Ali Jonasson ja Mats Kejonen: Finnkampen. 368 s. Verbal förlag 2025.
Ali Jonasson välittää lähes tuhannen vuoden historian 368 sivulla, ja Mats Kejosen kuvakieli puhuu myös voimakasta kieltään, joka täydentää lukukokemusta. Ei ole helppoa arvostella kirjaa, joka syventää omaa tietämystä itsestä niin paljon, että ei oikein tiedä, miksi itseään kutsua – saati miten aihetta käsitellä ilman, että se yksinkertaistuu epäoikeudenmukaisesti.
Suurten kirjainten ja kuvien takana piilee identiteettiin perustuva monimutkaisuus. Kirja kertoo minulle siitä, kuinka me jälleen kuulutaan yhteen eroissamme. Ruotsissa on 730 000 ihmistä, joilla on suomalainen perimä, ja siihen perimään liittyy erilaisia juuria. Finnkampen on huolellisesti työstetty ja sen sisältämät asenteet on melko piilotettuja: Tärkeää ei ole voittaa narratiivia, vaan joskus myös osoittaa, missä historiankirjoittajien mielipiteet eroavat toisistaan.
Suorituspaine on sana, joka tulee mieleen, koska tämä sarjakuvaromaani on rikas kuvatessaan meidän yhteistä historiaamme. On mahdotonta olla sijoittamatta Finnkampenia yhteen Art Spiegelmannin MAUSin (2003) ja Mats Jonssonin sarjakuvaromaanin När vi var samer (2021) kanssa, net kuuluvat saman teeman alle. Net tuovat esiin historiaa, joka on vaikuttanut ja vaikuttaa sukupolviin, ja tekevät sen monimutkaisuudesta ymmärrettävää henkilökohtaisen kerronnan avulla, joka perustuu siihen, mitä tiedämme ja joissakin tapauksissa emme tiedä historiasta. Finnkampen nostaa esiin historian osia, joita en ole koskaan lukenut. Kapinalliset, kuten metsäsuomalainen Dan Andersson, on nyt saanut sankarin aseman minun historiakäsityksessäni.
Sarjakuvaromaani on monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen. Koko historian ajan olemme jahdanneet toisiamme erilaisuutemme vuoksi, mitä ilmeisesti jatkamme vielä tänäkin päivänä – mutta emme ilman vastarintaa.
Finnkampen, elikkä Ruotsi–Suomi-maaottelu, kuvaa osaaa Ruotsin historiasta. Kirjailijan elämästä alkaen ja edestakaisin historian aikataulun myötä lukija saa perspektiiviä siihen, mitä on olla ruotsinsuomalainen Ruotsissa nyt ja ennen vanhaan. Tehtaan työväen, mitä tutkijat uskoivat kielenoppimisesta 1980-luvulla ja kaikenlaista, mikä oikeastaan on vaikkutanut kulttuuria.
Helposti oppii, ja oppii miettimäänkin, että millaista elämä saattaa olla ihmisille maassa, joka ei puhu sen maan kieltä. Tämä ei ole vain ruotsinsuomalaisten historiaa, tämä voi yhtä hyvin olla kertomus elämästä silloin, kun oma kieli ei välttämättä kanna siltojen yli ymmärrykseen niinko aiheesta ”toisaalta” ruotsinkielistä ”annanhet” elikkä ”otherness”.
Mitä muuta teollisuus teki, ja mitä se toi mukanaan? Se on vain yksi osa kokonaisuudesta tässä kirjassa. Se auttaa varmaan niin nuoria kuin vanhempiakin keskittymän tähän osaan historiaan. Ja se muistuttaa siitä, että se mitä tapahtuu täällä ja nyt, on historiaa huomenna.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
