissut sodanvastaisen runouden antologian, mukana 79 runoilijaa yhdeksästä maasta.

Runoilija ja dokumenttiohjaaja Tata Phennigs Berliinistä sanoi, että eron tekeminen omaan synnyinmaahan on yhtä tuskallista kuin eroaminen elämänsä suuresta rakkaudesta. Nyt Venäjä ja sota ovat pakottaneet hänet tähän.

Linor Goralikin nettijulkaisu ROAR (Russian Oppositional Arts Review; roar-review.com) yhdistää etummaista kulttuuriväkeä ja julkaisee kirjallisuutta sodasta venäjäksi ja englanniksi.¹ Tel Avivissa asuva Goralik kertoo reagoineensa Butšaan: loistavien tekstien tulva Facebookissa herätti hänet. ROARin ensimmäiseen numeroon kokoontuikin 130 tekijää.

Linor sanoo, että ROAR ei ehkä auta Ukrainaa, mutta se artikuloi kirjoittajien oman kauhun ja järkytyksen ja toimii valtiollista propagandaa vastaan. Julkaisua kannattelee sodan herättämä valtava luovuuden aalto, joka tuottaa laadukkaita tekstejä. Yksi kirjoittaja sanoo: ”sota tuli minulle katalysaattoriksi.”

Tunnettu konseptualistirunoilija Lev Rubinstein sanoo, että venäläisen kirjailijan valinta on tänään eksistentiaalinen. Elämä muuttui 24.2.2022 mustavalkoiseksi – olet joko hyvän tai pahan puolella, harmaata välialuetta ei ole. Vallan tukijat saarnaavat vihaa ja murhaamista, muut vetäytyvät maan alle.

Venäjän yleinen mielipide tullut hulluksi, sanoo Rubinstein: jos Žirinovski oli kylähullu, niin nyt hänestä on tullut vallitseva tyyli. Rubinstein vertaa kirjallisuuden tilannetta 1970-luvun maanalaiseen samizdatiin ja sanoo kokeneensa silloin aivan saman. Hän muistuttaa kirjailijoita: ei pidä pelätä – jos pelkää, ei pidä tehdä taidetta.

Rubinstein tekee itsekritiikkiä sukupolvensa suhtautumisesta ukrainalaisiin. Heitä vähäteltiin, he olivat ”kehnoja venäläisiä, juntteja”. Hän tunnustaa: ”meissä on tämä sisäinen imperiaalisuus, sitä vastaan on taisteltava.”

Yleisessä mielipiteessä Maidan muutti vähättelyn vihaksi, kun ukrainalaiset livistivät valapattoisesti länteen, irti Venäjän riimusta. Eurooppalaiset venäläiset taas ihailevat veljeskansaa Maidanin takia: se on pystynyt karkottamaan korruptoituneen valedemokraattisen oligarkkivallan toisin kuin venäläiset.

Oxfordin professori Andrei Zorin toteaa, että Venäjän valtiovalta on modernisaation sijasta valinnut traditionalismin, imperialistisen nationalismin ja sodan. Se on leimannut eurooppalaiset venäläiset tarpeettomiksi ja vaaralliksi. Koulutetun väestön lähtö voi merkitä 1700-luvulla alkaneen modernisaatiokehityksen päättymistä. Kleptokraattinen järjestelmä kivettyy kuitenkin väistämättä, kun älylliset ja moraaliset ulottuvuudet tukahdetaan.

Zorin sanoo, että jos Venäjän älyllinen eliitti pystyy emigraatiossa hylkäämään imperialistisen identiteetin, se voi ulkomailla luoda toisen Venäjän, demokraattisen ja kukoistavan.

Kukaan ei kuitenkaan odota, että eurooppalaiset venäläiset palaavat Venäjälle yhtä pian kuin saksalaiset antifasistit vuonna 1945. Diasporan odotuksesta voi tulla pitkä.

1 roar-review.com/ROAR-First-Issue-9b481dcf93ce4ff696ec537cad10f3a9