Kalevalaisen nationalismin dekonstruktio

Juha Hurmeen Kenen Kalevala? alkaa kääntämisen pulmien pohdinnalla siitä, miten Liisa Ryömä suomensi Anders Larssonin teoksen Kalevala för lata takaisin Lönnrotin kielen mukaiseksi. Hurme määrittää Larssonin kirjan olevan ironinen etäisyyden otto Kalevalaan. Larsson harrastaa siinä kreisihuumoria kertoessaan eepoksen toisin sanoin.

Siinä, missä Ryömä suomentaa Larssonin vanhempaan lönnrotilaiseen kuosiin, Hurme kertoilee omin sanoin Kalevalan tapausten kulkua. Näin hän jatkaa omalta osaltaan parafraasin perinnettä: ”suomensihan” jo Sakari Topelius Maamme kirjassaan kalevalaista runonlaulantaa selkokielelle.

Käännökset tai tarinoinnit ovat kuormittaneet Kalevalan vastaanottoa alusta alkaen. Hurme muistuttaa, kuinka fennomaaneista enin osa joutui lukemaan Kalevalan säkeiden ruotsinnoksia –Runeberg, Snellman, Topelius ynnä muut. Suomea ei osattu.

Varsinainen pihvi piilee kuitenkin muualla, geopolitiikan, nationalismin ja kulttuurisen omimisen alueilla. Kun Suomi vuonna 1809 irrotettiin Ruotsista äiti-Venäjän helmoihin, se oli vailla omaa historiaa. Tuli hoppu löytää juuria omalle kansalliselle identiteetille. Hurme kirjoittaa Elias Lönnrotin (1802–1884) lähteneen runon keräykseen todistaakseen Suomen kansan muinaisen historian todeksi.

Lönnrotin uurastus tuotti kaksi Kalevalaa: vuosien 1835 ja 1849 versiot. Niiden varaan rakennettiin Kalevala-myytti, jonka mukaan muinaishistoriaamme asutti yhtenäinen kansa. Se puhui suomea ja loi muistinvaraisesti oman kansalliseepoksensa. Myyttiä pönkitti Topeliuksen Maamme kirja (1875). Hurme alleviivaa, kuinka kirja mainosti Kalevalaa kansanrunouden aarreaittana: Topeliuksen mukaan Lönnrotin kokoonjuoksema opus oli ”Suomen kansan muinaiseepos”.

Hurme ei tunnusta Kalevalaa kansalliseepokseksi. Hän laukoo: ”Topelius siis toitotti vanhan valheen julki.” Hurme muistuttaa, että jo Lönnrotin aikalainen kirjailija K. A. Gottlund painotti Kalevalan olevan Lönnrotin luoma ”taide-eepos”. ”Se oli väärennös, koska sitä sanottiin kansanrunoudeksi, jota se ei ollut”, Gottlund sivalsi.

Hurme sanoo Lönnrotin olleen kirjallisesti sivistynyt tutkija, joka koosti aikansa nationalististen aatosten mukaisen Kalevala-teoksen. Hän uskoi Daniel Jusleniuksen tapaan naiivisti, että kansanrunous kelpasi sellaisenaan historiallisen tiedon lähteeksi. Kun Lönnrot antoi myös ajan esteettisten oppien vaikuttaa keräämiensä runojen jalostamiseen, eläväinen suullinen perinne muumioitui. Siitä tuli Kalevala-myytin jähmettämä suomalainen pyhä eepos, Hurme kirjoittaa.

Parikymmentä vuotta Kalevalaa syynännyt Hurme korostaa pontevasti, ettei Kalevala todista suomalaista historiaa. Hän siteeraa niitä, jotka tässä mielessä väittävät sitä ”valheeksi” ja ”vääristelyksi”. Tällaiseen Kalevalan lukemiseen historiallisen totuuden raamattuna kätkeytyy monia ongelmia.

1900-luvun puolella konservatiivinen historioitsija Jalmari Jaakkola uskotteli niin ikään Kalevalan maailman muinoin vallinneen maailman todeksi kuvaksi. Se oli vieläpä sotaisa, jossa eli ”kaikesta naisellisuudesta ja hentomielisyydestä vapaa miehekäs taisteluhenki”. Huutavana äänenä korvessa toimi professori Felix Iversen. Hän huomautti, kuinka Kalevalan sankarit, tietäjä Väinämöinen ja seppä Ilmarinen olivat aatteen ja työn sankareita. Hurme peesaa Iversenia. Kalevala on maailman lempein kansaneepos, hän opettaa.

1940-luvulla tutkija Väinö Kaukonen tähdensi, ettei Kalevalan kuvaama muinaisuus ole muinaisuutta historiallisessa mielessä vaan Suomen kansan kuviteltua menneisyyttä. Lönnrotin työtä tutkinut Kaukonen esitti kolme väärinkäsitystä, joita suomalaisilla esiintyy Kalevalasta: 1. Kalevala kertoo todella eläneistä henkilöistä ja heidän toiminnastaan; 2. kyseisistä henkilöistä on rustattu runoja, jotka kuvaavat heidän tekojaan ja jotka ovat säilyneet 1800-luvulle asti; 3. Lönnrotin muokkauksesta huolimatta Kalevala on pääosin totta.

Kalevalan historialliseksi dokumentiksi uskominen ja sen lukeminen nationalismin silmälasein teki siitä poliittisen valtapelin välineen. Esimerkiksi jatkosodan Itä-Karjalan miehityksen ja Suur-Suomi-aatteen aseena siitä tuli mainio propagandaväline väestön suomalaistamisessa.

Rinnasteinen Kalevalan kohtalon kanssa on Runebergin tuotannon käyttö 1920–1930-luvuilla manipuloimaan kansaa pyssyuskoon. Professori Pertti Karkama on huomauttanut, kuinka Vänrikki Stoolin tarinat pyrittiin näkemään historiallisena totuutena ja sen henkilöt yksi yhteen olemassa olleina. Runot ajauduttiin näin tulkitsemaan sodan ylistyksenä, jopa sotaan yllyttävinä. Tämä sankariaika saatettiin delegoida nykyisyyden ja tulevaisuuden ihanteeksi, kuten Kalevalankin propagandakäytössä tapahtui.

Myös Karkaman mukaan Kalevalan sankarien maailma oli myyttinen sepite. Hänen mukaansa ”Kalevalan kansalla” ei ollut mitään vastinetta reaalisessa historiallisessa todellisuudessa.

Hurme arvostelee sitä, kuinka Inkeristä, Vienasta ja Aunuksesta ja etäämpääkin idästä löydetyt runot merkittiin ”Suomen kansan” omaisuudeksi. Vielä 1960-luvulla määriteltiin monikielinen itämerensuomalainen, etenkin Venäjän Karjalassa esiintynyt suullinen perinne suomalaiseksi. Suullinen perinne ei kuitenkaan tunnusta valtioiden tai kansallisuuksien rajoja, Hurme muistuttaa.

Suomessa 1800-luvun alusta harjoitettu runolauluperinteen kansallistaminen ja omiminen ilmenee nykyisinkin. ”Liput liehuvat Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi”, Hurme lainaa Helsingin Sanomia (28.2.2023). Lehti antaa ymmärtää, että esimerkiksi Vienan Karjalasta kerätyt kansanrunot ovat suomalaista kulttuuria.

Hurme opponoi eritoten sitä käsitystä vastaan, että Kalevala olisi Suomen kansalliseepos. Hän siteeraa Karjalan Sivistysseuran toiminnanjohtaja Eila Stepanovaa, jonka mukaan Kalevala ei kuulu eikä voi kuulua pelkästään yhdelle etniselle ryhmälle tai valtiolle.

”Onko Kalevala ryöstettyä kulttuuriperintöä?” kysyy Hurmeen ansiokkaan teoksen takakansi. Myös kirjan nimen kysymykseen lukija saa vastauksen. Kuten sanottu, Hurme on tutkaillut Kalevala-aihetta pari vuosikymmentä, joten paha panna paremmaksi.