Kinocompany: Tiedustelijat. 89 min. K-12. Ensi-ilta 22.11.2024
Ohjaus Ari Matikainen, käsikirjoitus Ari Matikainen ja Mikko Porvali, kuvaus Tuomo Hutri, leikkaus Matti Näränen, äänisuunnittelu Janne Laine, musiikki Ardo Ran Varres, maskeeraus Kata Launonen. Kertoja Joonas Saartamo.
Synopsis. Näyttelijä Joonas Saartamo kertoo isoisänsä Hannes Vehniäisen toiminnasta kaukopartioyksikön päällikkönä. Saartamo käsittelee dokumentissa terapeuttien kanssa sotatrauman painolastia.
Toteutus. Henkilödokumentin keskiössä on hempeä-ääninen kertojahahmo Joonas Saartamo. Sotakirjeenvaihdon kautta hän valottaa perhehistoriaansa. Ohjaaja Ari Matikainen pääsee Saartamon iholle: Saartamon terapiakäyntejä katsellessa dokumentista tulee emotionaalinen kokemus.
Dokumentaatio. Ansiokas tutkijahaastattelu laajentaa mikrohistorian tason yleisen sodankäynnin lainalaisuuksiin. Vehniäisen jermuille on sattunut mitä ihmeellisempiä käänteitä. On yllättävää, kuinka paljon arkistot paljastavat henkilöhistoriaa, vaikka sodan jälkimainingeissa dokumentointia yritettiin konkreettisesti tyystin hävittää.
Kerronta. Dokumentin äänen voi tiivistää sanalla ”selkeys”. Haastateltavat tutkijat ovat sanarikkaita, vivahteikkaita, analogioiltaan pisteliäitä ja värikkäitä. Saartamon kertojaääni on miellyttävä, selkeä ja intiimi. Hän osaa sanoittaa oivalluksensa kauniisti. Saartamoa auttavat mielenterveysammattilaiset selkeyttävät toimintaperiaatteitaan napakasti. He osaavat sanoittaa selkeästi sotatraumojen käsittelyn ammattiperspektiivistä.
Taustoitus. Saartamon lisäksi asiantuntijoille annetaan dokumentissa riittoisa rooli. Sotahistorian tutkijoiden lisäksi myös rauhanturvaaja kertoo kriisitilanteiden taakasta. Joonas Saartamon isä raottaa vaiettua sotatraumaa ensimmäistä kertaa pojalleen. Dokumentin muutenkin sentimentaalisessa ympäristössä kohtaus on pikantti.
Kuvitus. Dokumentti nojaa yllättävän vähän puhuviin päihin. Mustavalkoiset rintamakuvat ovat hitaalla leikkuulla harmoonisia. Kuva-arkistomateriaaliin on panostettu paljon: muun muassa kotiarkistoista paljastuu ennennäkemätöntä materiaalia kaukopartiomiesten arjesta rintamalla. Haastateltavat ovat tuoleissaan rentoutuneita, kertovat näkemyksensä ja tietonsa leppoisasti. Tilkesanat ovat harvassa.
Muutama moite. Muutoin ansiokkaan dokumentin taustalla on mitäänsanomaton taustamusiikki. Ylidramatisoitu jousinostatus latistaa tunnelmaa. Erään haastateltavan äänisynkro laahaa. Haastateltavien esittelytekstit ovat värimassaltaan epäselviä, vilahtelevat liian nopeasti, eikä toisteisuutta ole riittämiin. Ruotsinkielinen käännöstekstitys on ajoitukseltaan kömpelö ja paikoin liian intensiivinen lukunopeutta ajatellen.
Dokumentaatio. Joonas Saartamo päästää katsojansa lähelle. Hän osaa jäsentää tunteensa. Näyttelijänä hän kai osaa heittäytyä ja olla paljas. Hän on aito. Kadehdittavan kauniisti hän sanoittaa oivalluksensa katsojalle. Elokuvan hidastempoinen leikkaus ja kikkailemattomuus tenhoavat. Sanallistettu materiaali riittää, semminkin kuvamateriaalin taustalle on ympätty typerryttävää laukauksien vaihtoa ja panssarivaunujen kumua.
Ajankuva. Eräänlainen sotatrauma on, että kaikki dokumentit vuosien 1939–1945 sodista myyvät. Tämä dokumentti on tehty yhteistyössä Yleisradion kanssa ja näin ollen povaankin sille useita esityskertoja lineaariseen televisiotarjontaan. Tykkään, että mikrohistoriassa ei mässäillä sankarikulteilla. Tämä dokumentti ei mässäile vaan tuo millenniaalin näkemyksen sukupolvitraumasta, joka siis periytyy isoisältä aina lapsenlapselle saakka. Henkilödokumenttina kokonaisuus on eheä, antaa katsojalleen tilaa pohtia, eikä ole sensaatiohakuinen. Kiiltokuvamainen veteraanikultti on häivytetty. Rintaman raadollisuus välittyy, eikä sitä kenenkään haastateltavan tarvi huutomerkein alleviivata.
Päätelmä. Ari Matikaisen ja Mikko Porvalin käsikirjoitus on kiiteltävä katsaus erään kaukopartioryhmän vaiheista. Hyvinvoivan suomalaisen dokumenttielokuvan kaanoniin tämä puolitoista tuntinen ansaitsee paikkansa. On ilahduttavaa, että mikrohistorian dokumentointi onnistuu näin holistisesti.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Nelikymppinen Radiopuhelimet Heikki Romppaisen haastateltavana.
”Elokuvan edetessä alkaa tuntua siltä, että vieras maisema itse asiassa sopii tähän farssiin oikein hyvin.” Jenny Kangasvuo arvioi 4.9.2026 ensi-iltaan tulevan Presidentin kyydityksen.
”Haluamme tuoda onnea ja iloa ihmisille, niin hullua kuin tämä homma onkaan järjestelyineen ja riskeineen!” Matti A. Kemi haastatteli kahta miestä, jotka järjestävät OstariFestareita.
”Kirjan isommat ja pienemmät tiedonmuruset sekä kuva- ja karttamateriaali kiinnostivat erityisesti, koska monet paikat ja paikkakunnat Perämeren alueella ovat jo lapsuudesta tuttuja.” Helki Kallio arvioi Juha Ylimaunun Perämeren.
Elokuun Kaltion kanteen poimimme Sirja-Erika Virpikarin teoksen ”Pieni punainen metsä”, joka on esillä Galleria Oskari Jauhiaisen näyttelyssä Punaisen vivahde syys–lokakuussa.
Päätoimittajan kesä on ollut painostava, vaikka helteet jäivätkin tulematta. Pääkirjoituksestakin huomaa, että kirjoittaja sairastui sopivasti viikko ennen lehden painopäivää.
Sopeutuminen on pitkään ymmärretty biologisena tai kulttuurisena mukautumisena ympäristön ja vallitsevien voimien muutoksille, tai selviytymiskeinona vaikeissa tilanteissa. Mitä sopeutuminen voisi olla tilanteeseen alistumisen sijaan? Entä jos sopeutuminen onkin villi kapina?
Sodankylän pohjoisosan saamelaiset ja suomenkieliset poropaimentolaiset menettivät merkittävän osan laitumistaan ja kyläyhteisönsä, kun heidät 1960-luvulla pakkosiirrettiin pääosin Vuotsoon pois Lokan ja Porttipahdan sähköntuotantoa turvaavien säännöstelyaltaiden tieltä. Mikko Vartiainen kertaa tapahtumien virallista kulkua.
”Toistuva yö taustalla luo teoksiin ja näyttelyyn omaa pimeää ja varjoisaa tunnelmaansa, kontrastina teosten voimakkaille väreille.” Helki Kallio arvioi Heli Tuhkasen näyttelyn.
”Yleisesti ottaen taidetta pitää vain katsoa, joissain tapauksissa kuunnella, joskus jopa haistella, mutta ei missään tapauksessa koskea.” Kuinka ”saamelaisen nykytaiteen suurnäyttely” Helsingissä vertautuu Oulun taidemuseossa alkuvuodesta 2026 nähtyyn?
Genrekirjallisuutta luetaan Suomessakin runsaasti. Suuren osan siitä julkaisevat hyvin pienet kustantamot. Helmivyö juhlisti toukokuussa kymmenen vuoden kustannustoimintaansa.
Välivainiolle on keskittynyt omaehtoisen kulttuurin tiloja. Niistä tunnetumpi, Tilaa kulttuurille ry:n ylläpitämä Tukikohta elää ja voi hyvin, mutta toinen on lopetusuhan alla.
Miten ihmisen ja tarkemmin ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajan itsetietoisuus muotoutuu? Mousa pohtii yksilön ja yhteiskunnan suhdetta filosofien ja sosiologien näkökulmien valossa.
Pietarissa opiskellut brasilialaislähtöinen taiteilija Gabriel Gram muutti Ouluun vuoden 2025 alkaessa. Jela Seppä jututti tatuoijana työskentelevää Gramia tämän esikoisnäyttelyn yhteydessä.
Osana Oulu2026-kulttuuripääkaupunkiohjelmaa valmistuneen Pentin polut -kulttuurireitistön avajaisia juhlittiin Siikalatvalla ja Pyhännällä kesäkuussa. Niina Kestilä tutustui reittiin.
Juhani Rantala mietti voimakkainta väkivaltaa ja ihmiskunnan päätymistä siihen Hiroshiman räjähdyksen 80-vuotispäivän tienoolla.
”Kuten edeltäjänsä myös Radiopuhelimet palasina pitää siis sisällään yhtyeen jäsenten itsensä kertomaa – mutta tällä kertaa vain heidän.” Tämänkin kirjan on toimittanut Juha Hurme.
”Historia osoittaa, kuinka kulloinenkin poliittinen säätila on heijastunut Suomen ja Venäjän välisiin kulttuuriseen kanssakäymiseen. Tomi Huttunen toteaa kirjallisuuden kääntäminen olleen vilkkaampaa maiden välisen suojasään vuosina.”
”Oulu2026:ssakin on omat sokeat pisteensä ja kriittisen tarkastelun kohteet, ja eiköhän niistäkin saada vielä kuulla perusteltua analyysiä.” Päätoimittaja ei tällaista vielä kuitenkaan tarjoa, kunhan harhailee.
