Paperilehdestä4/2020

Saarela – Voimailua ja taidetta Oulujoen varrella

Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, joka viljeli maata, matkusti arvokisoissa ja sirkuspainijana niin kotimaassa kuin ulkomaillakin tuoden kunniaa vasta itsenäisyydestä haaveilevalle Suomelle. Myöhemmin kokonainen kaupunginosa kantaa hänen nimeään ja vanhan maatilan päärakennus ympäristöineen on täyttynyt veistoksista ja taiteesta.

Vanha pyöräilyreitti keskustasta Saarelaan kulki Sangintietä pitkin. Ensi kertoja reittiä polkiessani yllätyin, kuinka tiheään asutetut asuinalueet muuttuivat vähitellen maalaismaisemiksi peltoineen ja kuinka kaupungin äänet vaimenivat hiljaiseksi äänimatoksi lintujen leikittelevien liverrysten varastaessa huomioni. Vilkaisten joen rannassa häämöttävän vanhan pappilan suuntaan, ohi Oulujoen puukirkon ja sen korkeuksiin kurkottavan tornin matka jatkui metsätielle, jota joinakin syysöinä valaisivat vain hautausmaalla lepattavat lyhdyt ja kynttilät. Vielä tuntemattoman, uuden asuinalueeni rajamailla vastaan tuli vanha hirsiaitta, piha traktoreineen ja jonkinlaisena varastona toimiva entinen lähikauppa.

Kumpuileva maasto, joen läheisen luonnon vehreys ja rauhaisa tunnelma vetivät puoleensa jo kymmenisen vuotta sitten, kun asetuimme Saarelaan asumaan. Poikkimaantien sillan tulon myötä matka kaupunkiin on lyhentynyt ja varteenotettavaksi vaihtoehdoksi voi nyt valita kauniin maisemareitin, joka seuraa jokivartta pitkin koko matkan Ranta-Kastellin, Värtön ja kasarmialueen kautta keskustaan.

Saarelan alue oli osa Oulujoen kuntaa vuoteen 1965 asti, jolloin Oulujoki lakkautettiin ja suurin osa sen alueista liitettiin osaksi Oulun kaupunkia. Oulujokivarressa perinteisinä elinkeinoina ovat olleet maanviljelys, metsätalous, karjanhoito ja kalastus. Maanomistajasukujen tilat peltoineen, navettoineen ja aittoineen ovat pitkään luoneet Oulujoen ympäristöön maalaismaista tunnelmaa. Alueen keskeinen maamerkki vuodesta 1908 on ollut nykyisessä Kirkkokankaan kaupunginosassa Viktor J. Sucksdorffin suunnittelema jugend-tyylinen Oulujoen kirkko pappiloineen ja hautausmaineen.

Vaikka ympäröivät asuinalueet kehittyvät jatkuvasti ja lähistölle rakennetaan urakalla uusia, yhdenmukaisia omakoti- ja rivitalolähiöitä, muistuttavat menneisyydestä yhä talonpoikaistalot, luonnontilaan jätetyt niityt ja metsätilkut sekä jokivarren elämäntyyliin jo ennen muinoin kuuluneet harrastukset: veneily, kalastus ja tietenkin talvisin hiihto. Kesäisin jokea pitkin uitetut tukit ja niitä taidokkaasti ohjailevat tukkijätkät ovat näky, jonka voi nykyään kohdata vain vanhoissa valokuvissa. Jokivarren vuokraviljelypalstoilla kaupunkilaiset kasvattavat kasviksia omiin tarpeisiinsa, ja lähistön metsäpoluilta voi napsia kävelylenkillä mustikoita ja puolukoita sekä syksymmällä myös sieniä. Löytyypä Saarelasta vielä oma pieni vadelmapensaiden ja nokkosten reunustama ranta, jossa aluskasvillisuuden keskeltä kangastuksen lailla nousee kamelipatsas, joka päivystää Oulujokivarressa talvisinkin, jalat hankeen upotettuina.

Omaleimaisuutta alueelle ovat tuoneet suojellussa, 1800-luvun puolivälissä rakennetussa Saarelan talossa toiminut taidegalleria Art Halvare ja sen pihapiiristä rantaan polveileva veistospuisto, jonka reheviä polkuja tallatessa voi törmätä useiden eri taiteilijoiden patsaisiin ja veistoksiin. Alue on nimetty olympiavoittaja Yrjö Saarelan mukaan, joka tunnettiin myös Yli-Saarelan maatilan isäntänä. Esko Lintalan kirjoittama Painimattojen aristokraatti kertoo painijan elämänvaiheista sukulaisten ja ystävien kuvausten sekä vanhojen lehtijuttujen ja urheilutiedotteiden kautta.

Kreikkalaisroomalaisen painin mestari

Historiallisesta Saarelan alueesta löytyy merkintöjä vanhoista kartoista jo 1500-luvulta. Kuuluisaksi nimi tuli kuitenkin vasta mainetta niittäneen isäntänsä, poikkeuksellisista voimistaan tunnetun painija Yrjö Saarelan (1884–1951) ansiosta.

Saarela oli omaa sukuaan Sarkkinen: hänen vanhempansa olivat ottaneet ajan tavan mukaisesti kotitalonsa nimen muuttaessaan Limingasta Oulujoelle viljelemään Yli-Saarelan tiluksia, jotka laajenivat kattamaan parhaimmillaan yli 90 hehtaaria saaden myös lisänimen ”Iso Saarela”. Talo maksoi useiden suurten maatalojen tapaan ”lohiveroa” osuudestaan Raatinsaaren lohipatoon, jonka saalis jaettiin osakkaiden kesken joko syötäväksi tai myytäväksi. Vauraudesta kertovat myös tilalla sijainneet terva- sekä tiilihauta.

Yrjö Saarelan urheilusaavutuksiin kuuluvat hopeamitali Lontoon olympialaisissa vuodelta 1908, maailmanmestaruus Helsingissä 1911, kultamitali Tukholman olympialaisissa 1912 sekä lukuisat SM-tittelit ja arvokisavoitot eri puolilla Suomea. Ennen Suomen itsenäistymistä Venäjästä urheilu oli tärkeä keino kansallishengen ja -identiteetin vahvistamiseksi: se antoi mahdollisuuden osoittaa, mihin suurvallan ikeessä oleva pieni kansakunta pystyy. Saarelalle myönnettiin kunnianosoituksena Suomen urheilun kultainen ansioristi vuonna 1948.

Paini levisi vuosisadan vaihteessa Pohjois-Suomeen kiertelevien sirkusten mukana. Sirkukset saattoivat viipyä yhdellä paikkakunnalla useita viikkoja, jolloin sirkuksen atleeteilla ja voimamiehillä oli esiintymisen lomassa aikaa myös opettaa uusia urheilumuotoja ja taitoja paikallisille. Saarelakin sai ensimmäiset painioppinsa Oulussa vierailevilta sirkuspainijoilta.

Alkuinnostus olisi saattanut hiipua ilman Åströmin konepajalle töiden perässä muuttaneen insinöörin ja menestyksekkään painijan Carl Allénin panostusta paikalliseen painikulttuuriin. Vuoteen 1906 mennessä Oulussa oli jo useita painiseuroja, joiden järjestämiä kilpailuja jännitettiin Seurahuoneella (nyk. kaupungintalo) tai vielä enemmän yleisöä vetävässä Maneesissa, joka toimi myöhemmin myös Oulun ensimmäisenä teatterina ennen kuin paloi maan tasalle 1922.

Saarelan painiuran ottaessa tulta alleen maatilan isäntä matkasi ulkomailla arvokisoissa. Tuohon aikaan tämä merkitsi usein päiviä kestäviä laivamatkoja sekä omakustanteisia yöpymisiä ja ruokailuja.

Lontoon olympialaisten loppuottelusta Verner Weckmania vastaan on kiertänyt huhuja, että Saarela olisi korvausta vastaan tarkoituksella hävinnyt, jolloin Weckmanista olisi näin sopupelillä tullut Suomen ensimmäinen olympiavoittaja. Spekulaatiohin ei ole kuitenkaan saatu varmistusta. Kaksoisvoitto painin raskaassa keskisarjassa oli joka tapauksessa Suomelle suuri saavutus. Saarelan kansainvälinen menestys kisa-areenoilla toi kunniaa myös Pohjois-Suomen urheiluseuroille ja urheilijoille, jotka usein olivat tottuneet jäämään Etelä-Suomen edustajien varjoon.

Tukholman olympialaisissa suomalaispainijat menestyivät pisteissä erinomaisesti, ja Saarelan voitto läkähdyttävässä helteessä painitussa loppuottelussa tanskalaista S. M. Jenseniä vastaan kruunasi suomalaispainijoiden kovan panostuksen. Voimiensa lisäksi Saarela oli tunnettu peliälystään, jonka terävyyden saivat vastustajat usein todistaa. 

Saarelalle seuraharjoittelu oli vain osa painijaksi valmentautumista. Vankkana perustana hänen voimilleen olivat ennen kaikkea raskaat ja monipuoliset maatilan työt sekä kotona tehtävät lihas- ja painiharjoitukset unohtamatta mielikuvaharjoittelua. Työkalutkin oli tehty mittatilaustyönä ”vahvaa ja väkevää” isäntää varten, jotta työt ja voimatreeni sujuisivat tehokkaasti yhdellä kertaa. Ahkerasta harjoittelumoraalista kielii eittämättä myös Saarelan oma, kiertelemätön lausahdus: ”Harjoittelin aina.”

Maatilalle halajavat rengit joutuivat läpäisemään kuntotestin, johon kuului painiottelu isännän kanssa. Myös kädenväännössä tai sormikoukun vedossa osoitettu lahjakkuus saattoi avata ovet pestiin, jossa pääsi töiden lisäksi kehittämään painiotteitaan maineikkaan voimamiehen valmennuksessa. Pirtissään Saarelalla olikin painimatto, jolla hän järjesti iltaisin harjoitusotteluita renkien kanssa.

Monipuolinen ruumiillinen työ yhdistettynä painiharjoitteluun siivittivät joitakin Saarelan tilan renkejä kisakentille asti, tunnetuimpana Suomen mestaruuteen yltänyt Heikki Karhunsaari. Saarela kehitti myös omia erikoisliikkeitään, joista mainittakoon Saarelan käsilukko, painitermistössä ”Saarelan patenttina” tunnettu. Painin ja maatilan töiden lisäksi Saarela nautti biljardinpeluusta, luutun soittamisesta sekä näyttelemisestä ja laulamisesta.

Vaikka Yrjön veli Jaakko oli vähintään yhtä kookas ja voimakas kuin veljensä, häntä kiehtoivat maataloustöiden sijaan humanistiset harrastukset ja ”herrasmiehen elämä”. Boheemi, Lapissa pitkiä aikoja samoillen viettänyt herrasmies avusti useita oululaisia sanomalehtiä, ja hänen kirjoittamiaan romaanikäsikirjoituksia on päätynyt myöhemmin vielä paljastumatta jääneen kirjailijan käsiin, joka on julkaissut niitä omissa nimissään Jaakon kuoleman jälkeen.

Perhepotretti Ison Saarelan seinustalta v. 1912. Henkilöt oikealta Yrjö Saarela Tukholman kisapuvussaan, Yrjön vaimo Betty sylissään perheen esikoinen Aino Kyllikki, vanha emäntä Maria Saarela s. Sunila ja Jaakko-veli, joka tunnettiin boheemisesta elintyylistään ja kirjallisista harrastuksistaan. Kuva Esko Lintalan kirjasta Yrjö Saarela – Painimattojen aristokraatti.

Vastuuta maatilastaan ja sen töistä Saarela koki myös kisamatkoillaan. Kuvaavaa on, että Tukholman olympiavoiton jälkeen Saarela ei malttanut odotella virallista palkintojenjakotilaisuutta vaan matkusti velvollisuudentuntoisena isäntänä itsenäisesti takaisin kotona odottavien heinätöiden pariin. Täyttää kultaa oleva mitali lähetettiin postissa perästä.

Saarela oli joviaali ystävä ja takasi avokätisesti ystäviensä lainoja, mikä vuoden 1929 pörssiromahdusta seuranneessa lamassa johti myös hänet taloudelliseen ahdinkoon. Saarelan tila meni konkurssiin vuonna 1931 ja joutui pakkohuutokaupattavaksi. Myös mitaleita myytiin ja osa niistä kulkeutui ostajien mukana Amerikkaan asti. Vuoden kaupungissa asumisen jälkeen perhe muutti kuitenkin takaisin tuttuihin maisemiin Saarelaan, Markukselan maatilalle.

Olympiavoittajan sukua asuu edelleen Saarelassa. Kadunnimet kuten Niskalenkki, Painijantie ja Yrjö Saarelan tie muistuttavat asukkaita ja vierailijoita mestaripainijan saavutuksista.

Kuva: Harri Paljakka.

Ulkoilmagalleria elää omaa elämäänsä

Nykyään Saarelan vanhan talon pihamailta Oulujoen rantaan kävellessä vastaan tulee mitä eriskummallisempia patsaita ja veistoksia. Ruosteinen robottiporukka, värikäs liikennemerkkirypäs, puisen mökkinsä ikkunasta kurkistava hymyilevä otus sekä heinikon keskeltä tuijottava ihmispatsas. Näkyvimpänä pensaiden ja rehevän aluskasvillisuuden keskeltä nousi ennen värikäs toteemipaalu, joka nyt lahoaa kaatuneena maassa.

Oulun kaupungin puistoalueelle Saarelansaareen vuodesta 1999 alkaen rakentuneessa veistospuistossa on tällä hetkellä parisenkymmentä teosta. Osa veistoksista on säilynyt hyväkuntoisina, osa on rapistunut ajan myötä tai joutunut ilkivallan uhreiksi.

”Alkusysäyksenä veistospuistolle oli Rotuaarilla järjestetty liminkalaisten taiteilijoiden näyttely, joka koostui pääosin suurista toteemipatsaista. Näyttelyn päättyessä patsaille etsittiin uutta paikkaa”, Erkki Halvari kertoo puiston alkuvaiheista.

Itse ”kantapään kautta” oppinut taiteilija ja runoilija, Halvari oli muuttanut Ouluun rakennusmestarin töiden perässä 1970-luvulla ja ostanut myöhemmin perheineen tontin Saarelasta omakotitalon rakentamista varten. Tontin lähistöllä oli suuri, tyhjillään oleva niittyaukea, jonka hän katsoi soveltuvan hyvin vaadittuun tarkoitukseen. Erkki vinkkasi asiasta ystävilleen Limingassa, ja patsaat löysivät näin uuden kodin.

Osa teoksista herätti kuitenkin pahennusta asukkaiden keskuudessa ja poiki valituksia kaupungin virkamiehille asti. Närää aiheutti esimerkiksi Jukka Kostetin teos: kaksimetrinen pääkallo, jossa oli aukko, jonka sisältä kaltereiden takaa paljastui seinään naulattu nukke. Yhden talven lumien sulettua koitti kevät, ja kaupungin virkamiehet ilmestyivät niitylle päättämään patsaiden kohtalosta.

Huomatessaan virkamiehet puuhissaan Erkki ehti juuri sopivasti hätiin ja sai soviteltua tilanteen ovelasti ehdottamalla teosten siirtämistä syrjäisempään paikkaan: pensaiden valtaamaan Saarelansaareen, missä ne saisivat levätä rauhassa järkyttämättä ketään. Kaupungin vastaava puutarhuri innostui ideasta, ja kaupungilta saatiin apua polkujen raivaamiseen villiintyneen puistikon keskelle.

Idea on säilynyt samana alusta asti: veistospuisto on kaikille avoin ulkoilmagalleria, johon kuka tahansa voi tuoda oman taideteoksensa. Uudet veistokset ja patsaat ovat tervetulleita ja taiteilija voi itse lisätä teoksen yhteyteen nimikyltin tietoineen.

Alkuaikoina veistospuistosta oli laadittuna kartta, josta kävivät ilmi teosten nimet ja paikat. Tällä hetkellä puisto toimii löytöretkiperiaatteella: kävijä voi kokea ahaa-elämyksiä kohdatessaan patsaita ja veistoksia yllättävistä paikoista keskeltä pensaikkoa tai pilkistämässä pitkän heinikon takaa. Veistospuisto elää omaa elämäänsä: kiviveistokset säilyvät paremmin kuin puuveistokset, joiden elämään kuuluu vääjäämättä lahoaminen ja maatuminen.

Kummastusta herättää Saarelan uimarannalla patsasteleva Aku Ankka, joka kohtaa ilkivaltaa harva se päivä. ”Eihän kaikki Akusta tykkää”, tietää Halvari, joka on ystävineen nostanut painavan kivipatsaan ainakin kymmenen kertaa uudelleen pystyyn. Parin viikon päästä se on taas kaadettu. ”Patsaan nostaminen vaatii kolmen tai neljän miehen voimat, joten sen kaataminenkaan tuskin onnistuu helposti – ainakaan lapselta”, Halvari pohtii. ”Joku ei voi yksinkertaisesti sietää Akua pystyssä.”

Tälläkin hetkellä Akun voi löytää makaamasta rannan kupeessa nokkosten ja muun aluskasvillisuuden seassa.

Maalaistalosta taide-galleriaksi: Art Halvare

Historiaa henkivä Yrjö Saarelan maalaistalo täyttyi taiteesta vuonna 2002, kun Halvari siirsi ateljeensa ja vuodesta 1995 Pakkahuoneenkadulla toimineen taidegalleria Art Halvaren aivan veistospuiston kupeeseen. Talon vapautuessa Rautaruukin virkistyskäytöstä avautui mahdollisuus yhdistää veistospuisto ja vanha talonpoikaistalo ikään kuin yhdeksi, ulkoa sisään jatkuvaksi taidegalleriaksi. Galleriassa toimi myös pienimuotoinen ”The Kahvila”, mihin alueen asukkaiden oli helppo pistäytyä vaikkapa hiihtoretken lomassa. Kuvataidenäyttelyiden lisäksi tiloissa järjestettiin muun muassa runoiltoja, asukasyhdistyksen tapahtumia, Oulujoen Rotary-klubin kokoontumisia ja jonkin verran myös yksityistilaisuuksia.

Avajaisnäyttelyssä pääosaan pääsivät pohjoissuomalaiset taiteilijat kuten Helena Junttila, Helena Kankaansyrjä, Juha Metso, Jorma Kuula ja Jouko Alapartanen. Painopiste pysytteli pohjoisilla alueilla myös myöhemmissä näyttelyissä sekä taidemyymälän puolella. Saamelaiset taiteilijasisarukset Merja Aletta ja Seija Ranttila toivat näytille Beninin matkan inspiroimia, Afrikan värimaailmoista ammentavia maalauksia ja tekstiilitöitään.

Kuva: Marlene Hyyppä.

Venäläiset taiteilijat vierailivat Art Halvaressa jo Pakkahuoneen kadun aikoihin, ja yhteistyökuviot jatkuivat myös gallerian muuton jälkeen. Vuoden 2002 syksyllä avautui Arkangelilaisten taiteilijoiden ryhmänäyttely, jossa mukana oli muun muassa surrealisti Alexei Grigorjev. Kansainvälisiä tuulahduksia Saarelan saareen ovat tuoneet myös esimerkiksi hollantilainen Jos Verheugen sekä norjalainen Karl Erik Harr.

Halvari piti lukuisia näyttelyitä myös omista, eri tyylisuuntauksia edustavista öljyväritöistään, joihin yhdistyy usein tajunnanvirtatekniikalla luotuja runoja tai rakenteellisesti tarkempia haikuja. Halvarin runosuoni on sykkinyt tekstiä neljän julkaistun runo- ja novellikokoelman verran: Ystävälleni Ahvenelle (2000), Elämäni Jokerina (2003), Williviini (2004) sekä Itsesäilytyssynti (2007).

Teemoina Halvarin töissä näkyvät usein luonto ja eläimet, joita kuvataan vahvoin värein ja joista välittyy katsojalle vahva tunnelataus. Näyttelykokonaisuuksissa on käsitelty muun muassa napajäätiköiden sulamista jääkarhujen kautta, otettu kantaa susien metsästykseen hyväntekeväisyysnäyttelyllä sekä muistutettu pölyttäjien ja hyönteisten tärkeydestä kuvaamalla usein vihatttuja ampiaisia ja hyttysiä. Myös Saarelan talo ja sen ympäristö ovat tallentuneet Erkin maalauksiin luontevasti, ja tuttua maisemaa tunnelmoivia tauluja onkin aiheesta syntynyt riittämiin täyttämään talon seinät muutaman näyttelyn verran.

Halvarin hyvä ystävä, Limingan taidekoulussa opettajana jo pitkään toiminut taidemaalari Hannu Lukin oli tärkeä taustatuki ja ”kantava voima” gallerian toiminnassa sen alkuvaiheista lähtien. Myös hänen teoksiaan nähtiin Art Halvaressa säännöllisesti.

Saarelan asukkaille galleria ja sen pihapiiri tarjosivat idyllisen, yhteisöllisen kohtauspaikan, ja historiallinen rakennus houkutteli helposti ohikulkijoita tutustumaan myös sisätiloihin. Talon korkeat huoneet, hirsirakenteet ja ominaistuoksu kutsuivat rauhoittumaan ja katselemaan vanhaan pirttiin ripustettuja taideteoksia. Halvarilla oli galleristina rento ote taidenäyttelyyn saapuvien kävijöiden suhteen, jonka sain myös itse kokea: ”Ihmisen pitää saaha kattoa ja olla rauhassa. Jos kävijä kysyy, niin voidaan enemmän jutella, miltä teokset näyttävät ja mitä tunteita ne herättävät.” Suurten kävijälukujen sijaan Halvari halusi korostaa yksilöllisen taide-elämyksen merkitystä: ”Sehän on se yksi kävijä se tärkein. Galleria ei ole mikään marketti… Jos taide kiinnostaa ja aiheuttaa jotakin yhden ihmisen sisällä: se on paljon tärkeämpää kuin suuri ihmisryhmä, joka käy hetken sisällä pyörimässä ja ryntää sitten ulos puhumatta mitään.” Art Halvare olikin Erkille ennen kaikkea ”tunnelaitos”, jossa taloudellinen hyöty oli toisarvoista taiteen luomisen ja sen kokemisen rinnalla.

Talon ja galleriatoiminnan ylläpito vaatii paljon työtä, ja iän karttuessa näyttelyrumban pyörittäminen ja vanhan talon kunnossapito alkoivat tuntua Halvarista uuvuttavalta. Lisäksi talo vaatisi lähitulevaisuudessa laajaa remontointia. Päätös gallerian vuokrasopimuksen irtisanomisesta kahdeksantoista vuoden jälkeen kypsyi pikkuhiljaa, ja lopulta tänä keväänä Oulun Kaupunki laittoi historiallisen talon avoimeen huutokauppaan.

Veistospuiston toiminnassa Halvari aikoo jatkossakin olla mukana opastamassa ja auttamassa talon uutta omistajaa. Nyt aikaa riittää paremmin myös omalle taiteelle. ”Maalaaminen ei lopu”, Erkki toteaakin Hiukkavaarassa sijaitsevalla työhuoneellaan, jonka seiniltä useat Saarelankin pirtissä esillä olleet taulut ovat löytäneet uuden kodin.

Teijo Hildén ja talon tulevaisuus

Kuva: Marlene Hyyppä.

Heinäkuisena ukkospäivänä Saarelan pihamailla käyskentelee talon uusi omistaja Teijo Hildén (1984). Raahen Lybeckerissä ja Limingan taidekoulussa oppinsa saaneella taidemaalarilla hommaa riittää, ja ennen sivellintä käteen tarttunee monenlaisia talon kunnostukseen vaadittavia työkaluja. Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on ruohonleikkuu, jossa mukaan tulleiden ystävien apu laajalle läänille levittäytyvällä pihamaalla on tervetullutta.

Uutta ympäristöä tutkimaan on päässyt myös susikoira Utu, joka nuuhkii uteliaasti tiluksen tuoksuja. Pihamaan hoidon lisäksi tarkoituksena olisi raivata veistospuiston polkuja helppokulkuisemmiksi.

Hildénille talo oli jo entuudestaan tuttu: olihan hänellä taidenäyttely Art Halvaressa vuonna 2017. Seuraavaksi perinteisestä maalaustyyliä edustava taiteilija aikoo perustaa oman työhuoneen yläkertaan. Ajatuksena olisi ehkä myös vuokrata huoneita muille taiteilijoille ateljee-tiloiksi.

Galleriatoiminnan alkamisajankohdasta ei ole vielä varmuutta, mutta ainakin alkajaisiksi Hildén ripustaa alakerran seinille omia maalauksiaan. Joitakin töitä onkin jo tuotu ison leivinuunin viereen nojailemaan. Ovet ovat avoinna kävijöille aina, kun on Teijo itse on paikan päällä ”Saarelan kartanolla”, kuten taiteilija painijan vanhaa kotitaloa kutsuu.

Viime päivinä Hildén onkin käynyt Saarelansaaressa lähes päivittäin. ”Tosi hyvällä fiiliksellä. Tykkään tästä talosta todella paljon”, Hildén iloitsee. Kesä mennee pitkälti remontti- ja kunnostushommissa, joiden jälkeen Hildén aikoo keskittyä vielä luonnosteluasteella olevaan Kalevala-aiheiseen teossarjaan. Kansallisromanttisia vaikutteita on huomattavissa myös Teijon aiemmissa, usein ihmisiä muotokuvamaisesti kuvaavissa töissä, joissa myös kotimainen luontomaisema ja kansallislintumme joutsen pääsevät esille.

Mikä olisikaan parempi paikka kansallisromanttisen aiheen kypsyttelylle kuin Oulujokivarren voimamiesisännän historiallinen talonpoikaistalo?

Lähteet:

Marlene Hyyppä on joen eteläpuolelta pohjoiseen loikannut avojalakanen oululainen kirjoittaja, joka järjestää avoimia katutanssijameja ja -tapahtumia Underground Moves -yhteisössä.

Kommentit